Tänään 6.11.2008 suomalaiset lehdet juhlivat Barack Obaman riemuvoittoa. Se antaa minulle virikkeen sittenkin aloittaa blogi Ranneliikkeessä, vaikka minulla on ollut yleisesti huonoja kokemuksia Ranneliikkeen keskusteluista. Blogiehtojen mukaan täällä saa kuitenkin kertoa itsestään ja omasta elämästään.
Obaman voiton innostamana kerron omasta taustastani vain sen verran, että olisi helpompi ymmärtää se ajoittainen kiihkomieli, jolla olen käynyt keskusteluja niin Ranneliikkeessä kuin koko valtakunnan julkisessa mediassa. Seuraava isompi juttu tulee Yle Teemalta Minä olen muistanut -dokumentin osassa 10/10 ("Hiljaa virtaa veri"), jossa minua haastatellaan yhtenä Setan aktivisteista, jotka ottivat vastaan 25 vuotta sitten Suomeen iskeneen hiv/aids-kriisin.
Yritän tässä blogissa vähitellen ja varovasti tehdä ymmärrettäväksi, itsellenikin, miksi minusta tuli sellainen aktivisti, joka on pistänyt itsensä likoon ja päänsä monelle pölkylle puolustaessaan sananvapautta ja ihmisoikeuksia.
En osallistu julkiseen keskusteluun näillä sivuilla. Kommenteja voi toki lähettää nikin takana olevaan sähköpostiini. Vastaan kaikkiin asiallisiin yksityiskommentteihin yksityisesti.
Samasta periaatteellisesta syystä kehitin FinnQueer-verkkolehden idean, jonka toteutti käytännössä (silloinen) teekkari Mikko Tuomela siltä varalta, että väitöskirjani olisi vaadittu tuhottavaksi käräjäoikeuden päätöksellä.
Syyte hylättiin mutta FinnQueer jäi elämään. Se jatkaa asiallista, maltillista, rauhanomaista, tieteeseen perustuvaa syrjintäideologioiden paljastamista ja purkamista. Se on radikaali verkkolehti sanan alkuperäisessä merkityksessä, juuriin (=radix) menevällä kritiikillä: http://www.finnqueer.net/
Haluan kertoa Barack Obaman esimerkin innoittamana lyhyesti miksi minusta tuli tällainen radikaali.
Kuten Barack Obama, olen itsekin monella tavalla "sekarotuinen" taustaltani. Isän puoleinen suku oli Keski-Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen siirtynyttä juutalaissukua, jonka edustaja kuitenkin kääntyi luterilaisen uskoon ja omaksui ruotsinkielen voidakseen paremmin tehdä bisnestä tässä takametsien maassa. Äiti oli varaton suomenkielinen hämäläinen torpparin tytär, Hertta Kuusisen koulukaveri.
Opin siis jo lapsena sisältä käsin mitä on yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja näin sisältä käsin miten yhteiskunnallisen arvoasteikon pohjalta nousevaa ihmistä voidaan syrjiä ja halveksia eri tavoin, mutta eritysesti suomenruotsalaiseen tyyliin ylistämällä alistaen ja niin hienovaraisella tavalla, ettei sitä heti edes tunnista alistamiseksi.
Isän puoleisessa suvussa oli kiihkeitä ruotsinkielisen uskonnollisen oikeiston perinteitä, isovanhemmat kannattivat Moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) liikettä. MRA:n mukaan maailmaa uhkaa kansainvälinen kommunistien ja homoseksuaalien salaliitto, joka uhkaa tuhota koko länsimaailman. Tämä ideologia oli suurelta osalta tuontitavaraa McCarthyn 1950-luvun homovainoista. Tämä ideologia oli yhdistelmä Mooseksen lakia ja psykoanalyyttistä (Edmund Berglerin) sortoideologiaa.
Taustani johdosta sisäistin jo lapsena itseeni kohdistuvan uskonnollis-psykoanalyyttisen vihaideologian niin että jo pienestä pitäen päätin taistella itsessäni kokemaani syntisairautta vastaan. Ryhdyin taistelemaan omia tunteitani vastaan, koska silloisen johtavan uskonnollisen oikeiston auktoriteetin Asser Stenbäckin mukaan homous on opittu ominaisuus, josta voi kuitenkin poisoppia sielunhoidon ja lääketieteen avulla.
Olin pitkälti sisäistänyt MRA:n käskyt ehdottomasta puhtaudesta ja ehdottomasta sitoutumisesta moraaliseen jälleenvarustautumiseen. Olin niin ehdoton, että päiväkirjani mukaan lopetin jopa itsetyydytyksen vuodeksi 17-vuotiaana yrittäessäni muuttua heteroksi.
Ylioppilasaineenikin kirjoitin nuoruuteni ihanteesta, Martin Luther Kingistä, mustaihoisesta papista. Olin todennäköisesti outo lintu Norssin lukioluokkalaisena, koska ilmoitin yhdeksi esikuvistani Kingin lisäksi Jeesuksen.
