Ketunkivi

Villan viereiselle pellolle tuotiin viime viikolla lehmiä. Lapsuudesta muistan, että lehmät eivät tapaa pysyä sähköpaimenen sisällä kovin kauan. Ja kun ne murtautuvat aitauksesta, ne kävelevät lähimpään paikkaan, josta löytyy hyvää syötävää. Eli tässä tapauksessa meidän kasvimaalle.
Toivotaan että nykyajan sähköpaimenet ovat tehokkaampia kuin ennen - tai lehmät varovaisempia.
Nietzschen Näin puhui Zarathustra -teoksessa kuulemma lehmä on porvarillisen tyhmyyden vertauskuva. Se märehtii tyytyväisenä ja haluttomana mihinkään muutoksiin niin kauan kuin vain ruokaa on saatavilla.
Rasmus jaksoi parina päivänä räksyttää lehmille. Lehmät tuijottivat kiinnostuneen näköisinä mutta täysin piittaamatta pikkuisesta ärhentelijästä. Ohi kävellessä niiden päät kääntyivät verkkaisen yhtaikaisesti katsomaan perään.

Villalla oli taas ihana tuoksujen potpurri. Korkeat pihlajat (tontilla on erityisen korkeita puita, ilmeisesti maa on ravinteikasta ja pohjavesi lähellä huolimatta maaperän moreenipitoisuudesta) talon ympärillä kukkivat. Saunan ympärillä leijaili hiljalleen alas pihlajan terälehtiä kuin lunta. Niitä varisi peltikatolle ja putosi räystäältäkin. Koiranputki aloitti jo medentuoksuista kukintaansa ja kaksi keskipihan pienehköä atsaleaa tuoksui uskomattoman voimakkaasti auringossa. Aion istuttaa lisää atsaleoita, ne eivät ole niin kranttuja kasvupaikan suhteen eivätkä myöskään niin muovisen näköisiä kuin ikivihreät alppiruusut. Sopivat paremmin maalaismiljööseen. Harmi vain että taimet ovat aika kalliita.
Tuoksukimaran kruunasi syreeni, jonka kylläkin meillä kukki aika niukasti tänä kesänä.

Tämänkertainen Mars-luotain, NASA:n Phoenix, laskeutui keskellä yötä Suomen aikaa, joten en ihan jaksanut nousta seuraamaan jännittävää laskeutumista. Muutama vuosi sitten, kun kaikkien aikojen menstyksekkäimmistä Mars-luotaimista, Spirit- ja Opportunity-kulkijoista, jompikumpi laskeutui, oli kello kuuden maissa illalla, ja istuin kuin tatti koneen ääressä seuraamassa tapahtumia. Kun Jet Propulsion Labin sivulle päivittyi tieto, että kulkijan kantoaalto Marsin pinnalta on tavoitettu, meni iho kananlihalle ja mykistys tuhansien ihmisten; tutkijoiden, insinöörien, ja tavallisten työläisten, voimainponnistuksen onnistumisesta valtasi mielen. Ei ole triviaali juttu saada monimutkainen tekninen kapine ehjänä Maan pinnalta avaruuteen, lennättää 10 kuukautta ja 679 miljoonaa kilometriä, ja nopeudesta 22,500 km/h jarruttaen saada ehjänä vieraan planeetan pinnalle.
Phoenix rupeaa pian kaivelemaan Marsin pintaa puolen metrin syvyydelle asti, ja analysoi sieltä ottamiaan näytteitä monenlaisilla kemiallisilla kokeilla. Se suuri kysymys on, löytyykö merkkejä menneestä tai nykyisestä elämästä. (Ai jotain bakteereja, mitäs ihmeellistä siinä muka on, sanoo puoliskoni).
Marsin kiertoradalla oleva Mars Reconnaissance Orbiter -luotain onnistui kuvaamaan laskuvarjon varassa alas leijailevan Phoenixin.

Onko joku muu hurahtanut lauantai-illan Presidentin kansliaan? Viime lauantaina meillä naurettiin taas vedet silmissä, kun siinä esiintyi partaa tursuava ja ylipainoinen "filosofi Himanen"…
Aivan loistava, nopeatempoinen ja pirullinen satiirisarja. Ilokseni osansa kettuilusta sai viime jaksossa Akseli ensemble. Erittäin aiheesta, luulen, sillä sitä poppoota kai voisi nimittää, erästä ex-toimittaja Maija Dahlgrenin HS:n Nyt-liitettä tarkoittanutta kommenttia mukaillen, teatterimaailman suurimmaksi keskenkasvuisten temmellyskentäksi.
Nämä ainakin minulle ennestään tuntemattomat Presidentin kanslian näyttelijät, he ovat aivan erinomaisia. Tunnustan auliisti myös, että minusta 2. adjutanttia esittävässä Jussi Vatasessa on jukolanjussimaista seksikkyyttä. Autonkuljettajaa esittävä Aku Hirviniemikin on syötävän söpö.
Sarjan ohjaaja Elias Koskimies puolestaan on tuttu kaukaa menneisyydestä. Hyvä Elias!

