[Tämä on elämäkertablogini osa 3. Työstin tämän tekstin vuosina 2004-2005 HeSetan luovan kirjoittamisen ryhmässä ja käydessäni Yhteysliikkeen lähimmäisverkoston terapeutilla korjaamassa eheytymisseikkailussani saamiani vaurioita. Tarkoitukseni ei ole itseni esiin tuonti, vaan yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden paljastaminen ja omakohtainen sitoutuminen epäkohtien poistamiseen]
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kävin rippikoulun Johanneksen kirkossa 15-vuotiaana, vuonna 1959. Se oli kouluani, Norssia vastapäätä ja katselin sen upeaa arkkitehtuuria luokan ikkunasta kahdeksan vuoden ajan.
Minulla on toisaalta lämmin muisto Johanneksen kirkosta. Siellä olen kuunnellut Matteuspassion aina vuodesta 1960 lähtien joka vuosi. Toisaalta se on minulle kidutuskeskus, koska kirkon eheyttäjät saivat minut koukkuun siellä.
Rippikouluisäni Eero Saarinen Johanneksenkirkossa, jolle tunnustin "poikkeaviksi" nimeämäni tunteet, ohjasi minut kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen sielunhoitajalle. Sympatiaa pursuava ammattiauttaja Kaija Siirala tuki minua päivä kerrallaan taistelussani himojen toteuttamista vastaan. Idealistisena lukiokundina, joka oli kasvanut Topeliuksen ja Matteuksen hengessä, päätin ryhtyä hänen tuellaan poistamaan itsessäni olevaa "pistintä", kuten apostoli Paavali muotoili taistelun lihan kiusauksia vastaan.
Perheasiain neuvottelukeskuksen sielunhoitaja Kaija Siirala antoi minulle pidättymisterapiaa AA:n malliin monen vuoden ajan. Hän ohjasi minut myös saamaan "jarrua" eli bromideja, joiden tarkoitus on hillitä seksuaalisia tarpeita. Kun se ei auttanut, hän ohjasi minut kristillisen pappi-psykiatrin Asser Stenbäckin "hoitoon". Tämä kannusti minua taistelussa korkeamman moraalin puolesta. Vaikka katsoin edustavani tieteellistä maailmankatsomusta, uskoin että kristillisillä sielunhoitajilla ja papeilla oli tarjota pelastus. Mielestäni olin eettisesti ja älyllisesti korkeatasoinen urheilullinen miehekäs kaveri, enkä moraalisesti rappeutunut epäonnistunut luuseri, jollaiseksi sen ajan sielunhoito ja psykoanalyysi kuvasivat seksuaalisesti perverssit.
Olen nuoresta saakka ollut aktiivinen ja toimeen tarttuva. Siksi päätin noudattaa sielunhoitajien ja psykoanalyytikkojen neuvoja viimeistä piirtoa myöten. Olin myös omaksunut Asser Stenbäckin edustaman psykiatrisen mallin, jonka mukaan homous johtuu siitä, että on oppinut pitämään seksistä miesten kanssa. Täten homoseksuaalisuudesta pääsee eroon poisoppimalla, eli pidättymällä.
Aloitin pidättymisen niin tehokkaasti, että lopetin jopa itsetyydytyksen puoleksi vuodeksi. Pelkäsin, että miellyttävät masturbaatiofantasiani olisivat ylläpitäneen homouttani. Yksinäisyys ja epätoivoinen taisteluni johtivat niin syvään kriisiin, että hakeuduin Hesperian sairaalaan jotta en tappaisi itseäni, Hesperiassa minua hoiti pappi-psykiatri Asser Stenbäck, joka käsitteli minua alentuvasti ja etäisesti. Olinhan sekä potilas että perverssi. Kaiken tämän taistelun perussyyn onnistuin pitämään salassa jopa vanhemmiltani.
Kirkasotsaisena idealistina pyysin jopa että Asser Stenbäck olisi antanut tuskallisia sähköiskuja aversioterapiana. Nuoruuden rakastettuni Iili oli niin poikamaisen komea, etten uskonut pelkän pidättymisen lopettavan kaipaustani häntä kohtaan. Stenbäck ei kuitenkaan antanut sähköiskuja, vaan ainoastaan mieshormoneja, testosteroneja, joiden toivoi muuttavan haluni suuntaa.
Nämä tapahtumat ajoittuvat ylioppilaaksi tulon, armeijan ja opiskeluni alkuvuosiin, 1960-luvun alkuun ja puoliväliin.
Tiesin, että pidättymisellä tuomitsen itse itseni yksinäisyyteen ja loputtomaan kaipaukseen. Moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) liikettä kannattaneilta isovanhemmilta saamieni vaikutteiden johdosta olin kuitenkin kuin paremman maailman puolesta taisteleva fundamentalisti: maallinen kärsimys on vain välivaihe matkalla kohti heteroseksuaalisuuden paratiisia. Asser Stenbäck kannusti minua taisteluun paremman maailman puolesta ja ohjasi minut samassa rapussa asuvan psykoanalyytikko Pekka Rilvan luo.
Minusta tuli entinen homo, ex-gay, lähes puoleksi elämääni.
Tietysti minua kismitti tietoisuus siitä, että monet muut homot tapaavat kumppaneita tapaamispaikoissa. Olin niin täynnä MRA:n perua olevaa ehdotonta puhtautta, että keräsin seikkaperäisen listan kaikista ravintoloista, kusiputkista ja metsistä, joissa tiesin homojen tapaavan toisiaan. Ojensin sen listan kirkon perheasiainneuvojalle ja pyysin tätä toimittamaan sen poliisille. Olihan homous totaalisesti kielletty kun kävin rippikoulun vuonna 1959.
Olin taas äärimmäisen tehokas itseni kiusaaja moraalisen jälleenvarustautumisen hengessä. Pyysin jopa luokseni asumaan hetero-opiskeluystävän, etten olisi joutunut lankeemukseen tuoda ketään miestä kotiini. Hänelle olin tietysti visusti kaapissa.
En kuitenkaan ollut yhtä johdomukainen kuin isäni veli, joka toteutti Mooseksen lain tappokäskyn homoudesta itsensä kohdalla nuorena miehenä 1930-luvulla.
Osaan siis hyvin samastua Aslanin "eheyttäjien" tilanteeseen oman taustani ja kokemukseni ansiosta.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Alla näkymä kouluni ikkunasta Johanneksen kirkolle, joka minun kohdallani toimi evankelis-luterilaisen kirkon kidutuskeskuksena homoille 1950- ja 1960-luvuilla. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
