Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Mä olen ollut taas kamalan väsynyt. Joulun pyhät meni silloin nukkuessa, samoin uuden vuoden tienoilla iski väsymys ja sen jälkeen ainakin yhtenä tai kahtena päivänä viikossa en oo jaksanut muuta kuin nukkua. Ensin koko yön, sitten heräämättä välillä ilta seitsemään - kahdeksaan. Se on alkanut heijastua koko mielialaan, ei oikein jaksa.

Kun on kerran ymmärtänyt oman kuolevaisuutensa, luottamus elämän pysyvyyteen ei enää palaa. Verikoearvot oli ihan hyvät, eikä mitään suoraa merkkiä sairauden palaamisesta ole, mutta mielessä se mahdollisuus jäytää joka kerta, kun väsymys tuleekin taas uudelleen. Rakas on koittanut lohduttaa, ja onhan se mahdollista, että toipumisessa vain on mutka matkassa, että olen stressaantunut liikaa, että väsymys on vain merkki paranemisesta. Mutta entä jos?

Sitä ei olla kysytty ääneen.

Viimeksi mun unipäivänä rakas jäi kotiin treeneistään ja oli mun vieressä joka kerta, kun heräsin nukahtaakseni uudelleen. Ehkä sekään ei osaa olla miettimättä, entä jos. Entä jos meidän yhteinen aika on kuitenkin jo käymässä vähiin.

Mä en jaksa.

Mä en jaksa yrittää ymmärtää. Miksi ihmeessä minun pitää olla aina se, joka ymmärtää? Mä ymmärrän vuorotellen kaikkia ihmisiä ääriuskovaisista ääri-ikäviin ihmisiin, pohdin heidän syitään olla kuin ovat ja tehdä kuin tekevät, annan anteeksi, yritän, olen rakentava, selitän muille, puolustan. Miksi ihmeessä minä olen se, joka ymmärtää, ettei toinen tänään jaksa, kun sillä on ollut sitä ja tätä vaikeaa ja ettei joku jaksa koskaan, kun sillä on ollut aina niin äärettömän hankalaa. Miksi minä olen se, joka joustan ja olen rakentava, vaikkei niistä kukaan kysy, mitä minulle kuuluu tai millaista minulla on ollut.

Mä en jaksa olla rakentava. Käyttää aikaa pohtien, onko se mitä teen eettisesti oikein, noudatanko niitä arvoja, joita tahdon edustaa, enhän loukkaa ketään, annanhan tilaa kaikille ja kaikelle. Sanonhan riittävästi, etten ole tyly, olenhan riittävästi hiljaa, että toisille jää tilaa sanoa. Eihän niistä yksikään mieti, miten ne minua loukkaa, että elävät itse päinvastoin kuin opettavat ja vaativat minulta sitä, mihin eivät itse ole koskaan pystyneet, mitään ristiriitaa asiassa ymmärtämättä, omaa käytöstään täysin näkemättä.

Mä en jaksa.

Mä oon omistanut viimepäivät sarjakuville. Löysin ihan hyvät ohjeet siihen, miten sarjakuvia piirretään ja käsikirjoitetaan ja sen jälkeen oon vaan ihmetellyt tarinan rytmitystä ja koettanut hahmottaa, mikä on turhaa ja mikä tuo lisäväriä tarinaan. Piirtävän ystävän kanssa on tullut vietettyä aikaa puhelimessa moneen otteeseen mielipiteitä kysellen, että kannattaako tätä korostaa vai tätä, ja että avautuuko loppu riittävän yllättävänä jos rytmitys menee näin..

Mä olen oivaltanutkin jotain, kuten että loppuruudun dramatiikkaa korostaa edellisen ruudun hiljaisuus ja että ilman puhekuplia voi ilmaista valtavan paljon, joskus paljon enemmän kuin kuplan kanssa. Että tarinan uskottavuus ja toimivuus ei riipu vain tarinasta itsestään, vaan siitä, miten hyvin on osattu kuvata sen henkilöiden väliset suhteet ja kemia, ja että miten hienovaraista eleillä ja ilmeillä pelaamista se kaipaa. Onneksi niiden piirtäminen ei ole minun työni.

Pari kertaa oon työntänyt lehtiöt ja kynät pöydältä lattialle ja päättänyt, etten koske niihin enää ja kohta taas kontannut pöydän alla niitä keräämässä. Luopuminen ei kuitenkaan ole oikein mulle tyypillistä. Onnistumisen riemun ja epätoivon vuoristorataa, ihan kuten kaikki, mitä olen koskaan tehnyt ja miten olen koskaan elänyt. Onko muiden elämä yhtään samanlaista, selviämistä tunteesta tunteeseen?

