Valmistellessani Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen yhteistä seminaaria, jossa puhun 25.9.2021, olen tähän kopioinut pohjaksi luvun "Psykoanalyysi maanpaossa", joka kuvaa niitä psykoanalyysin sisään tunkeutuneita kielteisiä ja ennakkoluuloisia asenteita, jotka sittemmin johtivat protesteihin järjestäytyneiden homoliikkeiden sekä sosiologisesti suuntautuneiden tutkijoiden taholta.
Asetan luonnokseni julkisen kritiikin kohteeksi jo tässä vaiheessa, koska minua kiinnostaa kuulla mitä johtopäätöksiä tekstistäni voitaisiin tehdä. Erityisesti minua kiinnostaa kuulla ovatko tämän palstan lukijat samaa mieltä kanssani siitä, että psykoanalyyttisiltä yhdistyksiltä on perusteltua vaatia julkista anteeksipyyntöä pitkään jatkuneesta sairaaksi leimaamisesta.
-- luonnos esitykseksi psykoanalyysiseminaarissa Kalliolassa 25.9.2021
Psykoanalyysi maanpaossa: konservatiivisia kehityslinjoja
Psykoanalyyttisessä teorianmuodostuksessa ja käytännössä suhteessa homoseksuaalisuuteen tapahtui merkittävä muutos Freudin liberaalista asennoitumisesta jyrkän kielteiseksi toisen maailmansodan lähetessä ja
psykoanalyysin painopisteen siirtyessä Yhdysvaltoihin.
Seuraavassa tarkastelen pääpiirteittäin näitä muutoksia. Lewes (1988) on tehnyt yhteenvedon homomiehiä koskevien psykoanalyyttisten teorioiden muutoksista, Timms ja Segal (1988) ovat tarkastelleet psykoanalyyttisessä liikkeessä tapahtuneita muutoksia
sen joutuessa maanpakoon Saksasta Hitlerin valtaan-nousun yhteydessä 1930-luvun alussa. Abelove (1993) tarkastelee muutoksia, joita tapahtui psykoanalyysin omaksuessa yhdysvaltalaisia arvoja. Fages (1991) on kirjoittanut psykoanalyyttisten teorioiden historian Freudin jälkeen. Lesboutta koskevien teorioiden kehitystä tarkastelen erikseen seuraavassa luvussa.
Abelove kuvaa Freudin varauksellisuutta yhdysvaltalaista kulttuuria kohtaan tämän nähdessä psykoanalyyttisen liikkeen tulevan kasvualueen olevan Yhdysvalloissa. Abelove kertoo, miten Freud arvosteli ja vastusti moralismia ja puritanismia, joka näytti tunkeutuvan psykoanalyysiin Yhdysvalloissa.
Palattuaan luentomatkalta Yhdysvaltoihin vuonna 1909 Freud esitti purevaa kritiikkiä amerikkalaisen kulttuurin pinnallisuutta, kaupallisuutta ja seksuaalisuuteen kohdistuvaa tukahduttavuutta kohtaan. Alusta saakka Freud joutui kritisoimaan yhdysvaltalaisia psyko-analyytikoita siitä, että he suhtautuivat kielteisesti ja moralisoiden homoseksuaalisuuteen ja pyrkivät, toisin kuin Freud itse, saamaan sen poistetuksi analyysillä. Abelove kertoo varhaisesta amerikkalaisesta psykoanalyytikosta Louville Emersonista, joka 1910-luvulla pyrki poistamaan homoseksuaalisuutta potilaastaan ja joka moitti Freudia siitä,
että tämä pyrki unohtamaan ‘etiikan’ psykoanalyysistä. Abelove huomauttaa amerikkalaisten analyytikoiden eronneen ratkaisevasti Freudista, joka itse tähtäsi
siihen, että homoseksuaalinen potilas voisi hyväksyä seksuaalisen suuntautumisensa. (Abelove 1993, 386-388; ks. myös Goetz 1952). Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 suuri osa Saksan psykiatreista ja lähes
kaikki psykoanalyytikot pakenivat Saksasta. Natsit pitivät psykoanalyysiä juutalaisena tieteenä sen takia, että Freud ja suuri osa hänen lähipiirinsä jäsenistä
oli juutalaisia. Natsit suhtautuivat epäluulolla siihen, että psykoanalyysi alkuvaiheessaan oli yhteiskunnallisesti radikaali, muutokseen pyrkivä liike, jonka
jäsenistä monet olivat sosialisteja tai sosialidemokraatteja. (Timms ym. 1988, 54-55).
