Half Machine Lip Moves

Tulipa taas pitkästä aikaa nähtyä tuo leffa. Se on yhä sanoinkuvaamaton. -1d6 SAN.

Viimeinen "oikea" Velvet Underground -levy Loaded on jo varsin ristiriitainen kokemus. Maureen Tucker on äitiyslomalla poissa, Lou Reed on hajoamispisteessä (levyn jälkeen jättää yhtyeen ja pitää parin vuoden tauon ennen soolouraansa) ja kun levy-yhtiö pyytää enemmän kaupallista potentiaalia hän tekee levyn "loaded with hits". Onnistuen aika hyvin: kitaristi Sterling Morrison kommentoi levyn ansioksi sitä, että se näytti VU:n koko ajan pystyneen olemaan perinteinen poprockbändi jos olisivat niin halunneet tehdä. Levy päätyi siellä täällä ihan oikeille listasijoituksille ja nykyäänkin jos VU:ia soitetaan radiossa on kappale useimmiten joko Sweet Jane tai Rock'n'Roll.

Reed oli elättänyt aikoinaan itseään tusinapopin liukuhihnasäveltäjänä ja niinpä tälläkin levyllä kolutaan aika monta populaaria tyyliä. Mukana on hyviä kappaleita (yllä mainittujen lisäksi esim. New Age ja Oh! Sweet Nothing) mutta myös pari jokseenkin turhanpäiväistä laulua (sellaisiakin siis VU:lta löytyy!). Jonkun muun tekemäksi se olisi hyvä pop-levy mutta historian paino...

Tämän jälkeen Reed jätti yhtyeen. VU jatkoi vielä jonkin aikaa varjona entisestä (julkaisi vielä yhden levyn Squeeze jota harva on kuullut). Aikanaan julkaistiin myös muutama ansiokas live-nauhoitus ja pari levyllistä käyttämättömiä kappaleita. VU teki myös lyhyen comeback-kiertueen 90-luvun alussa mutta hajosi taas pian ei-pelkästään-musiikillisten erimielisyyksien vuoksi ja Sterling Morrisonin kuoleman jälkeen uutta comebackia tuskin on odotettavissa (comeback-live on myös ihan kuunneltava paketti).
Muista levyistä ansiokkain on kuitenkin Reedin ja Calen yhteistyö vuodelta 1990, Warhol-muistolevy Songs For Drella.

Kahden levyn jälkeen puolet Velvet Undergroundin perustajajäsenistä, eli John Cale, sai kenkää. Kolmanteen levyyn, nimeltään The Velvet Underground (yleinen kutsumanimi on "kolmas levy") päteekin sitten valistunut itsevaltias -periaate eli Lou Reed ja kumppanit ovat tehneet tasapainoisemman ja sulavamman levyn kuin kaksi aikaisempaa, ja kun ne kappaleetkin ovat pääsääntöisesti hyviä yksittäisinäkin...

Kokeellisuutta heitetään yhä sekaan hieman, ainakin yhden kappaleen verran. Myös kiinnostavaa on kuinka tällä levyllä aletaan toden teolla leikkiä yhdellä VU:n peruselementeistä, eli huonoilla laulajilla jotka tekevät kiinnostavia asioita. Yhtyeen pääasiallinen laulaja Reed oli lähtökohtaisesti aika heikko ja epävarma laulaja mutta peitti tämän vetämällä laulut monotonisen välinpitämättömällä tyylillä joka tottakai kuulosti pirun coolilta ja sai paljon matkijoita. Ensimmäisellä levyllä esiintynyt jäinen chanteuse Nico taas oli kuuluisa sävelkorvan puutteestaan mutta puhtaasti olemuksellaan sai ansaitsemansa huomion (ja teki kiinnostavaa soolouraa myöhemmin). Tällä levyllä Calen korvaaja Doug Yule esittää hienon aloituskappaleen Candy Says, jonka surumielinen ja rankkakin sanoitus saa jotenkin lisää kaikupohjaa kun sen havainnoitsijana on nuori poika jonka äänessä ei dramaattista painoa ole. Levyn päättää taas rumpali Maureen Tucker After Hoursilla, kappaleella jota Tuckerin naivistinen amatöörilaulu korostaa hienosti (ei liene yllätys, että tämä kappale nauttii suurta suosiota alternative- ja outsider-popin piirissä...ja Noitalinna Huraa! on tehnyt mainion suomenkielisen version). Äänten kakofonia Murder Mystery tehdään sitten koko yhtyeen voimin.
Näiden välissä on sitten kasa hienoja kappaleita, What Goes On, Jesus, Some Kinda Love...

