Helsingin Sanomissa käsitellään vyyhteä, johon liittyvät yksilön sukupuolittuneet piirteet, sukupuolen ilmaisuun liittyvät arvostukset ja seksuaalinen suuntautuneisuus. Esillä ovat käsitteet kuten "nasaali puheääni" ja "naiselliset maneerit". Kyse on kirjoituksesta, jossa Helsinkiläinen teatteriopiskelija Rasmus Arikka pohtii asiaa omakohtaisesti otsikolla "Tyttömäinen mies".
- Pitkään en tiennyt, kumpi on pahempaa: tyttömäisyys itsessään vai sen välittämä kuva homoseksuaalisuudesta, kirjoittaa Arikka.
Hän kertoo lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan, johon liittyy kohtaus saunassa sukulaismiehen kanssa: mies luonnehti kirjoittajaa "akkamaiseksi valittajaksi", joka voisi "käyttäytyä niin kuin miehen kuuluu". Pikkupoikana luistimet jalassa piruetit olivat nautittavampi asia kuin pipolätkä - ja täti kutsui "piruettipojaksi". Myöhemmin koulumaailmassa vastaavanlainen osoittelu jatkui: esimerkiksi joukkueurheilun yhteydessä oma paikka kävi selväksi.
Omien maneerien hallinta nousi isoksi kysymykseksi.
Arikka pohtii sitä, miksi ollessaan nykyisin itsensä kanssa "sinut" yhä ilahtuu siitä, että hänet oletetaan heteroksi - eli miksi heteromiesihanne on niin vahva, että "sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta vaahtoava miehimys" näkee sen tavoiteltavana. Arikka viittaa heteronormatiivisuuteen. Arikan mukaan homoyhteisössäkään feminiiniset miehet eivät ole arvostettuja. Hän ottaa esiin Tom of Finlandin muskelimiehet ja näyttelijä Antti Holman kateutta herättävät täydelliset pakarat. Hän viittaa myös feministiteoreetikko Judith Butleriin, joka Hankala sukupuoli -teoksessaan kirjoittaa sukupuolen todellisuuden luomisesta jatkuvalla esittämisellä, esimerkiksi sukupuolittuneilla maneereilla.
Muutama vuosi sitten Arikka kohtasi miehen, joka toivoi olevansa homoseksuaali. Hämmennyksen jälkeen heteroksi muuttumistaankin toivonut Arikka kysyi perusteluja. Keskustelu oli kuitenkin muuttanut hänen ajatteluaan: isoin ongelma ei olekaan homous - jonka voi halutessaan peittää - vaan miehen feminiinisyys, "joka näkyy sukupuolesta tai seksuaalisuudesta riippumatta aina ja kaikkialla". Kyse on "maskuliinisen potentiaalin hukkaamisesta". Arikka viittaa ranskalaisen Édouard Louisin teokseen Ei enää Eddy, ja tämän pohdintaan: "Pahinta ei ole se mitä on, vaan se miltä näyttää".
Lopuksi Arikka pohtii omaa mahdollista epätodellista kuvaa olla mies - mutta samalla hämmästelee sitä, että feminiininen pikkupoika saa aikuisen miehen ärsyyntymään.
