Siinä missä VU&Nico on hyvistä kappaleista tehty keskiverto levy, on Velvet Undergroundin toinen levy, White Light/White Heat varsin huonoista kappaleista tehty hyvä levy. Nämä kappaleet eivät toimi järin hyvin kokoelmilla tai iPodeissa, ne ovat parhaimmillaan kun ne kuunnellaan järjestyksessä kaikki läpi.
VU on dumpannut Nicon ja alkanut etääntyä Warholin lähipiiristä ja toisaalta vielä jyrkemmin oman aikansa valtavirtamusiikista. Tiettyjä yhteyksiä psykedeliaan voidaan ehkä havaita mutta nämä ovat pahoja mustiin pukeutuvia hippejä huonolla tripillä. Levy on raskas ja hankala kuunnella (erityisesti kun on tottunut perinteiseen soittoon ja lauluun) ja äänitystekniikan "älä tee näin" oppikirja mutta palkitsee kyllä kuulijansa.
Levyn aloittava nimikappale on vielä suhteellisen perinteinen rockesitys mutta sitten onkin aika siirtyä painostaviin Giftiin ja Lady Godiva's Operationiin, omalaatuisiin mutta ahdistaviin teoksiin rakkaudesta ja kuolemasta. Here She Comes Now on välissä oleva hengähdysrallatus, kunnes on aika siirtyä raivokkaampaan osastoon.
Who ja Kinks olivat jo aiemmin leikkineet feedbackilla tyylikeinona mutta I Heard Her Call My Name menee paljon pitemmälle, white noisen alueelle. Kappaleessa ei pysty kuulemaan juuri mitään muuta kuin Lou Reedin manipuloidun kitaravallin ja laulun ja jossain taustalla heikosti Maureen Tuckerin rummut. En suuremmin jaksa kitarasankareista välittää mutta tämä kappale on harvoja poikkeuksia.
Ja sitten magnum opus Sister Ray, 17-minuuttinen (konserttitaltioinneissa on pidempiäkin versioita) free jazz -kappale soitettuna kolmen soinnun rockina. Kappale taltioitiin yhdellä otolla, äänitysteknikot vilkaisivat mitä yhtye halusi tehdä ja päättivät lähteä tauolle, ja kaikki soittavat niin maan kovaa. Laulu on instrumentti muiden joukossa joskin sen verran mitä sanoituksesta saa tolkkua niin se käsittelee drag queenien huumeorgioita...
Lou Reedin ja John Calen ongelmallinen suhde on parhaimmillaan tässä kappaleessa jossa kumpikin yrittää hukuttaa toista äänivallinsa alle, mutta koko levyllä tärkeää roolia pitävä rumpali Maureen Tucker vaatii myös huomion. Muun yhtyeen soiton vaellellessa ajoittain hyvinkin eri suuntiin on minimalistista biittiä takova Tucker koossapitävä voima ja toisaalta hän pääsee tarjoamaan koko levyn kliimaksin, rumpusoolon Sister Rayn 14 minuutin kohdalla. Soolo kestää noin viisi sekuntia ja voi jäädä huomaamatta jos sitä ei kuuntele mutta sieltä se tulee pisteeksi i:n päälle muun yhtyeen jo uhkaavasti väsyessä.
Kuten sanottu, vaativa levy ja kappaleissa on enemmän kyse tunnelmasta ja energiasta kuin virtuositeetistä tai hyvistä melodioista. Niistä parista helpommasta kappaleesta on tehty ihan toimivia covereita, Bowie White Light/White Heatista ja Nirvana Here She Comes Nowista. Joy Division yritti Sister Rayta mutta epäonnistui surkeasti, ja tuskin kukaan on niin hullu että koettaisi esittää vaikkapa Giftiä muuten kuin ehkä elitistisenä vitsinä.
