[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 5. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi]
***
Kävin koulua New Yorkin esikaupungissa vuonna 1962. Kuvassa minä äärimmäisenä oikealla hymysuin ja peukalo pystyssä. Äärimmäisenä vasemmalla on Sandy, isäntäni ja poliisin poika Pompton Lakesista. Koulukaverikseni tuli Fernando, vaihto-oppilas Perusta (toinen vasemmalta). Hänen isäntänsä, Bob, on toinen oikealta.
Huomaa miten 17-vuotiaat nuoret miehet pukeutuivat kaikkialla maailmassa sinä vuonna. Amerikkalainen maailma oli täynnä peittelyä, salaamista ja kaksinaismoraalia. Virallisesti meidän ikäisillä nuorilla miehillä ei voinut olla mitään seksuaalisia tunteita, ainakaan samaa sukupuolta kohtaan.
Siksi isäntäperheeni laittoi minut nukkumaan samaan sänkyyn Sandyn kanssa. Useita kuukausia nukuin tämän nuoren miehen kanssa samassa sängyssä! Se oli jatkuvaa kidutusta ja jouduin tekemään huolelliset iltatoimet, ettei minulle olisi vahingossakaan tullut erektiota nukkuessamme saman peiton alla.
Tulin hyvin toimeen Sandyn kanssa, olimmehan molemmat terveitä urheilijanuorukaisia. Oli myös upea kokemus istua Sandyn poliisi-isän autossa
tämän kiitäessä New Jersey Turnpikeä punaiset valot välkkyen katolla.
Samana vuonna ilmestynyt Irving Bieberin psykoanalyyttinen tutkimus skitsofreenisesti häiriintyneistä homoista oli päivän puheenaihe. Me
kaikki sivuutimme ja ohitimme aihepiirin säälivästi, olimmehan me kaikki
normaaleja. Tai annoimme sen vaikutelman. Myöhemmin kävi ilmi, että Bob tuli ulos homona ja joutui pikkukaupunkinsa asukkaiden hampaisiin.
Itse kävin vielä vuonna 1969 moikkaamassa Sandya. Sen jälkeen en ole
uskaltanut olla missään yhteydessä vaikka kävin New Yorkissa useasti. Hänestäkin tuli amerikkalainen poliisi. Minulla oli pelkoja siitä, mitä Sandy tekisi minulle jos saisi tietää, että hän oli nukkunut useita kuukausia samassa sängyssä homon kanssa. Pelkäsin primitiivireaktiota.
Jouduin olemaan koko ajan varuillani niin valveilla kuin sängyssäkin. Jos
olisin paljastunut, olisin takuuvarmasti joutunut maitojunalla kotiin. Pelkäsin
isäntä-isäni, amerikkalaisen poliisin mahdollista reaktiota.
Minusta on käsittämätöntä miksi vanhakantaiset psykoanalyytikot Freudista
lähtien leimasivat homot vainoharhaisiksi, paranoidisiksi. Syrjinnän pelko
ei ollut mitään harhaa, vaan hermoja raastavaa todellisuutta.
Noista ajoista lähtien olen ollut hyvin kriittinen ja kärsimätön kaikkea todellisen syrjinnän psykologisoivaa pois selittämistä vastaan. Sitä on tapahtunut niin psykoanalyyttisen ideologian varjolla ("kverulatorinen paranoia") kuin stalinismissa ("hiipivä skitsofrenia"). Molempia olen kritikoinut tieteellisissä julkaisuissa.
Mutta silloin - 1962 - päätin päästä eroon kidutuksesta lopettamalla homouteni tahdonvoimalla.
***
Kuvassa minä äärimmäisenä oikealla peukalo pystyssä ja isäntäni Sandy, äärimmäisenä vasemmalla. Nukuin Sandyn kanssa samassa sängyssä useita kuukausia emmekä koskeneetkaan toisiamme, olimmehan normaaleita urheilijanuorukaisia!