Freud itse suhtautui uskontoon kriittisesti ja pyrki pitämään sen erossa teorianmuodostuksestaan. Freudille uskonto on ‘illuusio’, johon ‘kuolevaisten
suuri enemmistö ikänsä kaiken takertuu’ (Freud 1972/1930, 13). Freudille uskonto on ‘tie onneen’ ja ‘pois kärsimyksistä’, vaikka se riistää elämältä arvon
ja vääristää sen ‘harhaksi’. Freudin mukaan: ”Tällä hinnalla - väkivaltaisesti takerruttamalla ihmiset psyykkisesti lapsenomaiselle tasolle ja kietomalla heidät
joukkoharhaan - uskonnon onnistuu pelastaa monia heistä yksilöllisiltä neurooseilta. Mutta pitemmälle sekään tuskin pääsee.” (emt., 22-23). Peter Gayn mukaan uskonnon tuhoaminen psykoanalyyttisin asein oli ollut Freudin suunnitelmissa jo monta vuotta. (Gay 1988, 641).
Monet Freudin jälkeisistä psykoanalyytikoista luopuivat kriittisestä suhtautumisesta uskontoon ja perinteiseen juutalaisuuteen. Lewesin (1988) kuvaamaa psykoanalyysin muuttumista konservatiiviseksi dogmiksi osoittaa mm. se, että 1900-luvun jälkipuoliskolla uskonnolliset homoseksuaalisuutta parantavat ‘eheytysliikkeet’ ja esim. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimuslaitoksen teologiset tutkijat vetoavat sekä psykoanalyyttiseen teoriaan että Raamattuun
todistellessaan homoseksuaalisuutta ‘biologisten normien’ ja ‘luomisjärjestyksen’ vastaiseksi. Suomen kirkon johtavilla teologisilla eetikoilla keskeisinä homoseksuaalisuuden auktoriteetteina ovat apostoli Paavali ja psykoanalyytikko Bieber. (ks. luku Irving Bieber ym.: biologian normien rikkominen sairasta). Eräät johtavat psykoterapeuttiset suuntaukset Suomessa ovat avoimesti sitoutuneet uskontoon (ks. Ihanus 1997).
Lewesin mukaan homoseksuaalisuuden psyko-analyyttinen teoria pysyi kolmekymmentäluvulle saakka pääosin muuttumattomana Freudin jäljiltä. Useat
Freudin moniselitteisistä asenteista välittyivät seuraavalle polvelle lähes sellaisenaan. Lewesin mukaan useimmat psykoanalyytikot 1930-lukuun saakka olivat samaa mieltä Freudin kanssa siitä, ettei homoseksuaalisuus liittynyt psykopatologiaan. Vallitsi jonkinasteinen yksimielisyys homoseksuaalisuudesta osana syvällä olevaa ja universaalia biseksuaalisuutta, mikä säilyi psykoanalyyttisen teorian yhtenä perusperiaatteena, kunnes Rado (1940) pyrki kiistämään sen heti Freudin kuoleman jälkeen. (Lewes 1988, 63-65). Lewesin mukaan muutos kohti homoseksuaalisuuden patologisointia alkoi näkyä 1930-luvun alussa oraalista vaihetta korostavien psykoanalyytikkojen kirjoituksista, joista merkittävimpiä olivat oli Melanie Klein (1932) sekä Edmund Bergler (ks. Eidelberg and Bergler 1933). Oraalisten piirteiden korostajat alkoivat määritellä homoseksuaalisuutta - toisin kuin Freud - yksikäsitteisesti
‘perversioksi’, joka edusti kehityshäiriötä oidipaalikriisiä aikaisemmassa vaiheessa. Toinen muutos oli siirtymä psykoanalyyttisen kirjoittelun äänensävyssä ja retoriikassa. Eräät psykoanalyytikot alkoivat Lewesin mukaan suhtautua homoseksuaalisuuteen julkisissa
kirjoituksissa ‘sadistisesti’ ja ‘pilkaten’. Lisäksi he alkoivat kuvata homoseksuaaleja yhtenäisenä ryhmänä ja yksittäistä ryhmän jäsentä ‘tyypillisenä
homoseksuaalina’, joka kärsii ‘oraalisista häiriöistä’ (emt., 97). Yksi Freudin lähipiirin analyytikoita, Hans Sachs (1923) muotoili teorian homoseksuaalisuudesta preoidipaalivaiheen aiheuttamana ‘perversiona’, josta tuli
teoreettinen lähtökohta homoseksuaalisuutta vakavana sairautena pitäville analyytikoille myöhemmin, kuten esim. Socarides (1978a, 68). Lewesin mukaan
oraalivaihetta ja preoidipaalivaihetta korostavien analyytikkojen vaikutuksesta alkoi ilmetä homoseksuaalien eriytymätöntä ja totaalista sairaaksi
leimaamista. Peter Gay kuvaa niitä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka alkoivat muuttaa psykoanalyyttisiä asenteita konservatiiviseen suuntaan.