Silkkiturkki oli kotona yötä ensimmäistä kertaa pentujen saamisen jälkeen. Pennut muistuttavat lähinnä marsuja nyt, kun turkki ei vielä ole alkanut kunnolla kasvaa ja vatsat on melkein yhtä pulleita kuin jalat pitkiä. Vauhtiakin niillä olisi enemmän kuin mihin kömpelöiltä koiviltaan pystyvät ja kaikkea pitää saada maistaa. Mannaryynihampaat, kuten rakas sanoo, ovat paljon terävämmät mitä niiden huvittavan pienestä ulkonäöstä voisi uskoa.

Tekisi kovasti mieleni ottaa pennuista yksi meille, kun ne vielä vähän kasvavat, mutta ne haaveet on turhia. Kaikki pennut on jo varattu uusiin perheisiin. Yksi lähtee Norjaan asti.

Raadollista, miten pieneltä koiralta viedään omat lapset ja myydään vieraisiin maihin asti, sanon minä. Tosin koira itse ei taida olla ihan samaa mieltä. Eilen illalla aikansa alakertaan ikävöityään se pötkähti hyvin tyytyväisenä omaan koriinsa nukkumaan kerrankin rauhassa, ja tänään oltuaan pentujen kanssa päivän se lähti jo innoissaan kotiin.

..ääh.. Raadollista, miten pieneltä homolta viedään alakerran koiranpennut ja myydään vieraisiin maihin asti, sanon minä. Jos nyt pitää olla ihan rehellinen..

Musta kauniita on monet sellaiset asiat, joita monet muut pitää virheinä. Mä en oikein pidä mistään sievästä ja koristeellisesta, vaan aitoudesta, paljaudesta, alastomuudesta. Se koskee myös ihmisiä, enkä mä tarkoita nyt alastomuutta vaatteitta olona, vaan omien vaikeiden asioiden ja kipeiden kohtien näkymisenä ulospäin ilman suojaa. Tietoisesti strippaava ei koskaan voi olla yhtä kaunis kuin alastomuuttaan häpeilevä yllätetty, sillä strippaaminen on aina suunniteltua ja manipuloivaa ja paljastaa vain tarkoin harkitut asiat, tarkoin harkitussa järjestyksessä. Suoraan, valittuun, paljaaseen avoimuuteen ilman teennäisen keikistelyn peittävyyttä pystyy vain harva. Minulle he ovat helmiä.

Mä pidän ihmisten kasvoista, kun ne ei oo ihan kauniit. Että ihan söpöllä pojalla onkin isot ja ulkonevat hampaat tai hassu nenä. Se tuo kasvoihin oman persoonan ja erottaa teknisesti nätimpien kiiltokuvapoikien joukosta rakastettavuudellaan. Ja musta häpeilevä ihminen on kaunis, hän paljastaa oman heikkoutensa pyrkiessään olemaan täydellisempi mihin pystyy. Kuten se ulkonevahampainen poika, joka nostaa käden suun eteen hymyillessään, eikä oiken uskalla nauraa. Siinä on jotain herkkää ja kaunista, ja mulle tulee rakastunut olo.

Mä katselin eilen Idolsin koelauluja illalla ja musta ne kaikki ihmiset siellä oli niin hellyyttäviä. Että joku tekee parhaansa, ja varsinkin, jos ei kuitenkaan oikein osaa tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja sitten on se pieni hetki täynnä epävarmuutta ja omaa pienuutta ennen kuin tuomarit sanovat mielipiteensä. Niiden siinä arvosteltavina seisovien, tuomiotaan odottavien ihmisten katseessa piilee koko ihmisen sisäinen kauneus. Paljaana ja peloissaan, että tulee torjutuksi. Ja kun se käy, jotkut ovat avoimia ja itkevät, jotkut eivät osaa ja uppoavat rooliin, jossa eivät muka välitä. Ja kuitenkin on niin helppo tietää, että avoimesti itkevä saa surunsa surtua, mutta tunteensa kieltävä kantaa sitä paljon pidemmän aikaa, ja siitä osansa saavat tuomaristo kärkkäiden mielipiteiden muodossa, osansa saa varmasti myös moni läheinen, kun omalle pahalle ololle pitää löytää jokin kohde, johon voi kiukkuna purkaa sen, mitä ei suruna ja häpeänä kehdannut näyttää. Ja sekin on musta valtavan rakastettavaa, ihminen kaikessa pienuudessaan, suurien suojamuurien takana.