Varhainen 1960-luku oli viattomuuden aikaa. Bieberin vuosi oli 1962, jolloin ilmestyi pahamaineinen psykoanalyyttinen Bieberin tutkimus. Huomaa millaista kansainvälinen "nuorisomuoti" oli eri puolilla maailmaa vuonna 1962. Kuvassa on neljä 17-vuotiasta nuorta miestä Yhdysvalloista, Perusta ja Suomesta juhlimassa solmiot kaulassa New Yorkin Greenwich Villagessa.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 4. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Tämä ei ole pelkästään vanhojen muistelua, vaan aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan. Tämä on siis luonteeltaan lähinnä työpäiväkirja työskennellessäni kahden kirjallisen proggiksen kanssa, jotka julkaistaan syksyllä 2009]
***
Vuonna 1962 pääsin kansainväliseen nuorisovaihto-ohjelmaan New Yorkiin, jonka järjesti Hew York Herald Tribune -lehti. Kaikki 37 vaihto-oppilasta asuimme osan aikaa samassa sisäoppilaitoksessa, jossa tutustumme toisiimme ja kansainvälisen politiikan perusteisiin ennen kuin hajaannuimme eri high schooleihin.
Siihen aikaan Yhdysvalloissa oli mielestäni edistyksellinen hallitus. John F. Kennedy oli juuri valittu presidentiksi. Hän edusti vähemmistöuskontoa (roomalaiskatolinen) ja itärannikon demokraattista sivistyneistöä.
Samaan aikaan alkoi myös mustaihoisten kansalaisoikeustaistelu pastori Marin Luther Kingin johdolla. Suurvaltojen väliset jännitteet olivat ehkä kovimmillaan. Juuri ennen kuin lähdin matkalle, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sotalaivat ajoivat toisiaan kohti Kuuban edustalla, koska Neuvostoliitto oli salakuljettanut ydinaseita Kuubaan. Tuntui, että kolmas maailmansota uhkaa. Kansainvälisen jännityksen johdosta Neuvostoliitto antoi Suomelle ns. nootin, jossa se kutsui Suomen sotilaallisiin neuvotteluihin.
Hetken aikaa Suomi oli maailmankartalla. Presidentti Kekkonen tapasi John F. Kennedyn ja totesi julkisuudessa, että vaikka koko maailma muuttuisi kommunistiseksi, Suomi säilyisi vapaana.
Meillä vaihto-oppilailla oli useita televisiokeskusteluja CBS-yhtiön kanavilla,joissa toimme esiin nuorison mielipiteitä maailmanpolitiikasta. Itse toistin Urho Kekkosen kannan, että.Suomi pysyy aina itsenäisenä. Koulussa jouduin Suomea koskevien väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen kohteeksi. Minulta kysyttiin miten oli päässyt pakenemaan Suomesta.
Ydinsodan uhkan lisäksi meillä nuorilla oli orastava kiinnostus mustaihoisten syrjinnän lopettamiseen ja juuri alkaneeseen Afrikan maiden vapautumiseen imperialismin alta.
Yhdysvalloissa oli jo alkanut mustien liikehdintä rotusorron poistamiseksi Kingin johdolla, mille John F. Kennedy antoi arvovaltaisen tukensa.
King oli innostava puhuja, joka vaikutti minuun syvällisesti.King uskalsi tuoda esiin rotusyrjinnän aiheuttamat sosiaaliset ja psyykkiset ongelmat havainnollisella ja koskettavalla tavalla. Hän kirjoitti ja puhui pienen mustan pojan arkipäivästä slummissa, talossa jossa leijailee jätteiden haju ja jossa humalaiset, työttömät ja huumeiden orjat ovat hänen arkimaailmansa varjo-olentoja.
Hän kirjoitti ja puhui pienen mustaihoisen tytön kodista Etelävaltioissa. Ulkopuoliset sanoisvat sitä tönöksi. Se kaípaa kipeästi maalia. Viisi puolialastonta pikkulasta telmii talon liepellä ja tytön on pakko toimia heidän äitinään, koska oikea äiti oli kuollut auto-onnettomuudessa, koska ambulanssi ei ollut tullut ajoissa hakemaan mustaihoista. (Ks. Martin Luther King: Emme voi odottaa, Weilin & Göös, 1974).
Me, silloin teini-ikäiset, tunsimme suurta soildaarisuutta sorrettuja ryhmiä ja kansoja kohtaan. Näimme myös miten ihmisten omakohtainen suora ja väkivallaton toiminta sai aikaan muutosta - vaikkakin tuskallisen hitaasti. Koko kansalaisoikeusliikkeen laukaiseva tapahtuma oli köyhän mustan naisen kieltäytyminen luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoihoiselle miehelle.
Tämä rohkaisi minua niin, että tein Rosa Parksista muistokirjoituksen myöhemmin FinnQueeriin:
Samaan aikaan homous oli synti, rikos, sairaus ja halveksittavaa moraalittomuutta, josta ei saanut edes puhua julkisuudessa. Juuri vaihto-oppilasaikanani ilmestyi psykoanalyytikko Irving Bieberin tutkimus, jossa kaikki homot leimattiin skitsofreenistasoisesti häiriintyneiksi vastuuttomasti käyttäytyviksi rikollisiksi.