Kun Freud oli saanut Ahdistavan kulttuurin painoon vuonna 1929, New Yorkin pörssi romahti ja
maailmanlaajuinen, vihdoin sotaan johtava talouslama alkoi. Freud merkitsi päiväkirjaansa, että juutalaisvastaiset mellakat olivat alkaneet. Nämä lopulta
johtivat Freudin ja lähes koko psykoanalyysin maanpakoon. (Gay 1988, 671). Vuonna 1933 alkoi kirjoittaa psykoanalyytikko Edmund Bergler (ks.Eidelberg
and Bergler 1933), joka myöhemmin siirtyi Yhdysvaltoihin. Lewesin mukaan Bergler muutti totaalisesti psykoanalyysin suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja hallitsi Yhdysvalloissa teoretisointia homoseksuaalisuudesta aina 1930-luvulta
1960-luvulle saakka. Bergleristä tuli homoseksuaali-suuteen kohdistuvan psykoanalyyttisen vihamielisyyden symboli. Berglerille homoseksuaalisuus oli ‘fiksaatiota oraaliseen äitiin’.
Psykoanalyytikko Edmund Berglerin kampanjan aloitus liittyy kiinteästi yleiseen moraalisen ilmaston kylmenemiseen maailmassa. Bergler aloitti julkisen
esiintymisensä, vuonna 1933 kun Hitler kaappasi vallan ja natsit alkoivat järjestelmällisesti vainota ja tuhota homoseksuaaleja ‘degeneroituneina perversseinä’. Natsit ulottivat vainon homoseksuaalien lisäksi erilaisiin kansallissosialismille vahingollisiin ‘alempiin’ ihmisryhmiin, kuten juutalaisiin, liberaaleihin, sosiaalidemokraatteihin, työväenliikkeen johtajiin, Jehovan todistajiin ja mustalaisiin. Seuraavana vuonna Stalin palautti homoseksuaalisuuden rangaistavuuden, joka oli poistettu Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Neuvostoliitossa. Arjalaistamisohjelman seurauksena keskitysleireille Saksassa toimitettiin tuhottavaksi useita satoja tuhansia homoseksuaaleja. (Plant 1986, 1-19; samoin Steakley 1988, 59).
Bergler aloitti psykoanalyysiin juurtuneen mieli-
kuvituksellisen sukuelimillä spekuloinnin väittämällä, vailla mitään todellisuuspohjaa, homoseksuaalisten
miesten pelkäävän vaginan muuttuvan vagina dentataksi, hampain varustetuksi, mikä uhkaa kastroida homomiehen. (Lewes 1988, 105). Berglerin mielikuvasta
tuli psykoanalyyttinen dogmi vuosikymmeniksi. Vielä 1960-luvun lopulla julkaisemassaan laajalevikkisessä Freudia popularisoivassa selitysteoksessaan Stafford-Clark väittää miesten valitsevan miehiä seksuaali-kumppaneikseen, koska heidän mielessään on piillyt kuvitelma vagina dentatasta, purevahampaisesta
emättimestä. (Stafford-Clark 1969, 87).
