Kahden herneen kolinaa

I know that it is Your custom to ask why people are resigning, so I thought to put mine down in writing.

First and foremost of all I do have to admit that the time I've spent here has been very educational for me. I've learned to work hard, I've learned that sometimes there is simply no reason even to try to be nice towards others - but most importantly, I've learned that I really love this work.
And with a hint of self-conscious pride I can say that it is a big loss for any company to lose those people who love the work they do. I can oly hope that one day the company also realizes that genuine smiles maky happy passengers and also that which we were also taught in sales training: a happy customer brings 3 new customers but unhappy one takes 7 away.

And as I do love this work I'm going to work for another airline, and I do believe that they actually do care for their cabin crew. I resolved to quit here after I heard what S.C. said to one cabin crew in the crew room: "We wouldn't be the leading low-fares airline if we cared for our 1150 cabin crew."
Even though I've found little or no reason whatsoever to contradict her words, I find it appalling that a manager of her status can, and WILL, say something like that aloud.

Truth to be told, I think You do good job managing a base this size - it cannot be easy! There are (and always will be, I fear) people who do dislike what and how You say things...
...But I am, however, amazed and stunned that too many crew controllers, and even some other people, all of them adults, should be put into some course to learn even the basics of manners!

I don't know if this letter will change anything anywhere or will it just end up in some rubbish bin, but at least I've given my reasons of leaving - and tried.

With all the best,

K.R.

Siivoilin sunnuntaina yhden epämääräisen paperikasan kirjahyllystäni ja löysin sieltä yhden eritysen erokirjeen (ei, se ei ole kirjallinen eroanomus jostain ex-poikaystävästäni!) josta olen kauan sitten blogannut tänne osan.

Se sai ajatukset palaamaan siihen vanhaan blogiin ja siellä kyllä lupasin kirjoittaa jonain päivänä sen koko kirjeen tänne kaikkien luettavaksi ja katseltavaksi.

Nyt en tiedä, onko sellaiseen enää tarvetta. Ehkä aika kultaa muistot - tai sitten minusta vain tuntuu, ettei sillä ole tuon taivaallista merkitystä näettekö miksi minä oikeastaan lähdin aikoinaan Ryanairilta pois.

Parannanko maailmaa, jos laitan sen tänne? Peruuko yksikään ihminen matkaansa sitä varten, että näkee millaista katkeraa tekstiä yksi leipääntynyt suomalainen stuertti on kirjoittanut pomolleen?
Mielestäni, asiaan liittyen, pahin isku oli, kun englantilainen Channel 4 lähetti "undercover" reportteriten tekemän dokumentin Ryanairista ja työolosuhteista televisiosta ja ihmiset eivät välittäneet ja leimasivatpa vielä asiat tekaistuiksi. Se tuntuu niin pahalta, kun itse tiedät miten totta ne ovat.
Hupaisinta oli, kun syksyllä Norjassa opetin paikalliset emot irrottamaan penkkinsä niskatuen ja asettamaan sen siten, että siitä saa näppärän tyynyn koneen takakeittiöön a la Ryanairin väsyneet emot. :)

Ohjelman mainossivu:
http://www.channel4.com/news/microsites/R/ryanair_caught_napping/

Asian tiimoilta saman ohjelman keskustelupalstalta:
http://community.channel4.com/eve/forums/a/tpc/f/7070069631/m/8180006904?r=7020066014#7020066014

Mutta mikä pahinta: olen viime ajat haikaillut takaisin Ryanairille töihin. Taidan todella kärsiä työuupumuksesta tai sitten minulla on latentteja masokistisia taipumuksia...

np. koneen hurinaa ja raksutusta, sekä kissain nau'untaa.

Että näin tällä kertaa. Ihan itseäänikin huvittaa, joten on pakko taas jakaa muiden kanssa omat toilailut. :D

Käväisin suihkussa, kuten varmasti aika iso osa muustakin väestöstä on tänään tehnyt ja melko tavalla tasaisen säännöllisesti joka päivä käy.

Tämän jälkeen nautiskelin hieman lasagnea (kyllä se Saarioinen osaa, minä en!) ja lueskelin netistä uutisia ja meseilin.
Jossain vaiheessa alan haromaan hentoja hiuksiani ja ihmettelen, kun on niin jotenkin likaisen oloiset, vaikka juuri suihkussa kävinkin!

Blondi unohti hoitoaineen hiuksiinsa (ja ei, se ei ole sellaista hiuksiin jätettävää mallia). Näitä päiviä.

Luin juurikin myös BA:n työhakusivuja tarkemmin. Ovat menneet sitten lisäämään sinne kriteereiksi myös seuraavaa:

"The ability to, whilst facing forward, walk and fit comfortably down the aisle, fit quickly through the overwing window exit, and to fit into a jump seat harness without modification including closure without a seatbelt extension."