Silloin homoudesta piti vaieta, jotta oma elämä ei olisi tuhoutunut.
Samaan aikaan alkanut mustien kansalaisoikeusliikehdintä antoi kuitenkin mallia niille ihmisryhmille, jotka eivät kuuluneet Yhdysvaltain valtaapitävään luokkaan, valkoihoisiin, protestanttisiin, keski-ikäisiin heteromiehiin.
Vähitellen tietoisuuteemme tihkui ajatus, että ei ehkä ole pakko alistua sortoon, kansalaisoikeuksien riistoon ja identiteettiä murskaavaan leimaamiseen.
Tässä kuvassa olen minä yhdessä kumppanini kanssa keväällä 2006, kun olimme uskomattomien sattumien ansiosta löytäneet toisemme. Molemmat ovat kokeneet itsensä hylätyiksi, sivuutetuiksi ja kiusatuiksi rakkikoiriksi, joita hyvinvoivat tekopyhät fariseukset potkivat.
Meillä on nyt kahden hengen vertaistukiryhmä. Molemmat käyttävät itsestään huumorimielessä eläinvertausta. Kumppanini on kutsuu itseään Kannelmäen Koiraksi, koska hän on työn ja opiskelun vuoksi joutunut muuttamaan paikasta toiseen ja viimeksi asunut Kannelmäessä ennen muuttoa minun luokseni.
Minä käytän itsestäni leikkimielistä nimitystä Pikku Pupu, Beatrix Potterin kirjan mukaan, jossa hän kuvaa koskettavasti pientä, söpöä jänistä, jota kaikki jahtaavat ja ampuvat.
Kutsumme omaa kotiamme leikillisesti "koirakorjaamoksi".
Olen aina tuntenut hellyyttä pieniä, hylättyjä tai eksyneitä eläviä olentoja kohtaan. Tässä kuvassa olen 11 vuotta vuonna 1955, Norssin ekaluokkalainen ja huolehdin kesämökkimme naapurin kissasta.
Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi valittu afrikkalais-amerikkalainen Barack Obama puhui eilen BBC Worldin haastattelussa ja kertoi koiranpennusta, jonka hän on luvannut antaa tyttärelleen, kun perhe pääsee asettumaan Valkoisen taloon.
Obama kertoi mielestäni liikuttavan myönteisellä tavalla, että hän ostaa samanlaisen koiran kuin mitä itsekin on: sekarotuisen kulkukoiran. Barack Obama käytti termiä "shelter dog" (suojakoira) = koira, jonka joku hyvä ihminen (tai eläintensuojeluviranomaiset) on ottanut suojaan kuljeksimasta eksyneenä.
[Tämä on elämäkertablogini osa 3. Työstin tämän tekstin vuosina 2004-2005 HeSetan luovan kirjoittamisen ryhmässä ja käydessäni Yhteysliikkeen lähimmäisverkoston terapeutilla korjaamassa eheytymisseikkailussani saamiani vaurioita. Tarkoitukseni ei ole itseni esiin tuonti, vaan yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden paljastaminen ja omakohtainen sitoutuminen epäkohtien poistamiseen]
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kävin rippikoulun Johanneksen kirkossa 15-vuotiaana, vuonna 1959. Se oli kouluani, Norssia vastapäätä ja katselin sen upeaa arkkitehtuuria luokan ikkunasta kahdeksan vuoden ajan.
Minulla on toisaalta lämmin muisto Johanneksen kirkosta. Siellä olen kuunnellut Matteuspassion aina vuodesta 1960 lähtien joka vuosi. Toisaalta se on minulle kidutuskeskus, koska kirkon eheyttäjät saivat minut koukkuun siellä.
Rippikouluisäni Eero Saarinen Johanneksenkirkossa, jolle tunnustin "poikkeaviksi" nimeämäni tunteet, ohjasi minut kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen sielunhoitajalle. Sympatiaa pursuava ammattiauttaja Kaija Siirala tuki minua päivä kerrallaan taistelussani himojen toteuttamista vastaan. Idealistisena lukiokundina, joka oli kasvanut Topeliuksen ja Matteuksen hengessä, päätin ryhtyä hänen tuellaan poistamaan itsessäni olevaa "pistintä", kuten apostoli Paavali muotoili taistelun lihan kiusauksia vastaan.
