Empatia on ominaisuus, jota arvostan yli kaikkien muiden. Minusta se on paitsi tunne, myös ominaisuus ja tapa elää, jota kohti tulee pyrkiä järjen keinoin sen jälkeen kuin omat kyvyt tuntea loppuvat. Jokainen omien voimavarojensa mukaan.
Meidän on paljon helpompi rakastaa läheisiämme kuin tuntemattomia. Paljon helpompi rakastaa jotain, joka on jo olemassa kun jotakuta joka ei vielä ole syntynyt. Helpompi rakastaa omia lapsiaan kuin toisten lapsia, helpompi rakastaa tuttujaan kuin joitakuita toisella puolen maapallon.
Mun logiikkani mukaan apua jaettaessa ensin saavana on se, joka kovimmin tarvii. Ei se, joka asuu lähinnä. Valtioiden ja kansojen rajat ovat ihmisten mielissä, eivät todellisia. Rodut eivät ole todellisia. Vieraus ja rakkaus liian usein avun ansaitsemisen määrääjinä ohi todellisen tarpeen.
Vaikka voi olla vaikea tuntea mitään ketään sellaista kohtaan, jonka kasvoja ei ole nähnyt eikä nimeä kuullut, pitäisi jokaisen ihmisen järjen kertoa, että tunne on vain oma kokemus, ei fakta maailmasta, eikä siksi mikään peruste. Millekään.
Minusta tasa-arvo on ainut oikea tapa jakaa. Se kuulostaa itsestäänselvältä latteudelta, muttei oikeastaan ole sitä. Aika monen mielestä oikein tapa jakaa on kategorisoida sijainnin tai sukutaulun mukaan. Enkä tarkoita että ihanteellisessa maailmassa kaikki olisivat samanlaisia, kommunismin muurahaisia, vaan että jokaisella olisi yhtäläinen mahdollisuus menestyä. Sellainen ei koskaan toteudu, sillä sen toteutuminen ei riipu edes rahasta, jonka senkin jakaminenkin jo olisi mahdoton tehtävä. Paljon enemmän riippuu rakkaudesta.
Kuinka osata rakastaa jotakuta, jota ei osaa arvostaa? Onko arvostuksesi tasa-arvoista?
Näin filosofoi Kesäpoika, jota tunnustaa ja tunnistaa tunteidensa loppuvan kauan ennen ymmärrystään.
