Työyhteisön jäsenenä

Olen näillä näkymin koko syyslukukauden tuossa koulussa opettajana, jossa nyt olen.

Hyvä niin. Voin vain suitsuttaa kuinka mahtava työporukka on, ja oppilaatkin ovat mukavia. On valtava merkitys nuorelle kaiken sähläävälle opettajalle olla sellaisessa ympäristössä, jossa keskustellaan vapaasti, neuvoja satelee kysyttäessä (ja kysymättä) ja tukea saa aina ja kaikessa. Sen lisäksi ollaan vielä kiinnostuneita kaikista yhteisön jäsenistä ihmisinä ja yksilöinä ja nuori naisrehtori jaksaa vielä kertoa koko ajan, että ovi on auki ja kaikesta saa keskustella.

Normaalisti, varsinkin vähääkään isommissa kouluissa, syntyy kuppikunnat, ihmiset eivät tunne niin hyvin toisiaan ja isossa yksikössä ei ole niin paljoa aikaa sosialisoidakaan muiden kanssa, sillä tehtäviä on enemmän ja monesti koulua käydään vielä useammassa rakennuksessa, jolloin ei edes kannata siirtyä yhteisiin tiloihin.

Harmittaa siis suurten yksiköiden muodostaminen. On aika vähän puhuttu siitä, mitä se tekee työyhteisölle ja keskitytty sen vaikutuksiin oppilaiden yhteisöön.

___

Oltiin tässä viihteelläkin, henkilöstön virkistäytyminen, Turussa. Käytiin opettajajoukolla Aboa Vetuksessa katselemassa näyttelyä (ilmaiseksi kun opet pääsee) ja sen jälkeen Svartessa syömässä.

Olin ainoa mies sellaisten 40-60-vuotiaiden naisten seurassa. Onneksi tulen matriarkaalisesta suvusta. Muuten olisi voinut tehdä tiukkaa :)

Onneksi on erittäin hyvähenkinen porukka myös vapaalla. Onhan se kiinnostavaa kuunnella, miten mukavan rauhallinen erkkaope alkaa selittää villistä nuoruudesta ja ruisrockista ja juomisesta ja siitä miten sitten "lapset katkaisivat hauskan elämän".

Kulttuurishokki tapahtui vasta jatkoilla (kyllä, jatkoilla). Naiset halusivat mennä kuuntelemaan Galaxiin (!) Dingoa (!). Menin mukaan.

Virhe.

Ensinnäkin, en ole ko. juottolassa käynyt, en ylä- enkä alakerrassa. Keski-ikäisiä heteroita, epätoivoisia, kännissä ja huonossa valaistuksessa. Tanssiravintola, alakerrassa yökerho. Nuori naisrehtorimme aloitti illan sanomalla, että "et sitten mopsi jätä mua yksin, vartioit, ettei kukaan tuu pokaamaan".

All right...

Dingo oli kamala. Ainoastaan liian kovalla olevaa räminää (siis kaukana mistään laillisuuden rajoista, saati suositusdesibeleistä). Tuskainen konsertti oli, eikä sitä helpottanut valaasta seuraavana oleva mieshenkilö, tukevassa humalassa, joka tuli heilumaan taakseni. Kai se oli tanssia ja humalassa oman olemuksen rajat olivat vähän hukassa. Siinä sitten maha niskassa kuuntelin maailmanlopun mökää ja laskin kymmeneen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ainoastaan enkunopen tarjoama Magners vähän loivensi tuskaa. Vähän vain.

___

Suosittelen vodkaa jäillä ja sitruunalla. Oli oikein mukava alkudrinkki. Spot the gay, koska kaikki naiset tutkailivat olutlistoja ja ottivat tummia oluita. Minä vaadin viinilistaa ja tilaan drinkkejä.

Homoista puhuen, olen vielä kaapissa työyhteisössä. Tai no, kuten eräskin kamu totesi, jos jollain on silmät ja aivot, en voi olla kaapissa ko. tyypille. Ehkä olen vähän (!) hinttimäinen olemukseltani. Rehtori ja enkunope, nuorina turkulaisnaisina, ovat ehkä yhdistäneet pisteet ja päätyneet lopputulokseen.

Maalaisnaisista en olisi niinkään varma. Ainoa pieni, joskin viaton, miinus on se, että yhteisössä heitetään sellaista pientä homovitsiä. Lähinnä "Oppilas oli kaapissa, hehe"-tyyliin. Ei se mikään katastrofi olisi, vaikka puhuisinkin poikaystävästäni, hetken joku saattaisi kysyä, että "poikaystäväkö, sanoit?", mutta se jäisi siihen sitten.

Voisi tehdä jopa hyvää.

Mutta ei niin pientä epäluuloa tai suvaitsemattomuutta, etteikö se saisi minua kysymään, haluanko kertoa kaikkea itsestäni. Pientä on se väre, joka yhteisössä on, enkä osaa kuvitella jotain oikeasti todella homofobista yhteisöä, mutta silti se saa meikäläisen miettimään mitä itsestäni kerron. Se saa rajoittamaan toimintaani sellaisessa kohtaa, jossa muut eivät joudu omaansa rajoittamaan.

___

Nyt jo tuli ikävä niin työkavereita kuin oppilaitakin. Oma luokka ja oma työpaikka, mutta vain jouluun asti. Mukava aloittaa hyvästä, mutta löydänkö toista yhtä hyvää jatkossa, sitä ei voi tietää. Kovin monia tylsiä yhteisöjä olen nähnyt ja nämä pienet kivat ovat katoavaa luonnonvaraa tässä tehostamisen ja ulkoistamisen ja isojen yksiköiden ja suoranaisen kasvatus- ja opetusalan julkisessa raiskaamisessa.

Mutta on se vaan kiva nähdä lapsen silmissä se pieni kimallus, kun jokin asia uppoaa oikeasti tajuntaan. On saanut jotain aikaan elämässä itsekin. Alan ymmärtää, miksi hapatetaan kutsumusammatista ja miksi opetusalalta on helppo karsia. Opettajat taipuvat lasten edun edessä paljon, liikaa.

Paskaa syödään, koska ei haluta että lapsilta olisi mitään pois. Samalla nöyrä asenne syö nimenomaan lapsilta resurssit saada hyvää opetusta.

Vitun karsijat, sanon minä. Kouluilta ei enää mitään pois, piste.