Musta kaikkein kauneinta elämässä on kuitenkin kuolema. Enkä mä todellakaan kanna kaikkien omien elämänkokemusteni jälkeen harhakuvia sievästä kuolemasta, jossa nukutaan pois hymy huulilla, käsi rakkaan kädessä ja harkitut viimeiset sanat lausuneena. Mä tarkoitan kuolemaa sellaisena kun se tulee pitkään ja kivuliaan sairastamisen jälkeen, kun kaikki suojat, muurit ja arvokkuus on jo viety. Mä tarkoitan saattohoitokotien todellisuutta täynnä pissaisia ja kakkaisia vaippoja, ysköksiä ja oksennusta ja verta, ja että vasta paljaana ihminen on kauneimmillaan. Että niiden ihmisten silmissä asuu jo viisaus, tai ehkä pelkkä pelko ja häpeä, mutta niin peittelemättömän kauniina, ettei edes alastomana yllätetty siihen yllä.

Ihmisyys on meissä jokaisessa jossain siellä kaiken sievyyden alla piilossa. Se on kauniimpi kuin mikään, mitä me haluaisimme itsestämme näyttää. Minusta alastomuus on mittaamattoman arvokasta.

Mä oon alkanut tuntea äkillistä myötätuntoa heteromiehiä kohtaan. Mainokset ja media joka puolella tarjoaa joka päivä silmien eteen niin paljon paljasta naisen pintaa, että on ihme, miten yksikään hetero voi siinä myllytyksessä pitää ajattelunsa selvänä ja elämänsä koossa. Mun ajatteluni on riittänyt sekoittamaan jo yksi ainoa mainos, jonka joku on keksinyt laittaa esille pääkaupunkiseudun jokaiselle mainostaululle ja julkisen liikenteen seisakille.

Mainoksen miehellä on harmaat boxerit. Niistä näkyy läpi aavistus sisällä olevasta miehisyydestä, juuri sillä tavalla, että on pakko jäädä katsomaan tarkemmin. Ja lähempää. Eri kulmista. Pitkään ja hartaasti. Ja mieleen nousee ajatuksia. Kuvitelmia. Ihan erilaisia kuin siellä oli ennen mainoksen näkemistä. Ja kohta siellä ei liiku enää mikään. Mainokseen törmätessä mun koko maailmani pysähtyy.

Mulla ei oo mitään käsitystä, mitä mainos mainostaa tai mitä muuta kuvassa tapahtuu. Mä tiedän kuitenkin varsin tarkasti sen, että siitä on tehty kooltaan häiritsevän iso. Jos se olisi pienempi, sitä voisi estoitta jäädä tuijottamaan, mutta koko bussipysäkin seinän kokoisessa kuvassa on liian selvää, mitä kohtaa tuijotan, kun en saakaan katsettani enää irti. Ja koska mä en oo koskaan oikein osannut peitellä reaktioitani, mun jähmettymiseni paikoilleen mainoksen miehen boxerinsisältöä tuijottaen on jo pari kertaa saanut ihmisten päät kääntymään, ennen kun mä tajuan jähmettyneeni. Noloa.

Onnekseni oon huomannut, etten oo ainut, jonka mainos on hypnotisoinut. Tänään näin yhden neli-viisi -vuotiaan pikkutytön nenä melkein kiinni kuvassa, juuri siinä kiinnostavassa kohdassa. Hän ojensi kättään ja kosketti. Lapsen avoin kiinnostus sai mut suuresti huvittuneeksi ja tytön jatkaessa matkaansa äitinsä kanssa mä totesin vieressä istuvalle ystävälleni, että noin munkin tekisi mieli tehdä. Ojentaa käsi ja kokeilla. Ihan vähän vain.. "No kokeile", ystävä yllytti, eikä mua tarvinnut käskeä kahdesti.

Pysäkillä ei ollut muita, vaikka autoja ajoi ohi loppumattomana virtana, ja mä rohkaisin mieleni ja jotain suurta tyytyväisyyttä hehkuen ojensin käteni ja kosketin. Tuntui kylmältä, sateen kastelema suojalasi mainoksen päällä oli märkä ja.. kylmän lasin tuntuinen. Ei mitään muuta. Hetken piti oikein miettiä, että mitä ihmettä mä sitten odotin tuntevani. Hormonit ei kysy järkeä.

