Mä oon omistanut viimepäivät sarjakuville. Löysin ihan hyvät ohjeet siihen, miten sarjakuvia piirretään ja käsikirjoitetaan ja sen jälkeen oon vaan ihmetellyt tarinan rytmitystä ja koettanut hahmottaa, mikä on turhaa ja mikä tuo lisäväriä tarinaan. Piirtävän ystävän kanssa on tullut vietettyä aikaa puhelimessa moneen otteeseen mielipiteitä kysellen, että kannattaako tätä korostaa vai tätä, ja että avautuuko loppu riittävän yllättävänä jos rytmitys menee näin..
Mä olen oivaltanutkin jotain, kuten että loppuruudun dramatiikkaa korostaa edellisen ruudun hiljaisuus ja että ilman puhekuplia voi ilmaista valtavan paljon, joskus paljon enemmän kuin kuplan kanssa. Että tarinan uskottavuus ja toimivuus ei riipu vain tarinasta itsestään, vaan siitä, miten hyvin on osattu kuvata sen henkilöiden väliset suhteet ja kemia, ja että miten hienovaraista eleillä ja ilmeillä pelaamista se kaipaa. Onneksi niiden piirtäminen ei ole minun työni.
Pari kertaa oon työntänyt lehtiöt ja kynät pöydältä lattialle ja päättänyt, etten koske niihin enää ja kohta taas kontannut pöydän alla niitä keräämässä. Luopuminen ei kuitenkaan ole oikein mulle tyypillistä. Onnistumisen riemun ja epätoivon vuoristorataa, ihan kuten kaikki, mitä olen koskaan tehnyt ja miten olen koskaan elänyt. Onko muiden elämä yhtään samanlaista, selviämistä tunteesta tunteeseen?
Silkkiturkki oli kotona yötä ensimmäistä kertaa pentujen saamisen jälkeen. Pennut muistuttavat lähinnä marsuja nyt, kun turkki ei vielä ole alkanut kunnolla kasvaa ja vatsat on melkein yhtä pulleita kuin jalat pitkiä. Vauhtiakin niillä olisi enemmän kuin mihin kömpelöiltä koiviltaan pystyvät ja kaikkea pitää saada maistaa. Mannaryynihampaat, kuten rakas sanoo, ovat paljon terävämmät mitä niiden huvittavan pienestä ulkonäöstä voisi uskoa.
Tekisi kovasti mieleni ottaa pennuista yksi meille, kun ne vielä vähän kasvavat, mutta ne haaveet on turhia. Kaikki pennut on jo varattu uusiin perheisiin. Yksi lähtee Norjaan asti.
Raadollista, miten pieneltä koiralta viedään omat lapset ja myydään vieraisiin maihin asti, sanon minä. Tosin koira itse ei taida olla ihan samaa mieltä. Eilen illalla aikansa alakertaan ikävöityään se pötkähti hyvin tyytyväisenä omaan koriinsa nukkumaan kerrankin rauhassa, ja tänään oltuaan pentujen kanssa päivän se lähti jo innoissaan kotiin.
..ääh.. Raadollista, miten pieneltä homolta viedään alakerran koiranpennut ja myydään vieraisiin maihin asti, sanon minä. Jos nyt pitää olla ihan rehellinen..
8 kommenttia
martin
11.1.2007 20:09
Pieni homo raukka!
Tuo sanomasi tunteesta tunteeseen selviäminen on minullekin luonteenomaista. Annan kaiken yhtäältä tulla vapaasti, mutta sitten myös hallinnoin tunnetta sen tultua. Kunnes uusi tulee. Vaatii suuresti energiaa antamalla äärimmäisillekin tunteille mahdollisuuden. Onko Sinulla näin?
kesäpoika
11.1.2007 20:24
Joo. Tai mä teen niin, että tunnen hirveen voimakaasti ja sitten jälkeenpäin hirveesti analysoin niitä. Ja ei ne tuu niin voimakkaina, että kontrolli katoaisi, mutta yhtä kaikki tahdonkin antaa niiden tulla ja näkyä myös, kun mulla kerran on sellanen taito olla suora.. Ei oikein voi olla aito ja rehellinen elämässään, jos piilottaa jotain sisälleen. Enkä mä tahdo kantaa salaisuuksia. Oon just sellanen, miltä vaikutankin, enkä mitään siihen lisää.
svar
11.1.2007 20:29
Tunteesta tunteeseen selviäminen kuulostaa tutulta. Mulle se tarkoittaa tosin vähän eri asiaa kuin mistä sä kirjoitit, luulisin. Mä en nimittäin oo kauheen hyvä sietämään äärimmäisiä tunteita - oli ne sitten myönteisiä tai kielteisiä. Ne saa mut täysin neuvottomaksi. Ja niistä mä yritän selvitä, joskus paremalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Kuulostaa oudolta... Mä olen:)
kesäpoika
11.1.2007 20:53
Outoko? :) Hienoa.
En mäkään sietokyvystä tiedä. Välillä kitisen ja valitan kamalasti, kun tulee sellanen olo. Läheiset ei vaan ota niitä kamalan vakavasti, kun ne on niin ohi meneviä valitustiloja. Silloin kun tuntuu siltä, niin se kyllä ärsyttää, ettei kukaan tosissaan ymmärrä, kun sillä hetkellä kaikki on just niin kamalaa, mitä sanonkin. Silti, vaikkei se olis kamalaa omastakaan mielestä kovin pitkää aikaa. :)
martin
11.1.2007 21:56
Itsekin olen taitava analysoimaan (liikaakin?). Nuorempana valvotin itseäni tuntikaupalla pohtimalla kaikenlaista ja vääntelemällä sekä kääntelemällä teemoja kaikilta mahdollisilta kanteilta. Myöhemmin olen jättänyt älypainotteisen analysoinnin yhä enemmän taka-alalle ja tilalle on tullut tunnepainotteisempi analyysi. Koen sen kokonaisvaltaisemmaksi.
kesäpoika
11.1.2007 22:52
Älyllisesti on vaikea nähdä kokonaisuuksia, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Sitten vasta kun saa tunteen mukaan, voi oivaltaa jotain, jota voi sitten myöhemmin ajatella älyllisestikin. Mutta musta monet asiat ei oo ollenkaan älyllisesti ratkottavissa. Sydämellään näkee parhaiten. :) Niin mä sen koen.
millikan
12.1.2007 11:42
Ooh, näemmekö sarjakuviasi joskus jossain? Toteaa kiinnostuneena tämä sarjisfriikki.
kesäpoika
12.1.2007 11:56
Toivottavasti. :)
Mä en tiedä, millaisia suunnitelmia niiden varalle piirtäjällä itsellään on. Kun oikeestaan se on hänen ideansa, jossa minä autan mukana, vaikka tietenkin suunnittelua tehdään yhdessä. Ja kyllä mä pyrin tekemään niin hyvin kuin osaan, ihan siltä varalta, jos ne joskus tulee yleiseen levitykseen. Vaikka Ranneliikkeeseen? :)