Lista syksyn viidestä kappaleesta

Kyse siis oli ja on jälleen ja edelleen tästä:

(EDIT: Lisäsin linkkejä, tai en linkkejä, mutta u-tube -osoitteita)

"Haaste:
Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä.
Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on
tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja,
joista todella nautit tällä hetkellä.
Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita
tai mahdollisesti vanhempia tapauksia.
Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi
ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

Vastaus haasteeseen:
Ei tämän syksyn vaan kaikkien syksyjen biisit.

Minulla kun ei ole mitään hittiradiota päässä, eikä mitään "tätä hetkeä"...
Menneisyys, tulevaisuus ja ikuisuus ovat oleellisempia.
Alla olevissa valituissa kappaleissa on kyse "tämän hetken lempparien" sijaan
ihan-kaikkien-aikojen suosikeista, ja takuuvarmasti katson jokaisen kohdalla
taaksepäin, ja suhteutan omaan elämänkulkuuni - niin sävelet ja sanat
kuin joukon tulkintoihin ja tunnelmiin vaikuttavia ns. ulkomusiikillisia piirteitä.
Ja syksyhän on aina.
Mielijuomaani.

Thus, I want to reply singing "My Way";
looking back, reflecting, and laughing and crying while into it.

Suede: So Young / Animal Nitrate

Rokkihomon coming out -soundtrack silloin kun nuo ilmestyivät.
Kappalepari aloittaa Sueden ekan levyn ja ne säestivät
allekirjoittaneen elämänkulun keskeisten käänteiden ohella oleellisiakin juttuja:
Hyvän Rockmusiikin paluuta pop-musiikin keskiöön.
Taisivatpa tuoda ei-heteroseksuaalisuuden samalla keskelle popmusiikin normeja
leikkiessään pussaavilla poikaenkelikiiltokuvilla (eh, levyn kannessa siis).
Pet Shop Boyskin tohti vasta Sueden jälkeen varovasti mumista jotakin
"bi-seksuaalisuuksistaan"...
Kuten tuolloin vielä rokkihomoksi muotoutumaton proto-rokkihomo,
mutta ihan muminaksi ei jäänyt, ei.
Onneksi nuo kappaleet ilmestyivät ja lisäksi nousivat hiteiksi
täsmälleen silloin kun aloitin toisen teini-iän kaksikymppisenä.

SoYoung alkuperäinen video:

&feature=related

Ja Animal Nitrate:

And, in concert back then:

&feature=related

Morrissey: Boy Racer

Morrissey, kuten hyvä osa teistä tietää, on aika ohittamaton tässä pöydässä...

The Smithsien There is a light that never ever goes out olisi
the most obvious choice, samalla täydellistäen coming-out soundtrack -listaa.
Kappale on kuitenkin jo hieman puhki kulunut tässä osoitteessa,
vaikka jaksoin toki innostua, kun Morrissey jaksoi innostua sen soittamisesta
keikoillaan vielä tuossa 2004 ja konserttitaltioinneillekin päätyi
vm. 2004 more mature nostalgia-pala, jonka myötä sai, ihme kyllä,
vieläkin kertaalleen itkeä - ihan yleisestä liikutuksesta.

Tai Smithsien viimeiseksi jääneen levyn "Strangeways here we come"
aloituskappale "A rush and a push and the land is ours",
jolla Morrisseyn laulu alkaa kuulaasti, kuin gregoriaanisesti,
taipuen hieman reggaemaisen rytmin vahvistuessa astetta tunkkaisemmaksi
ja ahdistuneemmaksi sanojen muistuttaessa mm. Oscar Wildestä Readingin vankilassa.
Ja laulaa sitten meitä rumemmista ihmisistä jotka saavat kaiken haluamansa
tässä elämässä, kun itse keskittyy itseilemään ja pohtimaan
että oliko sitä rakkautta elämässä luvassa liikaa vai liian vähän.
Ei koskaan kuitenkaan sopivasti.
Aika täydellistä.
Myös tänä syksynä.

Elämänkerrallisesti keskeisemmäksi nousee kuitenkin
Morrisseyn aliarvostetuimman ja uusimpia lukuun ottamatta
allekirjoittaneelle rakkaimman levyn Southpaw Grammarin kolmas kappale
ja toinen single The Boy Racer. Levyn nimi viittaa vasenkätiseen nyrkkeilijään,
mikä saattaa olla niin hyväksi kuin pahaksi nyrkkeilijälle
("väärä"käsi vai yllättävän lyönnin mahdollisuus?),
ja Lontoon katukielessä Southpaw viittaa itseään myyvien poikien
bi-seksuaalisuuteen (siis tunnetasolla, ruumiidensa käyttötasollahan he ovat sitä kaikki).
Kappale kertoo liian komeasta ja liian hyvin moisen tajuavasta nuoresta miehestä.
Sellaisesta jolla on kaiken muun ohella myös paljon rahaa...
sellaisesta joka voi tehdä ja tekee vähän mitä vaan.
Lisäksi, kuten Morrissey laulaa, ja yritänpä vaihteeksi peräti suomentaa:

"Hän luulee että hänellä on koko maailma käsissään /
seisoessaan pisuaarin luona /
hän luulee että hänellä on koko maailma käsissään /
ja minä annan hänen..."
...Ja sitten Morrissey-setä valittaa monta kertaa "voi ei..."

Muistellessaan miten antaa tai antoi hänen luulla niin?
Vai miten antaa tai antoi ottaa sillä "maailmallaan"?
Vai molempia?

