Alaston kauneus

Musta kauniita on monet sellaiset asiat, joita monet muut pitää virheinä. Mä en oikein pidä mistään sievästä ja koristeellisesta, vaan aitoudesta, paljaudesta, alastomuudesta. Se koskee myös ihmisiä, enkä mä tarkoita nyt alastomuutta vaatteitta olona, vaan omien vaikeiden asioiden ja kipeiden kohtien näkymisenä ulospäin ilman suojaa. Tietoisesti strippaava ei koskaan voi olla yhtä kaunis kuin alastomuuttaan häpeilevä yllätetty, sillä strippaaminen on aina suunniteltua ja manipuloivaa ja paljastaa vain tarkoin harkitut asiat, tarkoin harkitussa järjestyksessä. Suoraan, valittuun, paljaaseen avoimuuteen ilman teennäisen keikistelyn peittävyyttä pystyy vain harva. Minulle he ovat helmiä.

Mä pidän ihmisten kasvoista, kun ne ei oo ihan kauniit. Että ihan söpöllä pojalla onkin isot ja ulkonevat hampaat tai hassu nenä. Se tuo kasvoihin oman persoonan ja erottaa teknisesti nätimpien kiiltokuvapoikien joukosta rakastettavuudellaan. Ja musta häpeilevä ihminen on kaunis, hän paljastaa oman heikkoutensa pyrkiessään olemaan täydellisempi mihin pystyy. Kuten se ulkonevahampainen poika, joka nostaa käden suun eteen hymyillessään, eikä oiken uskalla nauraa. Siinä on jotain herkkää ja kaunista, ja mulle tulee rakastunut olo.

Mä katselin eilen Idolsin koelauluja illalla ja musta ne kaikki ihmiset siellä oli niin hellyyttäviä. Että joku tekee parhaansa, ja varsinkin, jos ei kuitenkaan oikein osaa tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja sitten on se pieni hetki täynnä epävarmuutta ja omaa pienuutta ennen kuin tuomarit sanovat mielipiteensä. Niiden siinä arvosteltavina seisovien, tuomiotaan odottavien ihmisten katseessa piilee koko ihmisen sisäinen kauneus. Paljaana ja peloissaan, että tulee torjutuksi. Ja kun se käy, jotkut ovat avoimia ja itkevät, jotkut eivät osaa ja uppoavat rooliin, jossa eivät muka välitä. Ja kuitenkin on niin helppo tietää, että avoimesti itkevä saa surunsa surtua, mutta tunteensa kieltävä kantaa sitä paljon pidemmän aikaa, ja siitä osansa saavat tuomaristo kärkkäiden mielipiteiden muodossa, osansa saa varmasti myös moni läheinen, kun omalle pahalle ololle pitää löytää jokin kohde, johon voi kiukkuna purkaa sen, mitä ei suruna ja häpeänä kehdannut näyttää. Ja sekin on musta valtavan rakastettavaa, ihminen kaikessa pienuudessaan, suurien suojamuurien takana.

Musta kaikkein kauneinta elämässä on kuitenkin kuolema. Enkä mä todellakaan kanna kaikkien omien elämänkokemusteni jälkeen harhakuvia sievästä kuolemasta, jossa nukutaan pois hymy huulilla, käsi rakkaan kädessä ja harkitut viimeiset sanat lausuneena. Mä tarkoitan kuolemaa sellaisena kun se tulee pitkään ja kivuliaan sairastamisen jälkeen, kun kaikki suojat, muurit ja arvokkuus on jo viety. Mä tarkoitan saattohoitokotien todellisuutta täynnä pissaisia ja kakkaisia vaippoja, ysköksiä ja oksennusta ja verta, ja että vasta paljaana ihminen on kauneimmillaan. Että niiden ihmisten silmissä asuu jo viisaus, tai ehkä pelkkä pelko ja häpeä, mutta niin peittelemättömän kauniina, ettei edes alastomana yllätetty siihen yllä.

Ihmisyys on meissä jokaisessa jossain siellä kaiken sievyyden alla piilossa. Se on kauniimpi kuin mikään, mitä me haluaisimme itsestämme näyttää. Minusta alastomuus on mittaamattoman arvokasta.