Vietin alkuviikon Virossa työhöni liittyvässä symposiumissa, jossa osallistujat olivat pääasiassa Pohjoismaista. Tiistai-iltana oli yhteinen illanvietto, jonka kuluessa oli hauskaa tutkia naapurikansojen kulttuurieroja (n=35). Meidän suomalaisten joukossa ei ollut ketään erityisen innokasta euroviisufania, mutta joka tapauksessa kymmenen maissa ilman muuta parkkeerasimme erääseen aulatilaan katsomaan semifinaalilähetystä. Se oli erinomaista ajanvietettä sopivassa viini- ja oluthiprakassa. Erittäin suureksi yllätykseksemme suomalaisia ja yhtä virolaista lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut kilpailusta. Kävimme useaan otteeseen pyytämässä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia mukaan, mutta he tuijottivat meitä kummissaan (ja kyllä, he olivat myös juoneet osansa viinistä). Pari länsinaapuria käväisi hetken aikaa paikalla, mutta he häipyivät nopeasti ja kiusaantuneina. Me naureskelimme viisuille ja sille, miten paljon korkeammalla tasolla he näköjään ovat kuin me… Joidenkin ruotsalaisten töksähtelevä käytös ihmetytti muissakin tilanteissa. Kun suomalaiset naureskelivat ja laskivat leikkiä kahvitauoilla, istuivat ruotsalaiset kummallisen pingottuneina. Mitä tämä nyt on, rennot ja ystävälliset naapurimme…?

Lauantaina Villalla oli kesäinen sää niin kuin kaiketi suurimmassa osassa maata. Iltapäivällä oli jopa liian kuumaa, ainakin puutarhatöitä tehdessä.
Siirtelin kasveja paikasta toiseen pihalla; seurausta pääosin siitä, että viime kesänä muuton yhteydessä kasveja oli pakko lykätä sinne ja tänne ilman erityistä harkintaa. Karhunvadelmat pääsivät vihdoin (toivottavasti) lopulliseen paikkaansa, samoin tyrnit, jotka ovat pari vuotta etsineet paikkaansa sekä vanhalla että uudella pihalla. Jättipoppeli siirtyi puolitoista metriä kauemmaksi navetan seinästi, pois putoavan lumen vaaravyöhykkeeltä. Kävin tuon tuostakin haistelemassa puhkeavia poppelin silmuja, niiden(kin) imelä tuoksu on minulle rakas.
Ja keltaisen, kerrotun Dick Wilden -narsissin.
Sain porattua viiniköynnökselle kunnon kiinnikkeet navetan tiiliseinään, asia joka on ollut rempallaan muutosta asti.
Päärynäpuissa on aika paljon kukkanuppuja. Viime kesänä Pepi-päärynä ei jaksanut tehdä yhtään hedelmää, toivotaan parasta nyt.
Appi esitti epäsuoran mutta liikuttavan anteeksipyynnön siitä, että hän metsikköä raivatessaan oli sahannut vahingossa poikki sinne istuttamani ruusuherukan. Annoin naureskellen synninpäästön... Ja lähetin paljon kiitoksia anopille siitä, että hän oli taas vappuna siivoillut uutterasti Villalla.

Lämpimän päivän päätteeksi lauantai-iltana puhkesi kova ukkosmyrsky. Pinnalta jo kuivahtanut maa sai vettä. Sunnuntaiaamuna heräsimme auringonpaisteeseen. Ulkona vallitsi epätodellisen paratiisillinen raikkaus ja linnunlaulun.

Lyriikkasiteeraukset ovat usein hienoja, mutta aika harvoin ne koskettavat toista ihmistä, satunnaisessa mielialassa ja tilanteessa luettuna. Kerron nyt kuitenkin, että viime aikoina mielessäni on soinut, vuodenajan kirvoittamana tietenkin, säkeet:

”Like a rose under the April snow
I was always certain love would grow”

(Barbra Streisand: Evergreen)

Se on hieno kielikuva. Ruusu huhtikuisen lumen alla.
Myös eräässä toisessa kappaleessa, joka usein soi mielessäni, esiintyy ruusu:

”The silver thorn of bloody rose, lie crushed and broken on the virgin snow”

(Don McLean: Vincent)

Tuon Vincent van Goghista kertovan kappaleen sanoitus on todella hieno, kuukkeloikaa ja lukekaa ihmeessä, jos ette tunne kappaletta.