Perheasiain neuvottelukeskuksen sielunhoitaja Kaija Siirala antoi minulle pidättymisterapiaa AA:n malliin monen vuoden ajan. Hän ohjasi minut myös saamaan "jarrua" eli bromideja, joiden tarkoitus on hillitä seksuaalisia tarpeita. Kun se ei auttanut, hän ohjasi minut kristillisen pappi-psykiatrin Asser Stenbäckin "hoitoon". Tämä kannusti minua taistelussa korkeamman moraalin puolesta. Vaikka katsoin edustavani tieteellistä maailmankatsomusta, uskoin että kristillisillä sielunhoitajilla ja papeilla oli tarjota pelastus. Mielestäni olin eettisesti ja älyllisesti korkeatasoinen urheilullinen miehekäs kaveri, enkä moraalisesti rappeutunut epäonnistunut luuseri, jollaiseksi sen ajan sielunhoito ja psykoanalyysi kuvasivat seksuaalisesti perverssit.
Olen nuoresta saakka ollut aktiivinen ja toimeen tarttuva. Siksi päätin noudattaa sielunhoitajien ja psykoanalyytikkojen neuvoja viimeistä piirtoa myöten. Olin myös omaksunut Asser Stenbäckin edustaman psykiatrisen mallin, jonka mukaan homous johtuu siitä, että on oppinut pitämään seksistä miesten kanssa. Täten homoseksuaalisuudesta pääsee eroon poisoppimalla, eli pidättymällä.
Aloitin pidättymisen niin tehokkaasti, että lopetin jopa itsetyydytyksen puoleksi vuodeksi. Pelkäsin, että miellyttävät masturbaatiofantasiani olisivat ylläpitäneen homouttani. Yksinäisyys ja epätoivoinen taisteluni johtivat niin syvään kriisiin, että hakeuduin Hesperian sairaalaan jotta en tappaisi itseäni, Hesperiassa minua hoiti pappi-psykiatri Asser Stenbäck, joka käsitteli minua alentuvasti ja etäisesti. Olinhan sekä potilas että perverssi. Kaiken tämän taistelun perussyyn onnistuin pitämään salassa jopa vanhemmiltani.
Kirkasotsaisena idealistina pyysin jopa että Asser Stenbäck olisi antanut tuskallisia sähköiskuja aversioterapiana. Nuoruuden rakastettuni Iili oli niin poikamaisen komea, etten uskonut pelkän pidättymisen lopettavan kaipaustani häntä kohtaan. Stenbäck ei kuitenkaan antanut sähköiskuja, vaan ainoastaan mieshormoneja, testosteroneja, joiden toivoi muuttavan haluni suuntaa.
Nämä tapahtumat ajoittuvat ylioppilaaksi tulon, armeijan ja opiskeluni alkuvuosiin, 1960-luvun alkuun ja puoliväliin.
Tiesin, että pidättymisellä tuomitsen itse itseni yksinäisyyteen ja loputtomaan kaipaukseen. Moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) liikettä kannattaneilta isovanhemmilta saamieni vaikutteiden johdosta olin kuitenkin kuin paremman maailman puolesta taisteleva fundamentalisti: maallinen kärsimys on vain välivaihe matkalla kohti heteroseksuaalisuuden paratiisia. Asser Stenbäck kannusti minua taisteluun paremman maailman puolesta ja ohjasi minut samassa rapussa asuvan psykoanalyytikko Pekka Rilvan luo.
Minusta tuli entinen homo, ex-gay, lähes puoleksi elämääni.
Tietysti minua kismitti tietoisuus siitä, että monet muut homot tapaavat kumppaneita tapaamispaikoissa. Olin niin täynnä MRA:n perua olevaa ehdotonta puhtautta, että keräsin seikkaperäisen listan kaikista ravintoloista, kusiputkista ja metsistä, joissa tiesin homojen tapaavan toisiaan. Ojensin sen listan kirkon perheasiainneuvojalle ja pyysin tätä toimittamaan sen poliisille. Olihan homous totaalisesti kielletty kun kävin rippikoulun vuonna 1959.
Olin taas äärimmäisen tehokas itseni kiusaaja moraalisen jälleenvarustautumisen hengessä. Pyysin jopa luokseni asumaan hetero-opiskeluystävän, etten olisi joutunut lankeemukseen tuoda ketään miestä kotiini. Hänelle olin tietysti visusti kaapissa.