Melankolinen ja pääosin rauhallinen levy, sopivaa kuunneltavaa kun on pimeää ja sade piiskaa ikkunaa...tämä on suuren osan ajasta oma suosikkini VU:n tuotannosta ja jos aseella uhaten pakotettaisiin sanomaan maailman paras levy kautta aikojen, olisi tämä vahvoilla.

Siinä missä VU&Nico on hyvistä kappaleista tehty keskiverto levy, on Velvet Undergroundin toinen levy, White Light/White Heat varsin huonoista kappaleista tehty hyvä levy. Nämä kappaleet eivät toimi järin hyvin kokoelmilla tai iPodeissa, ne ovat parhaimmillaan kun ne kuunnellaan järjestyksessä kaikki läpi.

VU on dumpannut Nicon ja alkanut etääntyä Warholin lähipiiristä ja toisaalta vielä jyrkemmin oman aikansa valtavirtamusiikista. Tiettyjä yhteyksiä psykedeliaan voidaan ehkä havaita mutta nämä ovat pahoja mustiin pukeutuvia hippejä huonolla tripillä. Levy on raskas ja hankala kuunnella (erityisesti kun on tottunut perinteiseen soittoon ja lauluun) ja äänitystekniikan "älä tee näin" oppikirja mutta palkitsee kyllä kuulijansa.

Levyn aloittava nimikappale on vielä suhteellisen perinteinen rockesitys mutta sitten onkin aika siirtyä painostaviin Giftiin ja Lady Godiva's Operationiin, omalaatuisiin mutta ahdistaviin teoksiin rakkaudesta ja kuolemasta. Here She Comes Now on välissä oleva hengähdysrallatus, kunnes on aika siirtyä raivokkaampaan osastoon.
Who ja Kinks olivat jo aiemmin leikkineet feedbackilla tyylikeinona mutta I Heard Her Call My Name menee paljon pitemmälle, white noisen alueelle. Kappaleessa ei pysty kuulemaan juuri mitään muuta kuin Lou Reedin manipuloidun kitaravallin ja laulun ja jossain taustalla heikosti Maureen Tuckerin rummut. En suuremmin jaksa kitarasankareista välittää mutta tämä kappale on harvoja poikkeuksia.
Ja sitten magnum opus Sister Ray, 17-minuuttinen (konserttitaltioinneissa on pidempiäkin versioita) free jazz -kappale soitettuna kolmen soinnun rockina. Kappale taltioitiin yhdellä otolla, äänitysteknikot vilkaisivat mitä yhtye halusi tehdä ja päättivät lähteä tauolle, ja kaikki soittavat niin maan kovaa. Laulu on instrumentti muiden joukossa joskin sen verran mitä sanoituksesta saa tolkkua niin se käsittelee drag queenien huumeorgioita...
Lou Reedin ja John Calen ongelmallinen suhde on parhaimmillaan tässä kappaleessa jossa kumpikin yrittää hukuttaa toista äänivallinsa alle, mutta koko levyllä tärkeää roolia pitävä rumpali Maureen Tucker vaatii myös huomion. Muun yhtyeen soiton vaellellessa ajoittain hyvinkin eri suuntiin on minimalistista biittiä takova Tucker koossapitävä voima ja toisaalta hän pääsee tarjoamaan koko levyn kliimaksin, rumpusoolon Sister Rayn 14 minuutin kohdalla. Soolo kestää noin viisi sekuntia ja voi jäädä huomaamatta jos sitä ei kuuntele mutta sieltä se tulee pisteeksi i:n päälle muun yhtyeen jo uhkaavasti väsyessä.