Mä kuulun niihin ihmisiin, joilla on herkkä nenä; tuoksut merkitsevät paljon ja tuottavat voimakkaita elämyksiä. Taannoisella San Diegon -matkalla ostin drugstoresta tuoksusuihketta, jonka nimi on Cotton Candy Fantasy (vain amerikkalaiset voivat keksiä jotain tuollaista). Sen kirpeänmakea metsämansikkainen tuoksu vie suoraan lapsuuteen, paahteisille ojanpientareille, jotka ovat punaisenaan kypsistä metsämansikoista. Vaikka minun kotiseudullani ei edes kasva metsämansikoita…

Puutarhakeskustelupalstalla, jota seuraan säännöllisesti, on otsake tuoksuville kasveille ja kasvien tuoksuille. Siellä oli seuraava kommentti, joka nosti minulle kyyneleet silmiin. Halusin kertoa siitä J:lle, kun mukavan kasvitieteelliseen puutarhaan suuntautuneen kävelyretken jälkeen istuimme kahvilla Espalla, mutta en kyennyt. Lainaan sen nyt tähän omin lupineni:

”Mieleenpainuvin tuoksumuisto on muutaman vuoden takaa.
Olin menettänyt lapseni, surin mielettömästi. Ajoin töistä kotiinpäin, itkin surusta ja uupumuksesta. Oli kuuma kesäpäivä ja auton ikkuna auki. Yllättäen tunsin helteisen apilapellon makean tuoksun - samassa olin pieni tyttö isäni turvallisessa sylissä. Olin lohdutettu.”

Toissa viikonloppuna mustarastaita kävi Villan lintulaudalla. Oravat kirmaavat puissa ja käpytikka rummuttaa sähköpylvästä. Illalla navetan seinän ulkovalo välähtää päälle, ja valokeilassa seisoo kauhistunut rusakko. Joutsenten trumpetit kaikuvat läheisiltä pelloilta.
Leikkasin omenapuut; kahlasin kumisaappailla sohjossa ja kiipesin tikkailla puissa. Kylvin omenapuun oksille mistelin siemeniä.
Tänään raivasimme vähän metsää ja poltimme roskia tynnyrissä.
Ulkotyön raikastama olo, iltapäiväkahvi ja tuore omenapiiras, sen jälkeen sohvalla hetki levähtämässä, koira haukottelee, ikkunasta pilkistää omenapuun oksa, radiossa laulaa Barry White 'Just the way you are'. Täydellinen onnenhetki.

Meidän Villan mailla asuu hyvin hieno hiiri. Se syö kirsikankukkia, mielellään mehevinä nuppuina. Eikä mitään meikäläisen hapankirsikan nuppuja, vaan sille kelpaavat vain hienoimman japaninkirsikan nuput. Näin päättelin, kun maanantaina menin kellariin talon alle, ja sain tuholaisen kiinni itse teosta. Se hävisi pian jonnekin nurkkaan, ja ajattelin sen kohta livahtavan jalkojeni juuresta ulos. Mutta hiiri olikin hetkessä häipynyt kuin tuhka tuuleen. Hetken ihmeteltyäni huomasin, mistä tämä (ja ne kymmenen aikaisempaa, jotka menivät loukkuun) olivat tulleet: Juuri hiirenmentävä reikä ikkunankarmissa, se josta meni kesällä puutarhaletku ulos. Reikää ei enää tarvita, koska uusi vesiposti on talon ulkoseinässä. Mikä moka että se oli jäänyt tukkimatta. Nyt tungin tukkeeksi alumiinifoliota. Ja se japaninkirsikka oli Pirilän kukkatalon alesta syksyllä ostettu. Päätin talvettaa sen kellarissa, jotta saisimme nauttia edes yhden kerran ihanasta kukinnasta… Tällaisena talvena se olisi kai menestynyt ulkonakin ja ehkä säästynyt hiiren ruokahalulta.
En tiedä näemmekö japaninkirsikan kukintaa, mutta hyväksi korvikkeeksi istutin terassin viereen syksyllä rusokirsikan, jota olin kauan halunnut. Sitä lisätään varrentamalla, joten taimet ovat kalliita; siitä pitkä harkinta-aika. Uskon että rusokirsikka menestyy siinä lämpimässä rinteessä, ja sitten kun se on iso, voimme istua terassilla puun alla toukokuun lopulla, ja antaa vaaleanpunaisten terälehtien pudota maitokahveihimme.