En kuitenkaan ollut yhtä johdomukainen kuin isäni veli, joka toteutti Mooseksen lain tappokäskyn homoudesta itsensä kohdalla nuorena miehenä 1930-luvulla.
Osaan siis hyvin samastua Aslanin "eheyttäjien" tilanteeseen oman taustani ja kokemukseni ansiosta.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Alla näkymä kouluni ikkunasta Johanneksen kirkolle, joka minun kohdallani toimi evankelis-luterilaisen kirkon kidutuskeskuksena homoille 1950- ja 1960-luvuilla. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
[Tämä on elämäkertablogini osa 2. Työstin tämän tekstin joitakin vuosia sitten HeSetan luovan kirjoittamisen ryhmässä. Siksi se menee joissakin kohdin päällekkäin edellisen tekstin kanssa. Tarkoitukseni ei ole tuoda itseäni narsistisesti esille, vaan osallistuvaa havainnointia tekevänä sosiologina teen tapaustutkimusta itsestäni, selvittääkseni itselleni miksi minusta tuli itseni pahin kiusaaja, mutta myös vapautusliikkeen taistelija].
***
Olen kasvanut monessa suhteessa rajalla. Lapsuuteni kotikatu oli Bulevardi ja leikkikenttinäni Koffin puisto ja Hietalahden satama. Asuimme kadun pohjoispuolella, jolle antoi tunnelman Ekbergin kahvilan porvarillinen charmi. Kadun toisella puolella oli Rööperi, jossa oli vielä työväestön puutaloja.
Lapsuudenkotini halki kulki kieli- ja luokkaraja. Isäni oli ruotsinkielistä hyvänvointiluokkaa, jota nimitän Biedermeier-luokaksi. Sen asumistyyliin kuului ehdottomasti Biedermeier-kalusteet, parkettilattia ja kristallikruunut. Lasten tuli olla fiksuja ja kyetä sujuvasti vaihtamaan kieltä vaikka lennossa. Opin istumaan selkä suorana ruokapöydässä ja olemaan kohteliaan ja kiinnostuneen näköinen. Koska isä oli englanninkielen opettaja, hän opetti jo alle 10-vuotiaana englannin alkeet. Vastapäätä asuva sukulainen Tante Ella opetti saksan alkeet.
Äiti oli hämäläisen torpparin tytär. Hänen suvussaan ihmiset olivat jäyhiä ja toimeen tarttuvia, rehellisiä ja ahkeria. Sillä puolella sukua ihmiset olivat tehtaantyttöjä, kirvesmiehiä ja betoniraudoittajia, jotka asuivat pienissä puutaloissa eri puolilla maata.
Jouduin pienestä saakka tulemaan toimeen erilaisista taustoista kotoisin olevien ihmisten kanssa. Se oli hyvää asennekasvatusta. Samalla jouduin molempien osapuolten ennakkoluulojen kohteeksi. Toisille olin herrasväen kaupunkilaispoika, toisille suomenkielinen kapinallinen.
Ensimmäistä kertaa nousin kapinaan 6-vuotiaana, vuonna 1950, kun vaadin jyrkästi päästä suomenkieliseen kouluun. Poliittiseen protestiin vaikutti isänpuoleinen isoäiti, jonka johdannolla sain moraalisen varhaiskasvatukseni: Topelius, Runeberg, Raamattu. Isän puolella oli vielä ruotsinkielistä upseeristoa ja aatelissukua, joita nimitin seipään nielleiksi pelleiksi. Isä puoleisilla ihmisillä oli Mannerheimin kuva seinillä.
Äidin puoleiset kannattivat sosialidemokraattien Forssan puolueohjelmaa ja vuoden 1918 torpparivapautuslakia. Ristipaineet olivat musertavia pikkupojalle. Joskus tuntuu, että isoäitini yhdessä Topeliuksen kanssa tekivät minusta reaktion kautta vasemmistolaisen. Joskus nimitin itseni "vasemmistotopeliaaniseksi", koska tämä satusetä puhui niin empaattisesti sorrettujen ja hylättyjen puolesta.
Perustin koulussa ruotsinvastustamiskerhon. Nautin siitä, että vappupäivän aamuna kokoonnuin työtätekevän väestön kanssa Senaatintorille, aivan sen paikan viereen, jossa aatelisserkkuni juhlivat Ritarihuoneella. Topelius, jota luin ruotsiksi pikkulapsena, oli kyllä hyvin empaattinen ja lämmin ja opetti aina pitämään heikomman puolta. Topelius kannatti myös kielisopua. Yksi hänen ruotsinkielisistä saduistaan, nimeltään Pikku Matti, kertoo köyhästä mutta rehdistä suomenkielisestä pojasta, jonka suoraselkäisyys ja rehellisyys palkittiin.