Muutosta kielteiseen suuntaan edustivat Edmund Berglerin lisäksi ennen kaikkea Sandor Rado (1940), joka kiisti Freudin käsityksen ihmisen perimmäisestä biseksuaalisuudesta sekä Klein (1938), jonka mukaan homoseksuaalisuus oli keino kontrolloida ‘infantiilia, paranoidista ahdistusta’. Kleinille homoseksuaalisuus oli partnerin ‘hyvän peniksen’ ihannoimista niiden pelkojen torjumiseksi, joita aiheutti se, että lapsi oli ‘projisioinut kaiken paranoidisen vihansa’ kuviteltuun, piilevään, äitinsä ‘pahaan penikseen’. Berglerin mukaan homoseksuaalisuuden syynä on se, että homomies tekee piilotajuisen yhteyden peniksen ja äitinsä rintojen kanssa, mitä hän pitää ‘kliinisesti todistettuna faktana’. Berglerin edustama hyökkäävä suhtautuminen homoseksuaalisuuteen aloittaa leimaavan psykoanalyyttisen perinteen. Hän
nimittää homoseksuaaleja ‘suuruudenhulluiksi’ ja ‘uskomattoman epäluotettaviksi’. Hän aloittaa homoseksuaalien totaalisen leimaamisen.
Berglerin mukaan ‘ei ole olemassa onnellisia homoseksuaaleja’, ‘homoseksuaaleille tyypilliset konfliktit ovat pahempia kuin pahimmassakaan
heterosuhteessa’. Bergler kauhistelee sitä määrää homoseksuaaleja, jota esiintyy huijareiden, silmänkääntäjien, väärentäjien, rikollisten, huumekauppiaiden, sutenöörien, vakoojien ja bordellinomistajien joukossa!
Psykoanalyysin historioitsijan Lewesin mukaan on yllättävää, että Berglerin epäammatillinen
käyttäytyminen sai jatkua lähes 40 vuoden ajan ilman, että yksikään psykoanalyytikkokollega uskalsi puuttua siihen. Lewesin mukaan juuri Berglerin esiintyminen aloitti psykoanalyysin maineen mustaamisen suvaitsevana oppina ja aloitti vihamielisyyden homoseksuaalien ja psykoanalyysin välillä. (Lewes 1988,
114) (ks. luku Edmund Bergler - oraalisesti häiriintyneet vääryyksien keräilijät).
Samaan aikaan natsit aloittivat äänekkään propagandakampanjan mm. homoseksuaaleja ja katolista kirkkoa vastaan, jota syytettiin ‘homoseksuaalien pesäksi’. Goebbels aloitti taistelun lehdistössä ja radiossa homoseksuaalisuutta
vastaan, jota hän kuvasi ‘syöväksi’ terveessä saksalaisessa kansanruumiissa.
Homoseksuaalit kuvattiin rikollisiksi, vaarallisiksi lapsille, vaaraksi armeijan moraalille, vakoojiksi ja valtion vihollisiksi. (Plant 1986, 106-149). Wyatt (1988) on itsekin Yhdysvaltoihin paenneena psykoanalyytikkona
tarkastellut maanpakoon ajettujen, pääosin juutalaisten psykoanalyytikoiden sopeutumisongelmia uudessa kotimaassa. Hän kokee itsensä toisen luokan
kansalaiseksi ja sujuvan kielitaidon puute vaikeuttaa syvästi analyytikon ammatin harjoittamista. Psykoanalyysin ‘korruptoituminen’, Wyattin termin
mukaan, alkoi pakollisesta sopeutumisesta yhdysvaltalaiseen kulttuuriin ja siihen,
että vain lääkäreille sallittiin psykoanalyytikkona toimiminen. Näin psykoanalyysi alkoi siirtyä lääketieteellisesti orientoituneeseen ajatteluun,
vastakohtana Freudin mannermaiselle, humanistisesti painottuneelle asenteelle. Yhdysvaltalaisessa lääketieteessä vallinneet konservatiiviset arvot alkoivat siirtyä psykoanalyysiin, myös sen teoreettisiin rakenteisiin. (Wyatt 1988, 146-155). Lewes (1988, 230-241) tarkastelee maailmantilanteen vaikutusta psykoanalyyttiseen homoseksuaalisuus-teoriaan. Natsien vainon takia maanpakoon joutuminen siirsi psykoanalyysin painopisteen Berliinistä ja Wienistä New Yorkiin ja natsien hyökkäykset liberaalisia instituutioita vastaan johtivat Lewesin mukaan porvarillisten, amerikkalaisten arvojen omaksumiseen. Lewesin mukaan vaikutti siltä kuin psykoanalyytikot, kiitollisina turvapaikan löytämisestä uudessa kotimaassa, halusivat osoittaa kiitollisuuttaan ja arvostusta asettumalla tukemaan perinteisiä yhdysvaltalaisia arvoja ja instituutioita. Lewesin mukaan tämä kavensi varhaisen freudilaisuuden kosmopoliittista eurooppalaisuutta. (Lewes 1988, 233).
