Sosiaalisessa mediassa on viime vuosina priden aikoihin yltynyt keskustelu "pinkkipesusta". Käsitteellä pinkkipesu (engl. pinkwashing) tarkoitetaan jonkin toimijan imagonkiillotusta esittämällä toiminta katteettomasti hlbti-myönteisenä. Pinkkipesun keinoiksi on esitetty esimerkiksi osallistuminen pride-tapahtumiin, sateenkaarilipun liehuttaminen, verkkosivun tai some-tilin värittäminen sateenkaarilipun värein sekä sateenkaarilipun väreillä varustettujen tuotteiden myynnin. Pinkkipesusta on syytetty niin kaupallisia kuin valtiollisia yrityksiä, puolueita ja muita poliittisia ryhmiä, kirkkoa, urheilujärjestöjä, julkishallinnollisia viranomaisia sekä monia muitakin tahoja.
Esitettyjen pinkkipesu-syytösten taustalla näyttää olevan tulkinta siitä, milloin ja miten jollakulla on oikeus käyttää sateenkaarilipun värejä - ja miten tällainen oikeutus syntyy tai epäytyy. Käytävässä keskustelussa moniulotteisuuden hahmottaminen tuntuu olevan vaikeaa. Sävyjen tai kirjon asemesta pinkkipesun leima pamautetaan usein hyvin sävyttömän lähestymisen perusteella.
Matala kynnys pinkkipesusta syyttämiselle voi aiheuttaa sen, että käsitteen terä tylsyy. Törkeään sateenkaarilipulla ja pridella ratsastamiseen on yhä vaikeampi puuttua. On perusteltua vaatia toimintatapoihin ja käytäntöihin muutoksia aina, jos toimitaan syrjivästi - ja ehdottomasti, jos samalla liehutellaan sateenkaarilippua. On perusteltua pyytää näyttöä yhdenvertaisuutta edistävistä toimista. Jos organisaatiossa pyritään kohti yhdenvertaisuutta tukevaa toimintakulttuuria, niin pitäisi pyrkiä tukemaan myönteistä kehitystä kaikin keinoin ja jättämään syytteleminen vähemmälle. Silloinkin, kun toimijalla näyttää olevan sisäistä ristivetoa.
Jos myy sateenkaarituotteita, niin pitääkö maksaa hlbti-yhteisölle osa tuotosta? Ei pidä. Sateenkaarilippu väreineen kuuluu kaikille ja ei kenellekään. Se ei ole siinä mielessä kenenkään omaisuutta, että sen käytöstä pitäisi maksaa kymmenyksiä millekään hlbti-organisaatiolle tai yhdenvertaisuustapahtumalle. Yhdenvertaisuustyötä tekevät organisaatiot tarvitsevat rahoitusta, mutta muun kuin julkisen rahoituksen on perustuttava vapaaehtoiseen yhteisymmärryksessä toteutettuun yhteistyökumppanuuteen tai lahjoituksiin. Syyllistäminen ja rahan vaatiminen on lyhytnäköistä toimintaa.
Sateenkaarella liputtavia ja erityisesti sateenkaarituotteita myyviltä voi kyllä edellyttää näyttöä siitä, että sen työntekijöitä, hankintaketjuja, asiakkaita ja muita sidosryhmiä kohdellaan yhdenvertaisesti. Sitä voi oikeutetusti "vastineeksi" vaatia. Ei muuta.
Myös esimerkiksi kirkon yhteistyökumppanuus Helsinki Priden kanssa on kirvoittanut kärkkäitäkin kommentteja muualtakin kuin uskonnollis-konservatiivien taholta. Joidenkin mielestä kirkko yrittää esittää hlbti-myönteistä, vaikka sen suhtautuminen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on kielteinen. Siis pinkkipestä toimintaansa. Kirkon jäseninä on kuitenkin myös hlbti-vähemmistöihin kuuluvia, ja heille tällainen yhteys tarjoaa voimautumisen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuksia.
Missä kulkee katteellisen ja katteettomuuden raja?
Yksi perusteltu näkökulma on se, että pride-liike sai alkunsa kapinasta syrjivää vallankäyttöä ja alistavia rakenteita vastaan. Joidenkin mielestä on perusteltua torjua tahot, jotka eivät suoranaisesti ole mukana yhä jatkuvaksi katsotussa prosessissa. Muilla ei olisi katetta liehuttaa sateenkaarilippua julkisesti. Tiukimpien tulkintojen mukaan kaikki järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteisiin sidoksissa olevat olisivat tämän pride-liikkeen synnyttäneen kapinan ulkopuolella.
Eikö kuitenkin ole yhdenvertaisuuden edistämisen kannalta tehokkainta pyrkiä vaikuttamaan mahdollisuuksien mukaan sisältä päin ja antamaan tukea vielä haasteiden kanssa kamppaileville, sen asemesta, että leikitään upporikasta tai rutiköyhää? Ja onhan voimauttavaa nähdä sateenkaaria - ja ajatella sitä, että sellaisista ärsyyntyvät joutuvat yhä useammin ajattelemaan ja purkamaan ääneen kiukkuaan. Onhan sanottu, että asia on puoliksi hoidettu, kun siitä puhutaan.