Kuten sanottu, vaativa levy ja kappaleissa on enemmän kyse tunnelmasta ja energiasta kuin virtuositeetistä tai hyvistä melodioista. Niistä parista helpommasta kappaleesta on tehty ihan toimivia covereita, Bowie White Light/White Heatista ja Nirvana Here She Comes Nowista. Joy Division yritti Sister Rayta mutta epäonnistui surkeasti, ja tuskin kukaan on niin hullu että koettaisi esittää vaikkapa Giftiä muuten kuin ehkä elitistisenä vitsinä.

Jokin aika sitten eräällä keskustelupalstalla oli "cover album" thread, jossa piti valita levy josta pitää ja laittaa haluamansa esittäjät jokaiselle kappaleelle.

Itse haluaisin kuulla kaikkien aikojen lempiyhtyeeni Velvet Undergroundin klassikon VU & Nico, seuraavilla esittäjillä:

*Sunday Morning: Vanessa Paradis
*Waiting For the Man: Parliament
*Femme Fatale: Elvis Presley
*Venus in Furs: Tindersticks
*Run Run Run: White Stripes
*All Tomorrow's Parties: Mystere des Voix Bulgares
*Heroin: Black Sabbath
*There She Goes Again: Cramps
*I'll Be Your Mirror: Dolly Parton
*Black Angel's Death Song: Patti Smith
*European Son: Can (Malcolm Mooney era)

Välttelin joitain ilmeisimpiä valintoja kun monella yhtyeellä on samantyylinen soundi kuin VU:lla, ja myönnettäköön että luultavasti ainakin jotkut noista olisivat todella surkeita (Elvis on hyvin riskialtis valinta).

VU & Nico on monipuolinen levy ja kirjavuudessaan se kokonaisuutena ehkä häviääkin yhtyeen kahdelle seuraavalle. Mukana on kauniita hymnejä kuten Sunday Morning ja I'll Be Your Mirror, ja toisaalta kokeellista meteliä tyyliin Venus In Furs ja Black Angel's Death Song, ja niiden välissä sitten loistavaa rockia (Waiting For The Manin piano-rummut-jyskytys on hienoimpia asioita ikinä).
Hyviä cover-versioitakin on tehty, ainakin Big Starin Femme Fatale ja Clock DVAn Black Angel's Death Song.

Käytiin lauantaina parin kaverin kanssa katselemassa Heidelbergiä. Kaupunkia ei niin kauheasti ehtinyt nähdä, kun suunnattiin linnaan ja sen jälkeen huristeltiin Königstuhlin huipulle (siinä vieressä oleva vuori, korkeutta n. 600 m). Paljon komeita maisemia ja linna on hieno (jos menette, menkää opastetulle kierrokselle).
Käytiin syömässä sitten illalla italialaisravintoa Toskanassa (tosin seurueemme italialainen huomautti, että henkilökunnan murre on Napolista...). Viehättävä paikkana mutta muuten oli kyllä sellainen rahat-pois-turisteilta-paikka. Kurpitsarisottoni oli hyvää joskin olisin kyllä suuremmankin annoksen voinut ottaa, ja se olikin sitten ainoa hyvä asia minkä eteemme saimme. Päätimme kollektiivisesti maksaa tarkalleen sen summan mitä laskussa luki (mikä on siis harvinaista täällä päin...).

On tullut myös pelailtua vain hieman addiktoivaa Civilization IV:ta. Hatsepsutini lensi avaruuteen siinä vaiheessa kun naapurimme Isabella ei ollut vielä keksinyt ruutia...ja nyt toisessa pelissä Katariina Suuri on tavoittelemassa domination victorya, kasakat ovat jo teurastaneet atsteekit ja Kiinakin on nuijittu pieneksi, seuraavaksi pitäisi päättää menenkö levittämään demokratiaa Intiaan vai Englantiin.

Eipä mitään ihmeellistä...aurinko paistaa ja on lämmin, töiden tekoon ei oikein ole inspiraatiota...tuossa katselin että työpaikka-alueellani on avoimet ovet -tapahtuma nyt viikonloppuna ja ovat nyt laittamassa kamoja, telttoja yms pystyyn (vaikka kuinka olisi avoimet ovet -tapahtuma niin turvallisuussyistä aika moni ovi pysyy kiinni) ja naureskelin että totta kai tarjolla on myös olutta ja bratwurstia, tämähän on sentään saksalainen festivaali. En tiedä tuleeko poliisisoittokunta sittamaan humppaa, se kyllä kuuluisi jotenkin tyyliin...