Vaikka Freud oli Lewesin mukaan konservatiivinen henkilökohtaisessa elämässään, tämän intellektuaalinen asema oli selvästi oman aikansa vallitsevien
kulttuuriarvojen ja instituutioiden ulkopuolella ja Freud suhtautui kriittisesti uskontoon ja perinteiseen moraaliin, erityisesti yhdysvaltalaiseen moralismiin. Freudin yhteiskuntakriittistä näkemystä edusti myöhemmin esim. Marcuse (1962), joka psykoanalyyttisestä perinteestä käsin esitti porvarillisen yhteiskunnan radikaalia kritiikkiä. (ks. Lewes 1988, 233).
Yhdysvaltalaisen psykoanalyysin valtavirta oli siirtynyt pitkälle yhteiskuntakriittisestä näkemyksestä ja muuttunut itse konservatiiviseksi instituutioksi asettuessaan mm. psykoanalyytikko Kardinerin johdolla
puolustamaan ydinperhettä, keskiluokkaa ja heteroseksuaalisuutta sekä vastustamaan homoseksuaalisuutta ‘sosiaalipatologian’ oireena.
Lewesin mukaan psykoanalyysistä oli tullut moraalioppi, joka puolusti tiettyjä perinteisiä sosiaalisia
arvoja, vaikka niillä ei Lewesin mukaan ollut välttämätöntä teoreettista paikkaa analyyttisessä teoriassa. Psykoanalyytikkojen omaksumat arvot alkoivat
tunkeutua itse psykoanalyyttiseen teoriaan. (emt., 234).
Lewes kiinnittää huomiota siihen, miten uskonnollisiin arvoihin sitoutuva psykoanalyysi alkoi saada ‘vieraantuneen vihamielisyyden’ (alienated enmity)
muotoja homoseksuaalisuutta kohtaan. Psykoanalyytikot alkoivat yhä useammin rinnastaa homoseksuaaleja natseihin (emt., 149) siitä huolimatta, että niin
juutalaiset kuin homoseksuaalitkin olivat yhdessä 1930- ja 1940-luvun vainojen kohteina Saksassa. Psykoanalyytikko Bychowski (1945) esitti potilasotoksensa perusteella, että homoseksuaalit kärsivät ‘varhaisen narsismin suuruudenhulluudesta’ ja ‘masokismista’ ja rinnasti heidät natseihin.
Psykoanalyytikot alkoivat esittää ajatuksia homoseksuaalien ‘salaliitosta’ ‘viattomien lapsien viettelemiseksi’ (Lewes 1988, 154). Yhdysvaltalaiset
psykoanalyytikot alkoivat käyttää kansallissosialisteilta lainattua termiä ‘homoseksuaalisuuden ongelman ratkaisu’ (emt., 232).
Psykoanalyysin historioitsija Domenici kuvaa miten senkin jälkeen, kun oli jo tiedossa, että natsit olivat eristäneet homoseksuaalit keskitysleireille natsi-Saksassa, 1940-luvulla suuresti vaikuttanut yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Fairbairn leimasi homouden psykopaattisen persoonallisuuden seksuaaliseksi ilmentämismuodoksi ja ehdottaa homojen poistamista yhteiskunnasta ja siirtämistä sijoitusleireihin (settlement camps). Tarkemmin määrittelemättä psykoanalyytikko Fairbairn ehdottaa vuonna 1946, että nämä eristysleirit antaisivat ainutlaatuisen mahdollisuuden sosiaalisten suhteiden tieteellisen tarkkailuun sekä yhteiskunnallisiin kokeiluihin! (Ks. Domenici 1995).