Elämäni meni monin tavoin pois raiteiltaan kun minut valittiin 17-vuotiaana kansainväliseen opiskelijavaihtoon New Yorkiin vuoden 1962 alusta. Se oli yhtä riemukasta ja kuohuvaa aikaa kuin Barack Obaman aika tänään.
Presidentiksi oli juuri valittu John F. Kennedy. Martin Luther Kingin joukot marssivat rauhallisesti ja rohkeasti USA:n suurkaupungeissa. Bob Dylanin ja Joan Baezin johdolla lauloimme We shall overcome ja muita mustan kansalaisoikeusliikkeen lauluja.
Meitä oli nuoria koululaisia 37:stä eri maasta ja vietimme puoli vuotta yhdessä opiskellen New Yorkin kouluissa. Ohjelmaan kuului vielä bussimatka Etelävaltioihin tutustumaan juuri alullaan olevaan rotuerottelun purkamiseen sekä vierailu Valkoiseen taloon, jossa tapasimme presidentti John F. Kennedyn.
Tutustuminen eri puolilta maailmaa, eri uskonnoista ja etnisistä ryhmistä lähtöisin oleviin nuoriin ihmisiin sekoitti nuoren Rööperissä kasvaneen sekarotuisen ja epäsäätyisen pojan pään, innostusta herättävällä tavalla.
Tähän lisäksi tuli vielä, että ihastuin jo alusta saakka vaihto-oppilasohjelman amerikkalaiseen söpöön stipendiaattiin, Gusiin. Hänen seurassaan tunsin voimakasta hyvänolon tunnetta, joka koko matkan aikana toteutui vain haaveellisina tunteina ja märkinä unina. Emme voineet uskoa toinen toisistamme, että olisimme syntisiä, rikollisia ja sairaita.
Lopullinen herääminen sattui vasta vaihto-oppilasmatkan jälkeen kun Gus tuli Eurooppaan käymään ja vierailemaan täällä asuvien vaihto-oppilaiden kodeissa. Aloitimme Suomesta, jossa kävimme junalla aina Rovaniemellä katsomassa yötöntä yötä. Suomen matkaan kuului tietysti yhteinen saunassa käynti, mikä sai sydämeni hakkaamaan villisti. Kiertelimme junalla pitkin Eurooppaa moikkaamassa luokkatovereitamme Beriinissä, Zagrebissa, Milanossa ja lopulta Pariisissa, ranskalaisen stipendiaatin Réginen luona.
Pariisissa se sitten tapahtui, juuri kun olin täyttänyt 18 vuotta ja meillä oli enää viikko yhteistä aikaa. Pariisilaisessa hotellissa oli vain yksi kaksoisvuode, jossa nukuimme. Kuin sanattomasta sopimuksesta kätemme kietoutuivat toistemme vartalon ympäri ja annoimme kaikkein salaisimpien toiveiden toteutua. Pariisin Latinalaiskorttelin sydämessä alkukesästä 1962. Kaduilla soi Edith Piaf, joka oli uransa huipulla sekä Brahmsin ensimmäinen, koska juuri oli ilmestynyt elokuva "Aimez-vous Brahms?".
Löysin syvän rakkauden Brahmsin soidessa, mutta samalla heräsimme karuun todellisuuteen. Samassa kuussa ns. Eichmann-oikeudenkäynti päättyi tämän natsipyövelin teloitukseen. Koko maailma sai nyt viimeistään kuulla, mitä natsien keskitysleireillä oli tehty paitsi juutalaisille, myös homoille. Samana kesänä ilmestyi Irving Bieberin psykoanalyyttinen tutkimus, joka leimasi homot vaarallisella tavalla sairaiksi. Homous oli lähes koko Euroopassa vielä synti, rikos ja sairaus.
Nämä ristiriidat, toisaalta ihana rakkauden kokemus, toisaalta repivä uskonnollis-moralistinen itsesyrjintä alkoivat repiä persoonallisuutta tavalla, jonka jälkiä on näkynyt näilläkin palstoilla.
Kaiken taustalla, syvällä sielussani soi edelleen Martin Luther Kingin puhe
"I have a dream", jota kuuntelimme yhdessä nuoruudenrakkauteni kanssa:
Silloin minusta tuli minä, Barack Obaman termein, sekarotuinen eksynyt rakki, jolla on hassu nimi ja joka joutuu jatkuvasti etsimään itseään.
--
Kuvateksti:
Eturivissä seisoneena (kuvassa nigerialaisen Bolaji Akinyemin ja pakistanilaisen Dureen Islamin välissä) pääsin kättelemään John F. Kennedyä, maaliskuussa 1962 Washington DC:n kirsikkapuiden kukkiessa. Vasemmassa reunassa Japanin Tomoko Fujimoto ja oikeassa reunassa Vietnamin Cao Duc Thac. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