Teema-kanavalta tulee nyt Guy de Maupassantin novellien elokuvasovituksia. Tänään tuli hieno tarina taitelijanuorukaisesta ja siveästä englantilaisesta neidistä, Miss Harrietista, joka kiertää Ranskan maaseudulla uskon sanaa levittämässä. Muuta hän ei sitten levitäkään, vaikka salskea taiteilija selvästi herättää sellaiset halut. Tästä seuraa tietenkin ankara sisäinen taistelu ja surullinen loppu. Elokuvan miespääosaa esittää komistus, jonka google kertoo olevan belgialainen Jérémie Renier. Voih, mikä pellavapää…

Tasha Tudor kertoo kirjassa The private world of Tasha Tudor (1992), että hänen perheensä keksi aikoinaan yhdessä tuttavaperheen kanssa oman uskonnon nimeltään Stillwater (suvanto). Siinä ”uskonnossa” Tasha itse oli haltiatar, ja siihen kuuluivat suuret juhannusjuhlat. Hän kertoo: It didn’t amount to much religion except for a good dance and lots of delicious things to eat... Stillwater believers are very hedonistic. Life is to be enjoyed, not saddled with. Do you know that lovely quotation from Fra Giovanni? He was an old monk from away back who wrote to his patron: “The gloom of the world is but a shadow; behind it, yet within our reach is joy. Take joy.”

Tuon lahkon jäseneksi mä liittyisin mielelläni. Mutta toisaalta, eipä elämästä nauttimiseen ja hyvien juhannusjuhlien järjestämiseen erityistä ”suvantolaisuutta” tarvita. Ainakaan mä en tunnu tarvitsevan, sillä viime aikoina olen hymyillyt itsekseni taas tavallista enemmän. Sitä tapahtuu kausittain. Olen usein töissä tai muualla yksikseni ollessani niin uppoutunut ajatuksiini, että kasvoillani kuulemma vaihtelee vaikka mitä ilmeitä kulloistenkin ajatusten mukaan. Viime aikoina on naamataulun pitäminen järjestyksessä mm. bussissa istuessa tuntunut tavallista vaikeammalta. Olen miettinyt, olenko jotenkin kilahtamassa, vai onko elämä vain niin ihanaa. Tai siis elämä(ni) on ihanaa, se on fakta. Mutta että olenko sen lisäksi vielä kilahtamassa, se on kysymys. Ainakaan aikaisempina hymyilykausina kukaan ei ole ohjannut minua hoitoon, joten ehkä tämä on tälläkin kerralla hyvänlaatuista.

Viikonloppuna leivoin amerikkalaisen leivontakirja reseptin mukaan kakkua, silvercake, jossa erikoisesti vaahdotetaan rasva, sokeri ja valkuaiset. Se on kätevää, sillä melko usein valkuaisia jää yli, kun valmistaa jotain runsaasti keltuaisia vaativaa, kuten jäätelöä. Voi tietenkin tehdä marenkeja. Oletteko muuten maistaneet Cafe Esplanaden jättikokoisia pähkinämarenkeja? Herkkua.
No, hopeakakku ei ihan onnistunut, sillä luin reseptin niin huolimattomasti, että leivinjauhetta tuli käytettyä yksi teaspoon eikä tablespoon. Litteäksi jäänyt kakku pelastettiin leikkaamalla se osuiksi siivuiksi ja kuivattamalla korpuiksi kiertoilmauunissa.
Ja kammarin tapetointi tuli valmiiksi siinä sivussa.

Pääskystä hävetti olla aina niin kevyt ja iloinen. Pääskynen otti kovat vauhdit ja sukelsi lammen pohjaan, missä kokoontui sammakoiden Klubi Otsaryppy kahdesti viikossa. Sammakot joivat tummaa olutta ja istuivat syvällä nojatuoleissa. Pääskynen majaili lammen pohjassa koko talven. Se kirjoitti päiväkirjamerkintöjä ja otti savikylpyjä. Se keskusteli synkeän juotikkaan ja äreän ruutanan, kuulujen viisastelijoiden, kanssa. Mutta sammakot ilahtuivat pääskysen seurasta niin, että päättivät tehdä kevätretken. Ne tahtoivat nähdä narsisseja ja tulppaaneja. Ne tahtoivat ostaa torilta kilon auringonpaistetta ruskeassa paperipussissa. Ne perustivat uimahyppyjaoston. Ja rakkauslaulukerhon. Pääskynen pudisti päätään ja ponnahti taivaalle. Se moikkasi muita lintuja. Oli kirkasta. Ja yhä kirkkaampaa.

Reetta Niemelä - Matti Pikkujämsä: Makkarapiruetti (Otava 2005)

***

Vuokko Hovatan keikalla Tavastialla äsken. Kiitos, J&R ja J, seurasta.