Itsekin juutalainen Mass (1990, 77) pahoittelee, että johtavien yhdysvaltalaisten homovihaajien joukossa oli ‘huolestuttavan suuri määrä’ juutalaisia psykiatreja ja
intellektuelleja, jotka eivät pystyneet erottamaan uskonnollisia arvoja tieteestä, näiden joukossa homoseksuaalisuuden psykoanalyyttisen teorian näkyvä
muotoilija Irving Bieber. Lewes pitääkin hämmästyttävänä Bieberin väitettä, että juutalaiset ovat ‘aliedustettuina’ homoseksuaalien joukossa, vaikka Bieberin ym. tutkimuksen otoksessa juutalaisia oli 41% (Bieber ym. 1962, 27). Juutalaisesta tietoisuudesta kirjoittanut psykoanalyytikko Nunberg (1947) esitti omituisen psykoanalyyttisen teorian sille, miksi juutalaiset ovat ‘säästyneet’ homoseksuaalisuudelta: luovuttamalla ympärileikkauksessa osan sukuelimiään isälle, ”juutalaiset kykenivät sanoutumaan irti vietin tyydytyksestä ja samalla aloittamaan homoutensa sublimoinnin”. (Lewes 1988, 97).
Psykoanalyyttinen reaktio Kinseyn (1948) työryhmän tekemään homomiehiä koskevaan yleisyystutkimukseen valaisee sodanjälkeisen psykoanalyysin tilaa ja
metodia. Perinteisesti homoseksuaalisuutta koskevat psykoanalyyttiset ajatukset oli johdettu pienistä potilasotoksista. Psykoanalyyttisen käsityksen mukaan
homoseksuaalit muodostavat pienen, sairaiden ihmisten ryhmän. Kinseyn tutkimus, joka perustui 5300 miehen seksuaalielämän tutkimukseen, osoitti että 140
37%:lla miehistä oli ollut homoseksuaalinen kontakti elämänsä aikana ja 13% otoksesta oli enemmän homoseksuaalisia kuin heteroseksuaalisia. Lewesin
mukaan psykoanalyytikkojen reaktio oli järkyttynyt ja se alkoi välittömästi.
Useita psykoanalyyttisiä symposiumeja järjestettiin ja kymmeniä artikkeleita julkaistiin Kinseyn tulosten kumoamiseksi. (emt., 123). Kinseyn tuloksista voitiin päätellä, että homoseksuaalisuus on suhteellisen
yleinen vähemmistökäyttäytymisen muoto, johon ei välttämättä liity psykopatologian muotoja. Berglerin johdolla psykoanalyytikot alkoivat välittömästi torjua tuloksia ja väittivät niitä ‘mielikuvituksen tuotteiksi’ (emt.,
129). Bergler totesi yksiselitteisesti, että ‘ei ole olemassa onnellisia homoseksuaaleja, eikä olisi vaikka ulkomaailma jättäisi heidät rauhaan’, koska
homot kärsivät ‘sisäisestä syyllisyydestä’ ‘perversionsa’ vuoksi.
Tutustumatta tarkemmin Kinseyn metodologiaan Bergler torjuu korkeat yleisyysluvut sillä, että tutkittujen joukossa oli paljon ‘patologisia ekshibitionisteja’, jotka halusivat vähentää sisäistä syyllisyyttään väittämällä,
että kaikilla on homoseksuaalisia taipumuksia. (emt., 133).
Bergler erehtyi luulemaan Kinseyn väittäneen, että 37% miehistä oli homoseksuaaleja, ja tätä uskomusta vastaan hän ryhtyi taistelemaan, Lewesin tulkinnan mukaan, ‘epäuskoisen kauhun’ vallassa. (emt., 133). Rado toisti näkemyksensä homoseksuaaleista sairaina, koska nämä etsivät miestä, joka ‘teeskentelee olevansa nainen’ (emt., 135). Bergler julisti, että homomiehet pukeutuvat, kävelevät, puhuvat ja koristelevat itsensä kuten naiset (emt., 136) - ennakkoluulo, joka ulottui suomalaisiin psykoanalyyttisiin teksteihin 1970-luvulle saakka (Achté ym. 1974).
