Rohkeasti eteenpäin

Exä viestin mulle lähetti et voisin tulla hakemaan mulle kuuluvii kamoja jotka hän oli kaapin perukoilta löytäny. Heti sisään tultuani tajusin mikä hänen tilanne nykyään on :/ Hänen kaunis valoisa kämppänsä on entistä pahempi sikolätti. Näytti siltä että hän ei ollu jaksanu siivota viikkoihin. Hän itse kyyhötti sohvalla melkein ilmeettömänä ja tukka rasvasena...

Laitoin tapani mukaan samalla hänen astioitaan koneeseen ja siivosin pahimpia sotkuja. Lopulta hänen viereensä istahdin ja sanoin että hän ei selvästikään näytä voivan kovin hyvin ja että olis ehkä viisainta myöntää se itselleen jotta paraneminen vois alkaa. J huudahti äkäsesti että kyllähän hän sen itse tiesi ettei sitä tarvinnu kertoa. Sitten hän ryhtyi punottaan naamasta ja mutisi että on ajatellu asioita. J änkytti että meidän välinen säätö oli hänelle ollu iso stressi eikä hän oikein tiedä oliko meidän ero hyvä vai huono juttu ja että hän kaipas mua vaikka meidän yhteine elämä oli niin sekavaa. Hän jopa sanoi että ehkä meidän pitäis vielä kerran yrittää kaikesta huolimatta...

Tavallaan mun kävi häntä sääliks vaikka itsehän hän omasta tilastaan on aika paljon vastuussa. Itsepäinen murjottaminen ja omien asioiden jatkuva vatvominen ei voi kenellekään olla hyväks. Hänellä aina joku tekosyy löyty olla pitämättä hauskaa ja menemättä iloisiin juttuihi mukaan. Sanoin hänelle et hän ei arvaakaan kuin kauan odotin että hän noi sanat olis sanonu aiemmin. Mutta että nyt olis jo liian myöhäistä. Mun oma elämä on kulkenu eteenpäin ja mulla on työ joka vie paljon voimia. Mulla ei oo halua eikä aikaa toimia hänen hoitajanaan kun hänen kondiksensa tuntuu tasaisesti huononevan. Häntä ei nyt voi kukaan auttaa ellei hän ota itseään niskasta kiinni...

Tuntu aika pahalta katsoa häntä kyyristyneenä sohvan nurkkaan. Jossain vaiheessa hän alko jopa nyyhkyttää. Kun siinä ympärilleni katselin ja kauhistelin kämpän
sotkua ja hänen omia pesemättömän tuntusia vaatteitaan tajusin etten mä halunnu sitoutua noin huonokuntoseen ihmiseen. Jonkun mielestä mä ehkä oon julma mut mä vaan en oo valmis kenenkään omaishoitajaks. Mun maailmassa on liian paljon asioita joita mä en oo vielä tehny tai kokenu. Ja sitä en aio pyydellä anteeks.

Pakkasin omat kamani kasseihin ja sanoin että tää homma nyt varmaan sitten oli tässä :/ Hän ei selvästikään oo oma itsensä eikä ehkä edes tiedä mitä haluaa. Sanoin etten voi laittaa omaa elämääni pysähdyksiin hänen sairastelunsa takia vaan että elämä olis liian lyhyt siihen. Hän tulis aina olemaan osa mun menneisyyttä ja muistoja. Sanoin etten ehkä koskaan pysty hyväksymään sitä tapaa millä hän mua kohteli kun seukattiin mut et muistelen niitä hyviä hetkiä hänen kanssaan. Niitäkin kyl oli. Ja että olis parempi ettei ainakaan toistaseks pidettäis yhteyksiä vaan hän keskittyis saamaan ittensä ensin kuntoon....

Kun suljin oven takanani tiesin tehneeni oikeen ratkaisun. Oli muutenkin jo aika tunnustaa tosiasiat ja laittaa piste tälle loputtoman pitkälle säätämiselle. Kun mä lähdin J:n luota mä suljin samalla myös yhden oven elämässäni. Hän jäi murjottaan verhojen taakse asuntoonsa kun mä astuin rohkeesti kadulle käväiseen aurinkoon. Mulla oli oikeasti hyvä mieli koska nyt mä lopultakin olin tehnyt asiat selviks menneisyyden kanssa. Elämässä pitää mennä eteenpäin.