Onko sopivan keskustelun rajoja viisasta piirrellä leivättömän pöydän ääressä, vai olisiko parempi koetella käsitysten kestävyyttä toisin?
Sanomattakin lienee selvää, että väkivallalla uhkaamista tai väkivaltaan lietsomista ei pidä eikä saa sietää. Tällaista toimintaa tarkastellaan kuitenkin ensisjaisesti muiden lakien valossa kuin sananvapautta säätelevien pykälien. Mutta miten on muun laita? Missä menee raja? Mitä saa sanoa - ja toisinaan myös kuka saa sanoa? Pitääkö sallia puheenvuoroja, joista puheen kohteena olevat voivat kokea tulleensa loukatuiksi tai häväistyksi? Entä miten on epätoden ja jopa sellaiseksi erityisesti todistetun tiedon levittäminen? Jopa valheiden levittäminen?
Suomessa oikeus ilmaista itseään julkisesti on varsin laaja, mutta toisaalta on myös itsesensuurin historiaa. Yksilön suoja puolestaan on hyvin vahva, mutta joidenkin näkemysten mukaan kansanryhmän ei tarpeeksi vahva. Keskustelu sananvapaudesta on vellonut... aina. Sananvapauteen kuuluu myös vastuu, niin moraalinen kuin oikeudellinekin. Vastuutakin koskeva keskustelu on vellonut... aina. Aiheen historia on oma tarinansa.
Täkäläinen käsitys sananvapaudesta tarkoittaa etenkin ennakkosensuurin olemattomuutta - oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kenen hyvänsä olisi annettava oma viestintäkanavansa toisen hyödynnettäväksi, vaan lähinnä oikeutta perustaa oma viestintäkanavansa. Tietyn aseman hankkineita viestintäkanava-alustoja taas on perusteltua kohdella juridisesti ilman ja veden lailla: nautintaoikeus kuuluu yhtäläisesti kaikille.
Vastuuta sanotusta sananvapaus ei luonnollisestikaan poista - ei juridista eikä moraalista. Vielä vähemmän sananvapaus suo ilmaistulle jonkinlaista suojaa rankaltakaan kritiikiltä.
Nykyvellontaan kuuluu myös löyhästi määritellyn vihapuheen käsite. Toisinaan sen rajoja on pyritty ja pyritään etsimään oikeudessa. On myös esitetty näkemyksiä siitä, että väärän tiedon julkisen esittämisen pitäisi olla suorastaan rangaistavaa - ongelma kuitenkin on siinä, että oikeaksi olettamamme ei ole välttämättä tähtiin kirjoitettua: vaikkapa jokin uusi tieteellinen löydös voi muuttaa tulkinnan vastakkaiseksi. Lisäksi eräiden asiantuntija-ammattien nimissä annettuihin lausuntoihin puututaan tarvittaessa ammattikunnan sisältä.
Avoin keskustelu voi tilapäisesti normalisoida ikävältä tuntuvaa tapaa käsitellä jotain asiaa. Tällaisesta “kaltevan pinnan” mekanismin toimimisesta on tehty havaintojakin. Yhtäläisesti esiin nousevat kuitenkin perustellut vastahuomiot. Itse kiistelty asiakin arkipäiväistyy ajan myötä. Kenen etu lopulta on työntää ei-toivottu keskustelu vellomaan marginaaliin, jolloin siihen on hankalampi puuttua, mutta joka yhtä kaikki kylvää myrkkyä vaikutuspiirissään?
Homoseksuaalisuuden normalisoitumisprosessi on yksi asioista, joka on tullut värikkäiden vaiheiden myötä jokseenkin loppuunkalutuksi.
Kun kaikki ovat saaneet sanoa sanottavansa, on lopulta jäljellä kriittisimmänkin tarkastelun kestävä käsitys. Riittävä enemmistö ymmärtää ilmiön olemuksen. Kestävillä perusteluilla liikkellä olevan ei pitäisi olla huolissaan siitä, etteikö oikeus kerran voittaisi. Jos saa keinotekoisesti vain vaiennettua ikävän puolen keskustelusta, jää voitto pahimmillaan Pyrrhoksen voitoksi.
Kestävää muutosta toivovan olettaisi uskovan määrätietoiseen valistamiseen ja todennettujen tosiasioiden voimaan eikä lähtevän hakemaan sallitun ja ei sallitun keskustelun rajaa rikosprosessin kautta ja oikeuteen, perusteena jollekin mahdollisesti koituva mielipaha.