Isäni suku oli peräisin Keski-Euroopasta ja siellä henki eurooppalainen välittömyys ja sivistyneisyys. Isä veljineen oli musikaalisesti lahjakasta ja isä soitti viulua kaupunginorkesterissa. Lapsuuden kodissani tulvi Tsaikovskin ja Brahmsin säveliä. Itsekin innostuin opettelemaan viulunsoittoa.
Olin koko ajan rajalla, enkä löytänyt omaa paikkaani. Läheisimmän ystäväni olivat proletaariperheistä ja pelkäsin, että annan itsestäni herraskaisen kuvan. Olin varhaiskypsä joka suhteessa. Opin lukemaan omin nokkineni 5-vuotiaana. Saavuin murrosikään monta vuotta ennen luokkatovereitani. Silloin käytiin koululuokan kanssa uimassa alastomana uimahallissa. Olin suunnattomasti häpeissäni siitä, että karvoitukseni alkoi kasvaa. Kun ei mitään seksuaalivalistusta ollut saatavissa, kuvittelin sen olevan rangaistusta siitä että olin ryhtynyt tekemään sitä, mistä senaikaisissa lääkärikirjoissa käytettiin nimeä "itsesaastutus" itseäni jo alta 10-vuotiaana.
Olin toisaalta hyvin ujo ja koko ajan tarkkailin itseni. Toisaalta olin iloinen ja välitön. Leikkikoulussa leikittiin usein Mors lilla Ollea ja minä olin se nalle, jonka päällä muut pojat istuivat. Se tuntui ihmeen hyvältä. Rööperin kaduilla ja kellareissa oli ronskit tavat. Poikien leikkeihin kuului pienen pahan teko, kuten tupakan poltto ja keskinäinen käteenveto. Sitä kutsuimme kellarin seinien ruiskumaalaukseksi. Se tuntui jännältä ja kiihottavalta. Se oli kovin yleistä Rööperin pikkukundien keskuudessa.
Esimurrosiässä parhaaksi kaverikseni muodostui kesämökkinaapurimme Iili. Hän oli ensimmäinen rakkauteni: tummatukkainen, komea, rohkea ja poikamaisen miehekäs. En uskaltanut kenellekään tunnustaa miten lääpälläni olin Iiliin. Hänen kanssaan meillä oli lukemattomia seikkailuja Tuusulanjärven rantametsissä. Minulle oli suuri ilo saada istua hänen moponsa tarakalla, jossa sain rutistaa häntä voimakkaasti vyötäröltä. Iili huomasi, miten hengitykseni kiihtyi kun olin hänen lähellään. Kerran hän ehdottikin yhteistä käteenvetoa kun olen niin kiihottunut. Se kuitenkin jäi ainoaksi eroottiseksi kokemukseksi koko ystävyytemme aikana.
Tapaus jätti minut entistä enemmän ulkopuoliseksi. Minulle alkoi nyt valjeta, että suurin osa ihmisistä ei ymmärrä omia kiihkeimpiä tunteitani. Aloin kokea itseni yhä enemmän ulkopuoliseksi omien tunteitteni ja oman taustani takia. Alkoi elämänikäinen etsintä – rakkauden ja totuuden.
--
Kuvateksti: Kirjoittaja 15-vuotiaana urheilijana Panttereiden koripalloleirillä, juuri ennen rippikouluun astumista ja jäämistä eheyttäjien koukkuun, kesällä 1959.
Tänään 6.11.2008 suomalaiset lehdet juhlivat Barack Obaman riemuvoittoa. Se antaa minulle virikkeen sittenkin aloittaa blogi Ranneliikkeessä, vaikka minulla on ollut yleisesti huonoja kokemuksia Ranneliikkeen keskusteluista. Blogiehtojen mukaan täällä saa kuitenkin kertoa itsestään ja omasta elämästään.
Obaman voiton innostamana kerron omasta taustastani vain sen verran, että olisi helpompi ymmärtää se ajoittainen kiihkomieli, jolla olen käynyt keskusteluja niin Ranneliikkeessä kuin koko valtakunnan julkisessa mediassa. Seuraava isompi juttu tulee Yle Teemalta Minä olen muistanut -dokumentin osassa 10/10 ("Hiljaa virtaa veri"), jossa minua haastatellaan yhtenä Setan aktivisteista, jotka ottivat vastaan 25 vuotta sitten Suomeen iskeneen hiv/aids-kriisin.