Psykoanalyytikko Karl Menningerin mukaan
syyllisyyttä seksuaalisen ‘poikkeavuuden’ johdosta ei saa poistaa ja että tässä asiassa: ” --- suurin osa psykoanalyytikoista ja psykiatreista on ehdottomasti uskonnon puolella”. (Menninger 1953, 67-72).
Siirtolaisena Yhdysvaltoihin muuttanut psykoanalyytikko Edmund Bergler näki vihdoin Kinseyn raportin Yhdysvaltoja uhkaavana poliittisena vaarana:
”Viimeksi, mutta ei vähiten tärkeänä asiana, Kinseyn homoseksuaalisuutta koskevia virheellisiä
johtopäätöksiä tullaan käyttämään poliittisesti ja propagandistisesti Yhdysvaltoja vastaan, mikä
stigmatisoi koko kansakunnan kuiskuttelukampanjan tavoin (Bergler 1954). Lewesin mukaan reaktio Kinseyn tutkimukseen ja 1950-luvun poliittisesti
konservatiivinen ilmapiiri aiheuttivat lisääntyvää moralistista sävyä ja konventionaalisten sosiaalisten arvojen tukemista psykoanalyysin piirissä. Lewes
esittää seuraavan yleiskatsauksen tuon ajan yhdysvaltalaisiin psykoanalyyttisiin
arvoihin (viitteet Lewesin (1988) kirjan viiteluettelossa). Bergin mukaan psykoanalyytikon on osoitettava homoseksuaaliselle potilaalleen, että ‘mies on luotu
naista varten ja nainen miestä varten’. Hänen mukaansa homoseksuaalit ovat ‘epästabiileja’, ‘alkoholisoituneita’, ‘taipuvaisia itsemurhaan’. Hän piti homoseksuaalisuutta skitsofreniaan verrattavana ilmiönä ja katsoi, että homoseksuaalinen murha on ‘yleinen’. Allenin mukaan homoseksuaali on sairas samalla tavoin kuin kääpiö - hän ei ole koskaan kehittynyt. Hamilton korosti
homoseksuaalisuuden ja alkoholismin sisäistä yhteyttä, piti homoseksuaaleja ‘narsistisina’, ‘kyvyttöminä rakastamaan’ ja ‘emotionaalisesti häiriintyneinä’.
Gerschmanin mukaan homoseksuaalit ovat ‘yksinäisyydestä ja kurjuudesta kärsiviä’ , ‘vakavasti vieraantuneita’. Friedin mukaan homoseksuaalit ovat jääneet ‘lapsen tasolle, yliminältään vakavasti vammautuneiksi’. Bergin mukaan homoseksuaalisuus liittyy epästabiiliuteen, alkoholismiin, itsemurhiin ja
skitsofreniaan ja hän myös varoitti niistä vaaroista, jotka psykoanalyytikoita uhkaavat näiden ollessa yksin hoitamassa homoseksuaaleja. Psykoanalyytikko
Bergin mukaan sekä homoseksuaalit että natsit ‘ovat julmia muita ihmisiä kohtaan’. Kardiner voitti sensaatiomaisuudessaan kaikki psykoanalyyttiset 142
potilaskertomukset julkaisemalla raportin homoseksuaalisesta unkarilaisesta
natsista, joka rakasteli neekerin kanssa. (Lewes 1988, 148 - 149).
Lewesin yhteenvedon mukaan 1960-luvulle tultaessa psykoanalyysi ei enää ollut ‘vapaan tieteellisen tutkimuksen järjestelmä’ vaan ‘suljettu, propagandistinen
sosiaalisten normien joukko’ (emt., 171). Freudin varovaisista kannanotoista oli siirrytty psykoanalyyttiseen itsevarmuuteen heteroseksuaalisuudesta ‘luonnon’
tarkoittamana psykoseksuaalisen kehityksen päätepisteenä sekä anatomisesti sisään rakentuneena ‘kohtalona’ kummallekin sukupuolelle. (emt., 177-178).