Moisia seuratessa ja miettiessä voikin pohtia itsekseen,
josko moisen voisi vaan tappaa pois.
Ja kappale on muuten(kin) erittäin kunnon rokkia.
Aika jackpot allekirjoittaneelle:
Morrissey, rrreippaat sähkökitarat ja rytmi, ja city-Raskolnikovin himo ja turhautuminen
nuorta miestä - ja itseään - kohtaan kaikki samassa paketissa:

The knife: Pass this on

Tämä on näistä tuorein tuttavuus, ja siitä kiitos pelselle,
mairelle vai-oliko-se yoko-oh-no, ja stöllalle.
Jotenkin olen alta vuoden ystävyyden pohjalta onnistunut sijoittamaan
kappaleen ja sen videot omaan elämään...
ja aiempiin musiikkirakkauksiin.
Eli:

Hovirinnan kioski on kebab-pizzeria Turun esikaupungin Kaarinan
siinä lähiökerrostalokaupunginosassa, joka kulkee nimella Hovirinta.
Asuin siellä koko kouluikäni (jep, muutin pois heti 18-vuotiaana toisaalle,
puutarhakaupunginosaan, silloin kun ne eivät vielä olleet muodikkaita
keskustapuolueen mielestä).
Hovirinnan kioski. Videon tuulipukuinen nainen voisi olla äitini.
Silloin kun asuin siellä, pelkkä ruotsalaisuus olisi voinut olla
raskauttava ja nyrkitettävä asianhaara, mutta ehkä nykyään kaveri voisi
mekossa mennä ja laulaa:
"I'm in love with your brother..."
Tai sitten ei voisi.

Pass this on -video:

I alla fall, Hovirinnan kioskin edusta sattui olemaan paikka
jossa minä ja Pölhö menimme kihloihin. Laitoimme sormukset sormiimme
pikaisesti siinä ennen uudenvuoden aattoillan pikavisiittiä
äitini luo, jolle siis tuli näytettyä nuo sormukset ensimmäiseksi.
(Äitini, siis, asuu edelleen siinä kioski-kebab-pizzerian vieressä,
poikavuosien kerrostalolähiökodissa.)

Sitten kappaleesta tuli toinen video.
Toisella tavalla yhtä lailla käsittämättömän hieno.
Konserttitaltiointi, jota katsoessa ufo laskeutuu maahan ja
alien elehtii minimaalisesti käsillään (tai mitkä ne nyt on)
ja kertoo yhtä kaikki: "I'm in love with your brother..."
Ja taustakuvien ja valoshown tähtitaivaan tähdet
kasvavat lavastuksessa yössä laiduntavien lampaiden silmiksi.
Ja kaikki on... mitä voi sanoa? Valtavan outoa ja loppuun viedyn upeaa.
Tässä loppuvat adjektiivit ja vertaukset, ja ehkä hyvä niin.
Kappale ja sen toteutukset ovat aina niin paljon parempia
kuin mitä voin keksiä niitä kuvaamaan:

(aluksi pimeyttä n. puolitoista minuuttia)

Hedwig and the Angry Inch: Origin of Love

Hedwig pääsi Itä-Berliinistä Amerikkaan menemällä naimisiin
amerikkalaisen sotilaan kanssa joka bongasi tuon aurinkoa ottavan tyttöpojan
muurin sokkeloissa ja tarjosi... karkkia...
Mutta se sukupuoli piti vaihtaa. DDR:läinen puoskari "viimeisteli"
sukupuolenvaihdoksen cut (mostly) off -tekniikalla.
Sitten Hedwig havahtui todellisuuteen Kansasissa asuntovaunussa
toisen pienen pojan vuoksi dumpattuna, jalkojen välissä vihainen tuuma,
ja tv-uutisissa kerrottiin Berliinin muurin murtumisesta.

Hedwig perusti rockbändin, olihan hän kuunnellut vapaan Euroopan radiosta
rockin klassikoita pitkin lapsuuttaan,
mukaan lukien "crypto-homorockers David Bowie, Lou Reed, Iggy Pop".
Ja teki muiden muassa tämän rakkauden peruslähtökohdista kertovan
yhden maailman kauneimman laulun joka seuraa
Platonin aikanaan ylöskirjaamaa monisukupuolisen rakkauden tutkielmaa:

Tori Amos: Precious Things
"Blood Roses" ja "Professional Widow" olivat oikeastaan
ne rakastumisen aikanaan aiheuttaneet kappaleet silloin-joskus-viime-vuosituhannella,
mutta tämä tämä tämä.
Tämä on saarna ja synninpäästö: "Let them bleed now!"
Tori on jumalatar. Tai no...
Joidenkin faniensa mukaan Tori on parantaja ja kenties papitarkin, tai guru.

Olkoon niin: Tori on jumaluuden, mielstäni multigenderisen sellaisen,
armoitettu sanansaattaja, ja lisäksi armontuoja,
and I I I have seen the light.

Welcome to Sunny Florida -konserttitaltioinnin huikeaa versiota ei nyt löydy,
mutta ehkä viime vuoden Provinssirockin keikan lopetus käy:

(Ei, en ollut paikalla. En ole koskaan ollut.)

- - -

Ja lopuksi pitää haastaa. Viisi haastetta? Hitto...
Anukoo ja Stölla ja maire ovat tahot joilta tämä tuli, joten heitä en enää voi,
ja millikanin aioin haastaa, mutta homo ehti jo.

Haastanpa Ranneliikkeissä aktiivisen Martinin. Siis viisi kappaletta.
Siihen on ehkä pakko mahtua jotain muutakin kuin Beethovenia -?

Sitten onkin aika miettiä nimenomaan tämän syksyn viittä kappaletta...

Eli jatkoa seurannee, edelleen (pahoittelut etukäteen), -R

- - -