Yritän tässä blogissa vähitellen ja varovasti tehdä ymmärrettäväksi, itsellenikin, miksi minusta tuli sellainen aktivisti, joka on pistänyt itsensä likoon ja päänsä monelle pölkylle puolustaessaan sananvapautta ja ihmisoikeuksia.
En osallistu julkiseen keskusteluun näillä sivuilla. Kommenteja voi toki lähettää nikin takana olevaan sähköpostiini. Vastaan kaikkiin asiallisiin yksityiskommentteihin yksityisesti.
Samasta periaatteellisesta syystä kehitin FinnQueer-verkkolehden idean, jonka toteutti käytännössä (silloinen) teekkari Mikko Tuomela siltä varalta, että väitöskirjani olisi vaadittu tuhottavaksi käräjäoikeuden päätöksellä.
Syyte hylättiin mutta FinnQueer jäi elämään. Se jatkaa asiallista, maltillista, rauhanomaista, tieteeseen perustuvaa syrjintäideologioiden paljastamista ja purkamista. Se on radikaali verkkolehti sanan alkuperäisessä merkityksessä, juuriin (=radix) menevällä kritiikillä: http://www.finnqueer.net/
Haluan kertoa Barack Obaman esimerkin innoittamana lyhyesti miksi minusta tuli tällainen radikaali.
Kuten Barack Obama, olen itsekin monella tavalla "sekarotuinen" taustaltani. Isän puoleinen suku oli Keski-Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen siirtynyttä juutalaissukua, jonka edustaja kuitenkin kääntyi luterilaisen uskoon ja omaksui ruotsinkielen voidakseen paremmin tehdä bisnestä tässä takametsien maassa. Äiti oli varaton suomenkielinen hämäläinen torpparin tytär, Hertta Kuusisen koulukaveri.
Opin siis jo lapsena sisältä käsin mitä on yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja näin sisältä käsin miten yhteiskunnallisen arvoasteikon pohjalta nousevaa ihmistä voidaan syrjiä ja halveksia eri tavoin, mutta eritysesti suomenruotsalaiseen tyyliin ylistämällä alistaen ja niin hienovaraisella tavalla, ettei sitä heti edes tunnista alistamiseksi.
Isän puoleisessa suvussa oli kiihkeitä ruotsinkielisen uskonnollisen oikeiston perinteitä, isovanhemmat kannattivat Moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) liikettä. MRA:n mukaan maailmaa uhkaa kansainvälinen kommunistien ja homoseksuaalien salaliitto, joka uhkaa tuhota koko länsimaailman. Tämä ideologia oli suurelta osalta tuontitavaraa McCarthyn 1950-luvun homovainoista. Tämä ideologia oli yhdistelmä Mooseksen lakia ja psykoanalyyttistä (Edmund Berglerin) sortoideologiaa.
Taustani johdosta sisäistin jo lapsena itseeni kohdistuvan uskonnollis-psykoanalyyttisen vihaideologian niin että jo pienestä pitäen päätin taistella itsessäni kokemaani syntisairautta vastaan. Ryhdyin taistelemaan omia tunteitani vastaan, koska silloisen johtavan uskonnollisen oikeiston auktoriteetin Asser Stenbäckin mukaan homous on opittu ominaisuus, josta voi kuitenkin poisoppia sielunhoidon ja lääketieteen avulla.
Olin pitkälti sisäistänyt MRA:n käskyt ehdottomasta puhtaudesta ja ehdottomasta sitoutumisesta moraaliseen jälleenvarustautumiseen. Olin niin ehdoton, että päiväkirjani mukaan lopetin jopa itsetyydytyksen vuodeksi 17-vuotiaana yrittäessäni muuttua heteroksi.
Ylioppilasaineenikin kirjoitin nuoruuteni ihanteesta, Martin Luther Kingistä, mustaihoisesta papista. Olin todennäköisesti outo lintu Norssin lukioluokkalaisena, koska ilmoitin yhdeksi esikuvistani Kingin lisäksi Jeesuksen.
Elämäni meni monin tavoin pois raiteiltaan kun minut valittiin 17-vuotiaana kansainväliseen opiskelijavaihtoon New Yorkiin vuoden 1962 alusta. Se oli yhtä riemukasta ja kuohuvaa aikaa kuin Barack Obaman aika tänään.