Tästä päivästä lähtien mä alan järjestelmällisesti vastustaa homoille suunnattua mainontaa. Eikö ne ihmiset siellä mainostoimistoissaan tajua, että mun pitää myös käydä koulussa ja syödä ja nukkua, enkä mä voi koko aikaa vain.. !! ..ajatella mainontaa. Törkeää seksuaalista häirintää!

Me vaihdettiin vanha vuosi uuteen kotibileissä yhteisen ystävän luona. :) Oli tosi kivaa, paljon ihmisiä ja liian paljon juotavaa ja hieno ilotulitus. :)

Yhteinen ystävä on se sama, jonka luona, kotibileissä silloinkin, oon törmännyt rakkaaseen ihan ensimmäistä kertaa. Asunto on kyllä vaihtunut vanhemmilta vuokralle. Silloin olin toiselle varattu, eikä meidän ekaan kohtaamiseen liittynyt mitään säpinää, paitsi että rakas painoi mut mieleensä kutsuakseen ulos sitten myöhemmin. Aika vakuuttunut se taisi olla, ettei mun ja exän suhde siis kestä.. vaikka ei kai viisitoistavuotiaiden suhteet yleensä oo kamalan lopullisia.

Exäkin oli paikalla. Hän on tunnettu ilkeistä puheistaan ja suorasanaisuudestaan, enkä mä oikein nähnyt enää sitä samaa hänessä, jonka näin silloin joskus. Olin vaan tyytyväinen, etten jumittunut elämään pidempään henkistä väkivaltaa huomaamattaan harjoittavan ihmisen kanssa, ja silloinkin meidän yhdessä oleminen oli kyllä on-off -suhde. On-vaiheet taisi olla enemmänkin sen tulosta, ettei siinä iässä oo niin helppoa löytää elämäänsä miestä, joka tahtoo olla yhdessä ihan julkisestikin, oman ikäiset on vielä kaapissa ja aikuiset miehet ei tahdo näyttäytyä sakkolihan kanssa. Ja mä en oo koskaan oikein osannut olla yksin.

Me vaihdettiin exän kanssa kohteliaasti kuulumisia neljän vuoden näkemättömyyden jälkeen ja siinä se sitten olikin. Paikalla oli niin paljon ihmisiä, ettei tarvinnut olla lainkaan samassa porukassa, kun rakas on mun existä mustasukkainen. Silti mut on jälleen kerran rakkaan toimesta puremalla merkitty. Ja luvattu taas, että nyt ei enää kyllä koskaan pure uudelleen ja nyt hän kyllä muuttaa käytöstään. :D

Varsinaisia lupauksia uudelle vuodelle me ei kumpikaan tehty. Vuoden vaihtuessa on kuitenkin hyvä hetki pysähtyä ja miettiä vähän valintoja, joita on tehnyt ja mä päätin, että mun pitää vielä entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että pidän kokonaisia vapaapäiviä ja että en lupaudu tekemään niin montaa asiaa yhtä aikaa. Mistään tekemisestä ei oikein saa mitään irti, jos on yleisesti liian väsynyt ja yöunet jää vähiin, varsinkin kun mun jaksaminen ei oo samanlaista kuin ilman sairasteluja olisi.

Tämä päivä on mennyt siivoillessa, kaverien kanssa, treeneissä ja kotosalla.. Lomalla olo on kyllä kivaa! Yksi ystävä soitti, kun oli löytänyt tän mun blogin täältä ja tunnistanut minut. Hän piirtää sarjakuvia ja tykkäsi mun arkielämän kuvauksesta, kysyi, haluaisinko käsikirjoittaa lyhyitä vitsisarjoja homoelämästä hänelle ja ja hän sitten piirtää ne. :) Kuulostaa kivalta! Sanoin tietenkin joo. Me sovittiin, että nähdään suunnilleen kerran viikossa ja sovitaan miten tehdään, että kumpikin on tyytyväinen.

Puhelun lopetettuani rakas katsoi mua syvästi paheksuen ja kysyi, että kukas se juuri hetki sitten selitti, että kiinnittää enemmän huomiota siihen, ettei tee niin montaa asiaa yhtä aikaa ja kasaa liikaa projekteja..

Se taisin olla minä. :/ Ja mä lupaan taas, että nyt en kyllä enää koskaan lupaa mitään miettimättä ensin paremmin, mitä ehdin ja jaksan ja nyt mä kyllä muutan käytöstäni.. ..Heti huomenna. :D