Joskus tuntuu siltä ettei menneisyys ikinä jätä rauhaan. Mä eilen soiton sain mun kouluaikojen kaverilta josta aiemminkin teille kertonut olen. Hän siis on se joka aikoinaan muhun kuolettavasti ihastunu oli, teki mun läksyt ja takertui muhun uskoen että mä myös häntä samalla tavoin rakastaisin. Mä itse olin taas niihin aikoihin paljon pinnallisempi kuin mitä oon nyt ja lähinnä häntä hyödyn kannalta silloin ajattelin...
Jälkeenpäin hän sitten jotenkin tarvetta tuns tilit selvittää ja hän viime vuoden puolella pomppas esiin kertomaan kuinka paljon häneen sattui ja miten tyly mä häntä kohtaan olin. Lukion jälkeen mä yhteydet vähin äänin katkaisin kun tunsin ettei meillä toisillemme enää ollu mitään annettavaa. Sillä mun mielestä hänen oli silloin turha jatkaa roikkumista vaan siirtyy eteenpäin niinku mä itsekin tein.
Se että hän jälkeenpäin syytti mua siitä että sain hänet silloin niin hajalle on musta silti tosi raukkamaista :/ Kuka nyt kouluaikoina on vielä niin kypsä ollu että on muiden tunteita hirveesti osannu ajatella. Elämä on kuitenki semmonen aikamoinen kasvun paikka että musta on aika turha syyllistää ketään siitä mitä joskus kauan sitten olis pitäny tehdä tai jättää tekemättä. Se että hän on vuosia käyny terapiassa kertoo vaan siitä että hän itse ei oo tasapainone ollu milloinkaan ja nyt sitä asiaa ihan oikein yrittää korjata :)))
No me tavataan ja jutellaan kun hän sitä niin kovasti tuntui toivovan. Mut mitään yksipuolista syyttelyä mä en suostu kuuntelemaan...
