Keskusteluja

Haluan kirjoittaa yleisellä tasolla mutta kommentoida
paria tahoa, joiden tiedän lukevan tämän.
Mutta siis yleisellä tasolla.
Opiksi ja varoitukseksi, jälleen.

Ranneliikekäs tuttu Martin täällä huolehti, rakennetaanko "taloa hyvälle perustalle".

Tämä, joka näitä kirjoittaa, on rakentanut pysyvää puutarhaa (talo on liian työläs), ja repinyt perustaa itsestään.
Ja mistäpä muusta, lompakoton mies keskellä ideoiden peltoaan?
Itsestäni siis on perusta, ergo, ei hyvä, vaan tuulinen ja kivinen.
Mutta kyllä siinä puutarhassa ainakin pienemmät kukat voivat kukkia.
Toisaalta, nehän eivät tarvitse kuin aurinkoa, vettä ja vähän nitraatteja.
Viimeksimainitut hoituvat kuin itsestään koska tupakoin puutarhassani.

(Köh. Paljon. Köh.)

Se perusta olen siis omalta osaltani minä.
Että haloo!
Kun näitä kirjoituksia olet lueskellut alusta saakka, niin...
Huh huh.

Mutta ne kukat TYYTYVÄT tuohon puutarhaan.
Tai ainakin luulen niin.
Pienet kukat tietty toisaalta kukkivat vähän kuin itsestään,
että p*skaakos minä niiden viihtymisestä oikeastaan tiedän, tai että jos viihtyvät, olenko edes oleellinen niiden viihtymisessä / tyytymisessä.

(Tyytyminen is the greatest pizza.)

Puutarhuri TAHTOO että kukat viihtyvät
(tervehdys siis, sinä tahdon muistuttaja).
Silloin sitä tahtoo tehdä asioita kukkien viihtymisen eteen.
Toisaalta tahtoo tulkita niiden viihtyvän.
Ja, tahtoo ajatella sen johtuvan puutarhurin tekemisistä, tekemisistäkin.
Tahtoo kukkienkin tahtovan viihtyvän.
Iso asia.
Ja kaikkea tätä siitä huolimatta, että tahtoopa kukkienkin tahtovan tekevän asioita puutarhurin viihtymiseksi.

- - -

Erno Paasilinnan "Yksinäisyys ja uhma", JP, on mielestäni iso kirja eri mieltä olemisesta, vahvuudesta siinä, ja pienestä paradoksista, että moinen asetelma voi suorastaan luoda vahvuutta lisää.
Poliittinenhan se päällisin puolin on...
...mutta kertoo mielestäni ennen muuta rehellisyydestä itselleen.
Siinäpä sitä, perusteellista ja kai pohjimmaista uskollisuutta tässä maailmassa.
Toivottavasti Ernon maailma ei ole kokonaan kadonnut.

- - -

Eilen oli hyvässä seurassa mukavia hetkiä (toki, Pelse).
Musikaalit jäivät JOTENKIN "päälle" vielä tänäänkin.
"Phantom of the Opera", toki, mutta myös, huokaus,
"Moulin Rouge".

Ja tästä kohtaa itsesensuuri poistaa ne lyriikat mitä mieleen nousi.

En sano.

Äh, prkl, se oli "Come what May".

Ja sitten tuuli puhalsi silmiin ja nosti veden silmiin.
Ja sitten toiseenkin.
H*lvetti, touhu meni lopulta pitkin poskia ja nenään tietty myös. Eurgh.
Onneksi olin itsekseni.

Toisin kuin viime vuonna 4. 4. Kaapelitehtaalla, kun Morrissey palasi lavalle yhdelle encorelle.
Tiesin etukäteen melko varmaksi, mikä se oli.
Se oli juuri se, ja sai silmäni sumenemaan heti ensimmäisestä riimistä.
Samalla yritin laulaa mukana, kun olin luopumassa koko laulusta silloin.
Tämä:

"Last night I dreamt
that somebody loved me
No hope, no harm
just another false alarm.

Last night I felt
real arms around me
No hope, no harm
just another false alarm.

So, tell me how long
before the last one?
And tell me how long
before the right one?

The story is old - I know
but it goes on..."

(The Smiths: "Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me")

Ja perään vielä:
"Thank you!
Don't forget me!
Good Night!
I love You!"

Thank You.
I never will.
I love you too.

- - -

Jos nyt kuitenkin ollaan hereillä ja ns. "tässä maailmassa" läsnä,
niin tämän lauantain aamupäivästä iltapäivään venyvästä omasta rauhasta
täytyy ed. perään jatkaa hereillä olemisen sanoihin.
Noihin joita olen lainannut jo toistuvasti,
ja toisen kerran juuri eilen:

"There’s a past stained with tears.
Could you talk to quiet my fears?
Could you pull me aside
just to acknowledge that I’ve tried?"

(Scott Mathews: "In the End")

Past stained with tears.
Mutta kyllähän nuo kanavat ihan nykyäänkin toimivat.
Ja mikäpä siinä, nehän sentään ennemmin puhdistavat kuin tahraavat.

Just... Acknowledge that I’ve tried.

Siis sinä, johon en viitannut, mutta jolle totta kai koko ajan myös kirjoitan.

Äh. Te kaikki.

Yours truly, -R

(The Wicked Gardener)

- - -