Vaikka olisikin ihan houkuttelevaa tulla paikalle kyselemään tyhmiä kysymyksiä niiltä työkavereilta, jotka on nakitettu edustamaan, niin tuskinpa jaksan.

Viime päivinä on tullut kuunneltua Tarharyhmän kokoelmaa. Hillittömän hauska levy, jossain Raincoatsin, Sleater Kinneyn ja Ramonesin välimaastossa...vaikka Maija Vilkkumaan myöhemmästäkin tuotannosta pidän niin ei se silti ole näiden nuoruudensyntien tasoista.

Vaikka parhaat vitsit ovatkin niitä, joita kukaan ei ymmärrä, voisin hieman selittää mistä nimet tulevat...

Ensinnäkin, Half Machine Lip Moves on psykedeelinen scifirock-industrial-levy yhtyeeltä nimeltä Chrome.
Syitä valintaan: Se on hyvä levy. Yhtä aikaa sopivan epämääräinen nonsense-otsikko mutta toisaalta sitten kieroutuneen osuva (ehkä myöhemmin lähden avautumaan siitä kuinka ihmisruumiissa ei ole tarpeeksi metallia, muovia ja keramiikkaa...).
Harkitsin myös saman yhtyeen toisen levyn, Alien Soundtracks, käyttämistä mutta HMLM voitti.

Nimimerkki Millikan tulee fyysikko Robert Millikanilta, joka ensimmäisenä kokeellisesti määritti elektronin varauksen. Sai Nobelin 1923, kertoo Wikipedia.
Aikoinaan erääseen roolipeliin tarvitsin nimen gnomepapille, ja tätä etsiessä tartuin sitten erääseen kemian oppikirjaan, josta sitten löytyi aika kivalta kuulostanut nimi (suosittelen kaikille nimiongelmaisille roolipelaajille obskuureja oppikirjoja tai outojen kielien sanakirjoja hyvien nimien keksimiseen).
Jonkin aikaa tuon jälkeen aloin pelata BatMUDia ja napata mukavan nimen myös sinne. Nykyään olen siis tällainen:

Millikan Angstridden is a level 72 mortal of the Elf race.
He was created Wed Apr 02 11:00:42 1997 and he is 214d, 21h, 22min and 20s old.
He was last on Thu Sep 21 12:06:40 2006 (21min and 12s ago).
He has killed: An animated harp, 46161 exp
Jean-Claude the pigeon keeper, 18273 exp (party of 2)
Web Page: Bard/civmage/navi
Plan:
>Now I'm not a neurotic
>Or my business spasmodic
>And my only excuse is:
>Everything comes from chaos

Jos joku battaaja sattuu tätä lukemaan, sano hei.
Jos et ole battaaja, miksi et?

http://www.bat.org/bat.php

Yksi kollega jonka kanssa ollaan tehty yhdessä projektia lähetti tuossa nipun mittausdataansa...osa on ihan järkevää mutta osa tulossarjoista onkin sitten todella omituisia. Nyt pitäisi sitten keksiä onko todella tapahtunut jotain, joka rikkoisi hienoja laadittuja teorioita rankalla kädellä, onko kyse mittausvirheestä vai onko jokin muu tekijä aiheuttanut muutokset, ja jos niin mikä.
Kysymyksiä kysymyksiä...

Ajattelin mennä ensi kuussa muutamaksi päiväksi Pariisiin käymään ja nyt olen sitten kartoittanut hotelleja...vaikka normaalisti arvostankin keskeistä sijaintia hintalaatu-suhteen kustannuksella niin nyt piti sitten varata huone kauempaa, sieltä Montmartren suunalta.
Ne kaikki keskustan hotellit olivat joko älyttömän kalliita tai täynnä, ja ne pari paikkaa jotka olivat vain kalliita ja jossa oli huone tai kaksi vapaana vaativat varaukseen luottokortin (minä lähes neoluddiittina suosin yhä käteistä). No, kulkeepahan metrot (jos eivät ole lakossa).