Kovasti oli mun vanha rakas koulukaveri muuttunu sitten viime näkemän. Ennen hän semmoinen itseään ja muita pelkäävä nörtti oli ja nyt hän puku päällä suoraan jostain tilaisuudesta oli tulossa. Itsevarmuutta ja hyvää käytöstä oli nyt vaikka muille jakaa....niin se maailma muuttuu.
Hän siinä kahvia juodessa sanoi mulle että hän on joutunu vuosikausia psykoterapiassa käymään jotta hän oman ittensä löytäis ja että nyt lopulta hän tuntee päässeensä eroon menneisyyden taakasta ja myös siitä mitä meidän välillä tapahtu :/ Huomasin kuinka hänen sormet jäi siinä vaiheessa lautasliinaa näpräämään kun hän sanoi että ei meinannu vuosiin päästä elämässään eteenpäin. Koska mähän katosin käytännössä silloin sanomatta sanaakaan koska ajattelin että muuten sama tilanne jatkuis loputtomiin :/
Siinä hän sitten katsoi minuun syvillä tummilla silmillään ja sanoi että hän tuli tapaamaan mua koska terapian kulkuun kuuluu se että pitää lopulta se menneisyys pystyä kohtaamaan silmästä silmään. Ja sanomaan että on omasta mielestä kokenu vääryyttä ja tullu syvästi loukatuksi. Mä siinä sitten en oikein tienny miten olis pitäny olla ja mitä sanoa. Mut hän itse sai sanotuksi mitä haluskin sanoa.
Jonkin aikaa siinä sitten juteltiin. Puhuttiin kaikkee niitä näitä siitä miten meidän elämä on viime aikoina sujunu. En kyllä kehdannu sanoa että ilman töitä olen vaan sanoin ihan muutaman viikon kuluessa siirtyväni uuteen vaatetusalan työhön mikä itse asiassa on varmaan tottakin. Odotan sen yhden putiikin viestiä tässä ihan lähipäivinä ;)))
Kun lähdettiin pois niin hän sanoi että nyt hän on valmis lopultakin jatkamaan elämäänsä ilman että joutuu enää ajattelemaan mitä joskus tapahtu...Hän toivotti mulle hyvää jatkoa ja sanoi ettei enää kanna mulle kaunaa. Ja että meidän varmaan olis parempi nyt jatkaa omia elämiämme ilman sen suurempia yhteydenpitoja... Mun varmaan olis pitäny olla hyvinki helpottunu mut mä tunsin silloin oloni aika yksinäiseks...