Homoseksuaalisuuden sairausluokituksen historiassaan Ellen Herman on tarkastellut psykoanalyysin kehittymistä poliittisen konservatiivisuuden ja perinteisten perhearvojen ideologiaksi 1950-luvun ja 1960-luvun alun
äärikonservatiivisessa yhdysvaltalaisessa ilmapiirissä. Silloiset psykiatrian auktoriteetit Edmund Bergler, Karl Menninger, Abraham Kardiner ja Irving Bieber legitimoivat senaattori Joseph McCarthyn vuonna 1951 aloittaman homoseksuaalien ajojahdin. Herman kuvaa miten yhdysvaltalaiset tiedotusvälineet nimittivät ajankohtaa ‘psykoanalyysin ja atomipommin
aikakaudeksi’ ja julkaisivat artikkeleita, joissa psykoanalyysiä kuvattiin ‘uudeksi amerikkalaiseksi tieteeksi’.
Seksuaalidebatin historiassaan Lennerhed (1994) on kuvannut niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtivat irrationaalisiin homovainoihin 1950-luvun alussa. Hänen mukaansa vuonna 1948 julkaistulla Kinseyn
yleisyystutkimus, jolla pitkällä aikavälillä on ilmeisesti ollut asenteita avartava vaikutus, aiheutti ilmestymishetkellä takaiskun. Siihen saakka
homoseksuaalisuus oli ollut salaisuuden peitossa ja yleisesti kuviteltiin, että siitä kärsii vain pieni sairaiden ihmisten joukko. Kun Kinseyn ym. (1948)
tutkimuksen mukaan joka kolmannella miehellä oli ollut homoseksuaalisia kokemuksia, ensivaikutus oli Lennerhedin mukaan kauhua herättävä.
Homoseksuaalisuutta näytti yllättäen olevan kaikkialla. Yleisön valtasi niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin homoseksuaalisuuteen kohdistuvat
vainoharhaiset pelot. Näkymättömän homoseksuaalin varjo tuntui ulottuvan kaikkialle. (Lennerhed 1994, 84-85). Seuraavana vuonna 1949 putosi poliittinen pommi kun Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa. Tämä oli kylmän sodan alkulaukaus ja johti
paniikinomaisen kommunistien ja vakoojien pelkoon.
Syntipukkien etsinnässä tehtiin kytkentä homoseksuaalien ja kommunistien välille. Homoseksuaalit demonisoitiin. Lennerhedin mukaan Yhdysvalloissa muodostui iskulauseeksi:
”Yksi homoseksuaali saattaa saastuttaa kokonaisen liittovaltion toimiston” (emt., 86). McCarthyn homo- ja kommunistipaniikki levisi myös moniin Euroopan maihin,
jopa Ruotsiin, jossa ns. Kejne-ajojahti kohdistettiin homoseksuaaleihin.
Yksi sodanjälkeisen psykoanalyysin Suomeen tuojista, professori Kalle Achté kuvaa, miten hänen opettajansa, psykiatrian professori Martti Kaila oli käynyt
opintomatkalla Yhdysvalloissa vuonna 1951, tuoden psykoanalyyttisiä ajatuksia Suomeen, koska ”siihen aikaan psykoanalyysin suosio oli Amerikassa
korkeimmillaan” (Achté 1993, 128). Samoina vuosina myös pappi-psykiatri Asser Stenbäck julkisti kirjansa, jossa hän väitti homoseksuaalien itsensä
toivovan kastrointia (Stenbäck 1952a).
Tässä paniikin ja vainon ilmapiirissä, pitkälti Radon psykoanalyyttisen koulukunnan vaikutuksesta, mm. itsetyydytys ja homoseksuaalisuus luokiteltiin
virallisesti sairauksiksi (‘sosiopaattinen persoonallisuuden häiriö’) vuonna 1952
ilmestyneessä ensimmäisessä yhdysvaltalaisessa sairausluokituksessa DSM-I. (ks. Herman 1995, 66-69).
‘Biologian normeista’ ja ‘luonnon tarkoituksista’ seksuaalikäyttäytymiselle tuli sodanjälkeisen yhdysvaltalaisen julkisuudessa näkyvän psykoanalyyttisen valtavirran teoreettinen dogmi, jota Berglerin jälkeen 1960-luvulla ryhtyi näkyvimmin ajamaan Irving Bieber ja jonka vaikutus homoseksuaalisuutta koskevissa
teorioissa alkoi ulottua Eurooppaan ja Suomeen 1960-luvulta lähtien.