Mun pitää alkaa laihduttaa, eihän tällanen laardiperse mahdu koneen käytävälle! >)
Sentään jatkovyötä en tartte, mutta harmittaa toisaalta kun se Enkkulavuoden aikana mennyt 15kg on tullut takaisin Suomessa oloaikana... :P

Tuon voisin viimeinkin todeta.

Maltoin antaa itselleni lepotauon töistä ja hektisestä elämästä (huomenna olisi taas lento) ja koettaa jopa parantua! Huisaa! Ja päätin, että edes tämä yhtiö ei ole sen arvoinen, että lentäisin kipeänä, tartuttaisin (enempää) työkavereitani ja tuhoaisin terveyteni. :) Terveyteni on Minun ja ei kenenkään työnantajan!

Niinpä nyt istun kotona koneella ja koetan, aivotoiminnan lamaantumisesta huolimatta, saada aikaiseksi 1705-juttua ja se on vaikeaa! :P
Mutta vaikeuksien kautta voittoon (alea iacta est, nyt kun latinaa viljellään jo otsikossakin) ja toivottavasti saisi kasaan sellaisen tapahtuman, millaista siitä uumoillaan. :)

Go check: www.1705.fi (siä on kuvauskisaki)

np. Alex Otterlei - Lady of the Lake

Mene ja ripusta pyyhkeesi siten, että myös perheen nuorimmaiset saavat niistä hupia ja hyötyä. Jos ei muuten, niin voit myös ripustaa vanhat sukkahousut minne vaan.. :D
Kuva voi myös antaa vastauksen ikiaikaiseen kysymykseen: miksi pesemme pyyhkeet, kun käytämme niitä puhtaina suihkun/kylvyn/saunan jälkeen?!

Tämä koko viikko on saanut minut miettimään hieman uudelleen arvomaailmaani ja sitä, miten minun pitäisi suhtautua erinäisiin asioihin. Sen lisäksi onnistuin lukemaan lööpistä, että influenssa-aalto on saapumassa tänne. Tulin siis samantien kipeäksi. Psykosomaattista?

Nytkin istun koneeni ääressä (kello on 5.20) miettimässä olenko aivan latvasta laho? Eivätkö herneeni nyt kolise toisiaan vasten?
Olen lähdössä töihin, vaikka ääni ei kulje kunnolla ja kuumettakin eilen taisi vielä olla. Tästä aamusta en tiedä, kun en kehtaa laittaa mittaria kainalooni. :/

Se on saanut minut mietteliääksi, lähinnä sen suhteen, miksi teen taas kerran tämän itselleni? Työpaikkani on sellainen, missä en edes viihdy, joten miksen soita itseäni kipeäksi? Tämä ei voi johtua lojaaliuudesta työnantajaani kohtaan - sitä kun ei ole. Ennemminkin minulla on vielä lojaaliutta työkavereitani kohtaan (tai sitten ei, koska menen kipeänä töihin?). Tiedän, että jos jäisin sairaslomalle tänään, tilalleni joutuisi toinen, joka on yhtä sairas kuin minä. :) Ja jos hän ei menisi, töissä olevat työkaverimme joutuisivat lentämään minimimiehistöllä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että menen töihin ja tunnen syyllisyyttä siitä, että jäisin kipeänä kotiin. Piru periköön suomalaisen mielenlaadun!

BA hakee stuertteja ja lentoemoja muuten (www.britishairwaysjobs.com) parhaillaan. Pitäisi varmasti täyttää hakemus ja miettiä vakavasti muuttamista takaisin Englantiin paremman työpaikan perässä. Ja pysyvämmän. Toisaalta se on Gatwickiin oleva paikka ja huhujen mukaan sieltä on todella vaikea päästä ylenemään mihinkään muualle. Vai oliko se eurofleet, mistä oli vaikeampi päästä longhaulin puolelle? Äh, muistaisipa senkin.

Mutta kaikki ei ole hullusti (vaikka itse taidankin olla?)!
Olen viimeinkin alkanut täyttää kalenteriani. Löysin tämän aivan mahtavan kalenterin/päiväkirjan Englannista aivan sattumalta vuodenvaihteen tietämillä (http://www.thesacredjourney.com/) ja viimeinkin minusta taas tuntuu, että alan saada kiinni henkisestä puolestani! :) Ehkei maailma ole aivan pelkästään materiaalinen paikka! :D

Ah, totta. Blogauksen kuva soveltuu juttuun. Minulla on juuri tuollainen olotila tänäänkin.

np. Oblivion title music

Eilinen oli ehdottomasti yksi tähänastisen elämäni raskaimpia päiviä. Olin saattamassa viimeistä isoisääni tämän viimeisellä matkallaan.
"Niin kuin äitini aina sanoi; lähdön hetki ei saa olla vaikea" oli asia, jota vaarini muisti toistella aina silloin tällöin - ja toivottavasti se ei hänelle ollutkaan.