Presidentiksi oli juuri valittu John F. Kennedy. Martin Luther Kingin joukot marssivat rauhallisesti ja rohkeasti USA:n suurkaupungeissa. Bob Dylanin ja Joan Baezin johdolla lauloimme We shall overcome ja muita mustan kansalaisoikeusliikkeen lauluja.
Meitä oli nuoria koululaisia 37:stä eri maasta ja vietimme puoli vuotta yhdessä opiskellen New Yorkin kouluissa. Ohjelmaan kuului vielä bussimatka Etelävaltioihin tutustumaan juuri alullaan olevaan rotuerottelun purkamiseen sekä vierailu Valkoiseen taloon, jossa tapasimme presidentti John F. Kennedyn.
Tutustuminen eri puolilta maailmaa, eri uskonnoista ja etnisistä ryhmistä lähtöisin oleviin nuoriin ihmisiin sekoitti nuoren Rööperissä kasvaneen sekarotuisen ja epäsäätyisen pojan pään, innostusta herättävällä tavalla.
Tähän lisäksi tuli vielä, että ihastuin jo alusta saakka vaihto-oppilasohjelman amerikkalaiseen söpöön stipendiaattiin, Gusiin. Hänen seurassaan tunsin voimakasta hyvänolon tunnetta, joka koko matkan aikana toteutui vain haaveellisina tunteina ja märkinä unina. Emme voineet uskoa toinen toisistamme, että olisimme syntisiä, rikollisia ja sairaita.
Lopullinen herääminen sattui vasta vaihto-oppilasmatkan jälkeen kun Gus tuli Eurooppaan käymään ja vierailemaan täällä asuvien vaihto-oppilaiden kodeissa. Aloitimme Suomesta, jossa kävimme junalla aina Rovaniemellä katsomassa yötöntä yötä. Suomen matkaan kuului tietysti yhteinen saunassa käynti, mikä sai sydämeni hakkaamaan villisti. Kiertelimme junalla pitkin Eurooppaa moikkaamassa luokkatovereitamme Beriinissä, Zagrebissa, Milanossa ja lopulta Pariisissa, ranskalaisen stipendiaatin Réginen luona.
Pariisissa se sitten tapahtui, juuri kun olin täyttänyt 18 vuotta ja meillä oli enää viikko yhteistä aikaa. Pariisilaisessa hotellissa oli vain yksi kaksoisvuode, jossa nukuimme. Kuin sanattomasta sopimuksesta kätemme kietoutuivat toistemme vartalon ympäri ja annoimme kaikkein salaisimpien toiveiden toteutua. Pariisin Latinalaiskorttelin sydämessä alkukesästä 1962. Kaduilla soi Edith Piaf, joka oli uransa huipulla sekä Brahmsin ensimmäinen, koska juuri oli ilmestynyt elokuva "Aimez-vous Brahms?".
Löysin syvän rakkauden Brahmsin soidessa, mutta samalla heräsimme karuun todellisuuteen. Samassa kuussa ns. Eichmann-oikeudenkäynti päättyi tämän natsipyövelin teloitukseen. Koko maailma sai nyt viimeistään kuulla, mitä natsien keskitysleireillä oli tehty paitsi juutalaisille, myös homoille. Samana kesänä ilmestyi Irving Bieberin psykoanalyyttinen tutkimus, joka leimasi homot vaarallisella tavalla sairaiksi. Homous oli lähes koko Euroopassa vielä synti, rikos ja sairaus.
Nämä ristiriidat, toisaalta ihana rakkauden kokemus, toisaalta repivä uskonnollis-moralistinen itsesyrjintä alkoivat repiä persoonallisuutta tavalla, jonka jälkiä on näkynyt näilläkin palstoilla.
Kaiken taustalla, syvällä sielussani soi edelleen Martin Luther Kingin puhe
"I have a dream", jota kuuntelimme yhdessä nuoruudenrakkauteni kanssa:
Silloin minusta tuli minä, Barack Obaman termein, sekarotuinen eksynyt rakki, jolla on hassu nimi ja joka joutuu jatkuvasti etsimään itseään.
--
Kuvateksti:
Eturivissä seisoneena (kuvassa nigerialaisen Bolaji Akinyemin ja pakistanilaisen Dureen Islamin välissä) pääsin kättelemään John F. Kennedyä, maaliskuussa 1962 Washington DC:n kirsikkapuiden kukkiessa. Vasemmassa reunassa Japanin Tomoko Fujimoto ja oikeassa reunassa Vietnamin Cao Duc Thac. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
