[Tämä on elämäkertablogini osa 2. Työstin tämän tekstin joitakin vuosia sitten HeSetan luovan kirjoittamisen ryhmässä. Siksi se menee joissakin kohdin päällekkäin edellisen tekstin kanssa. Tarkoitukseni ei ole tuoda itseäni narsistisesti esille, vaan osallistuvaa havainnointia tekevänä sosiologina teen tapaustutkimusta itsestäni, selvittääkseni itselleni miksi minusta tuli itseni pahin kiusaaja, mutta myös vapautusliikkeen taistelija].
***
Olen kasvanut monessa suhteessa rajalla. Lapsuuteni kotikatu oli Bulevardi ja leikkikenttinäni Koffin puisto ja Hietalahden satama. Asuimme kadun pohjoispuolella, jolle antoi tunnelman Ekbergin kahvilan porvarillinen charmi. Kadun toisella puolella oli Rööperi, jossa oli vielä työväestön puutaloja.
Lapsuudenkotini halki kulki kieli- ja luokkaraja. Isäni oli ruotsinkielistä hyvänvointiluokkaa, jota nimitän Biedermeier-luokaksi. Sen asumistyyliin kuului ehdottomasti Biedermeier-kalusteet, parkettilattia ja kristallikruunut. Lasten tuli olla fiksuja ja kyetä sujuvasti vaihtamaan kieltä vaikka lennossa. Opin istumaan selkä suorana ruokapöydässä ja olemaan kohteliaan ja kiinnostuneen näköinen. Koska isä oli englanninkielen opettaja, hän opetti jo alle 10-vuotiaana englannin alkeet. Vastapäätä asuva sukulainen Tante Ella opetti saksan alkeet.
Äiti oli hämäläisen torpparin tytär. Hänen suvussaan ihmiset olivat jäyhiä ja toimeen tarttuvia, rehellisiä ja ahkeria. Sillä puolella sukua ihmiset olivat tehtaantyttöjä, kirvesmiehiä ja betoniraudoittajia, jotka asuivat pienissä puutaloissa eri puolilla maata.
Jouduin pienestä saakka tulemaan toimeen erilaisista taustoista kotoisin olevien ihmisten kanssa. Se oli hyvää asennekasvatusta. Samalla jouduin molempien osapuolten ennakkoluulojen kohteeksi. Toisille olin herrasväen kaupunkilaispoika, toisille suomenkielinen kapinallinen.
Ensimmäistä kertaa nousin kapinaan 6-vuotiaana, vuonna 1950, kun vaadin jyrkästi päästä suomenkieliseen kouluun. Poliittiseen protestiin vaikutti isänpuoleinen isoäiti, jonka johdannolla sain moraalisen varhaiskasvatukseni: Topelius, Runeberg, Raamattu. Isän puolella oli vielä ruotsinkielistä upseeristoa ja aatelissukua, joita nimitin seipään nielleiksi pelleiksi. Isä puoleisilla ihmisillä oli Mannerheimin kuva seinillä.
Äidin puoleiset kannattivat sosialidemokraattien Forssan puolueohjelmaa ja vuoden 1918 torpparivapautuslakia. Ristipaineet olivat musertavia pikkupojalle. Joskus tuntuu, että isoäitini yhdessä Topeliuksen kanssa tekivät minusta reaktion kautta vasemmistolaisen. Joskus nimitin itseni "vasemmistotopeliaaniseksi", koska tämä satusetä puhui niin empaattisesti sorrettujen ja hylättyjen puolesta.
Perustin koulussa ruotsinvastustamiskerhon. Nautin siitä, että vappupäivän aamuna kokoonnuin työtätekevän väestön kanssa Senaatintorille, aivan sen paikan viereen, jossa aatelisserkkuni juhlivat Ritarihuoneella. Topelius, jota luin ruotsiksi pikkulapsena, oli kyllä hyvin empaattinen ja lämmin ja opetti aina pitämään heikomman puolta. Topelius kannatti myös kielisopua. Yksi hänen ruotsinkielisistä saduistaan, nimeltään Pikku Matti, kertoo köyhästä mutta rehdistä suomenkielisestä pojasta, jonka suoraselkäisyys ja rehellisyys palkittiin.
Isäni suku oli peräisin Keski-Euroopasta ja siellä henki eurooppalainen välittömyys ja sivistyneisyys. Isä veljineen oli musikaalisesti lahjakasta ja isä soitti viulua kaupunginorkesterissa. Lapsuuden kodissani tulvi Tsaikovskin ja Brahmsin säveliä. Itsekin innostuin opettelemaan viulunsoittoa.
Olin koko ajan rajalla, enkä löytänyt omaa paikkaani. Läheisimmän ystäväni olivat proletaariperheistä ja pelkäsin, että annan itsestäni herraskaisen kuvan. Olin varhaiskypsä joka suhteessa. Opin lukemaan omin nokkineni 5-vuotiaana. Saavuin murrosikään monta vuotta ennen luokkatovereitani. Silloin käytiin koululuokan kanssa uimassa alastomana uimahallissa. Olin suunnattomasti häpeissäni siitä, että karvoitukseni alkoi kasvaa. Kun ei mitään seksuaalivalistusta ollut saatavissa, kuvittelin sen olevan rangaistusta siitä että olin ryhtynyt tekemään sitä, mistä senaikaisissa lääkärikirjoissa käytettiin nimeä "itsesaastutus" itseäni jo alta 10-vuotiaana.
Olin toisaalta hyvin ujo ja koko ajan tarkkailin itseni. Toisaalta olin iloinen ja välitön. Leikkikoulussa leikittiin usein Mors lilla Ollea ja minä olin se nalle, jonka päällä muut pojat istuivat. Se tuntui ihmeen hyvältä. Rööperin kaduilla ja kellareissa oli ronskit tavat. Poikien leikkeihin kuului pienen pahan teko, kuten tupakan poltto ja keskinäinen käteenveto. Sitä kutsuimme kellarin seinien ruiskumaalaukseksi. Se tuntui jännältä ja kiihottavalta. Se oli kovin yleistä Rööperin pikkukundien keskuudessa.
Esimurrosiässä parhaaksi kaverikseni muodostui kesämökkinaapurimme Iili. Hän oli ensimmäinen rakkauteni: tummatukkainen, komea, rohkea ja poikamaisen miehekäs. En uskaltanut kenellekään tunnustaa miten lääpälläni olin Iiliin. Hänen kanssaan meillä oli lukemattomia seikkailuja Tuusulanjärven rantametsissä. Minulle oli suuri ilo saada istua hänen moponsa tarakalla, jossa sain rutistaa häntä voimakkaasti vyötäröltä. Iili huomasi, miten hengitykseni kiihtyi kun olin hänen lähellään. Kerran hän ehdottikin yhteistä käteenvetoa kun olen niin kiihottunut. Se kuitenkin jäi ainoaksi eroottiseksi kokemukseksi koko ystävyytemme aikana.
Tapaus jätti minut entistä enemmän ulkopuoliseksi. Minulle alkoi nyt valjeta, että suurin osa ihmisistä ei ymmärrä omia kiihkeimpiä tunteitani. Aloin kokea itseni yhä enemmän ulkopuoliseksi omien tunteitteni ja oman taustani takia. Alkoi elämänikäinen etsintä – rakkauden ja totuuden.
--
Kuvateksti: Kirjoittaja 15-vuotiaana urheilijana Panttereiden koripalloleirillä, juuri ennen rippikouluun astumista ja jäämistä eheyttäjien koukkuun, kesällä 1959.
--
Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