Kävin myös eilen vaarin kodissa ja siellä oli jollain eri tavalla rauhallista, kuin ennen. Tavarat ja asiat olivat samoilla paikoillaan kuin aina ennenkin, mutta silti jotenkin eri tavalla. Pieni astraaliminäni (hehe) ei enää tuntenut siellä sitä samaa, joka muutama kesä sitten aiheutti harmaita hiuksia siirtelemällä laseja tyhjässä asunnossa ja joka herätti vaarini keskellä yötä ottamaan nitroa. Mummiani. :)

Muistan varsin hyvin kun muutama vuosi sitten, ennen Englantiin muuttoani, asuin vaarin luona. Kesällä hän ja isäni olivat mökillä ja minä talonvahtina työni takia. Sen lasinliikutteluyön jälkeen soitin aamusta isälleni, että "nyt on kuule jotain taas, mitä et ikinä usko" ja kerroin tapahtumasta. :) Hän soitti hetkeä myöhemmin takaisin - oli kertonut asiasta vaarille - ja vaari oli vain todennut "no, ei siellä muut siirtele asioita oikeille paikoille kuin mummi, kyllä Kallen pitäisi se tietää." :)

Ja eilinen ilma sitten. Lumituisku tuli vaakasuorassa ja kovalla voimalla, kun seistiin haudalla. Onko ihme? Vaarini oli ulkoilmaihminen ja juuri tuollaisessa säässä hän oli aivan omassa elementissään. Ihmettelinkin monta kertaa pienempänä, vaarini hakiessa minut koulusta "mummilaan iltapäivähoitoon", että miksi meidän on pakko kävellä kauemmalta pysäkiltä, vaikka lähemmäs pääsee. Nyt ymmärrän. :) Ja rakastan itsekin lumimyrskyjä. :)

Tänään sää on seesteisempi ja muutamaa astetta kylmempi. Minä? Lähden saattamaan äitini tätiä haudan lepoon. Missä vaiheessa sukulaiseni tulivat vanhoiksi?

Sen lisäksi, että olen tulehtunut (hee), unohdin kirjoittaa edelliseen blogiin tämän. :D

Olin kaiken lisäksi menossa töihin ja bussi kurvaili aivan ihme kautta kohti lentoasemaa. Arvatkaa vaan, oliko kamala paniikki, kun 615 hurruttelee pitkin Espoota ja kuski vaan toteaa "mutta meidän pitää hakea vielä tämä ja tämä". Ihme kimppataksitunnelma. :)
Ja minne bussi päätyy? Lentokentän tekniikan alueelle ja sieltä hirveellä kiireellä juoksujalkaa joutuu unissaan ravaamaan kohti terminaalia vain huomatakseen laukkunsa kadonneen.
Stressiä? :)

Onneksi en kirjoittanut tuota aamusta, koska...

Myöhemmin nukahdin hetkeksi uudelleen ja missäs olin. Keskellä jotain ihme tilaisuutta, missä minun piti pitää luento - matkailusta! Ja siinä vaiheessa tajusin, että eihän minulla edes ole mitään materiaalia, mistä pitää ja eturivissä istuvat kaikki työkaverini katsomassa ja odottamassa hienoa esitelmääni. Onneksi heräsin ajoissa. :D

Hulluinta on, että jopa muistan, miten aloitin esitelmäni. :D

Niille, jotka ihmettelevät: tällä tavalla lentoemot viettävät vapaapäiviään ja öitään. :)

Nonni, toissa aamuna sitä heräsi oikea silmä rähmivänä ja tulehtuneena ja lensi sen kanssa (säikyttelin koneessa pikkumuksuja :) takaisin Helsinkiin ja eilen soitin työterveyslääkäriin. Ja tietenkään en saanut aikaa samalle päivälle, vaan tänään vasta pääsen saamaan lääkkehiä. Ja tänä aamuna heräsin sitten myös vasen silmä rähmäisenä.
Ja kamala nuhistus ja aivastelutus.

Mitä opimme tästä? Luultavasti emme mitään, mutta meidän olisi tullut oppia ainakin se, että annetaan itsemme parantua kertalaakista kunnolla, eikä hilluta töissä paria viikkoa niin puolikuntoisena, että kaikki mahdolliset pöpöttimet pääsevät aiheuttamaan kaikkea mahdollista harmia. :)

*aivastus*