Tämä teksti on luonnosta esitystä varten Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen yhteiseen seminaariin Kalliolassa 25.9.2021. Alistan tekstin kaikkien tämän palstan lukijoiden kommentoitavaksi, koska haluan kuulla minkälaisia asenteita ja arvoja tämän päivän lukijakunnassa esiintyy. Voin välittää kannanottoja suoraan Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen johtokunnalle, joka saapuu syksyn seminaariin.
Missä kohdin olet ehkä eri mieltä minun johtopäätöksieni suhteen? Tarkenna ja perustele!
---
Freudin suhtautuminen homoseksuaalisuuteen
Seksuaaliteoreettisessa pääteoksessaan Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie Sigmund Freud (1905) tarkasteli homoutta psyykkisenä ilmiönä, eikä yhtynyt aikalaistensa yleisiin degeneraatioteorioihin, eikä myöskään määritellyt homoutta sairaudeksi. Toisen maailmansodan jälkeinen lääketieteellinen leimaaminen ja homoseksuaalisuuden häiriöksi luokittelu on tullut moniin länsimaihin, siis myös Suomeen, juuri psykoanalyysin piiristä tai ainakin psykoanalyytikot vetoavat Freudin arvovaltaan. Siksi on valaisevaa tutkia ensin tarkasti, mitä psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud kirjoitti homoseksuaalisuudesta. .
Freud muodosti monessa suhteessa merkittävän katkoskohdan lääketieteellisessä suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen. Hän pyrki irrottamaan
homoseksuaalisuuden sairaudeksi ja degeneraatioksi luokittelun piiristä ja uskonnollisesta moralismista. Freudin oma tausta ja tieteellinen ajattelu
muodostavat merkittävän vastakohdan ajan lääketieteelliselle ajattelulle, erityisesti vaikutusvaltaiselle ‘perversioiden ja degeneraatioiden’ luokittelijalle,
katoliselle Krafft-Ebingille.
Tosin eräissä suhteissa Freud ei päässyt irti Krafft-Ebingin edustamasta moralismista ja puritaanisuudesta. Esimerkiksi ‘hankitun neurastenian’ seksuaalista alkuperää kuvatessaan Freud katsoo sen johtuvan itsetyydytyksen tai keskeytetyn yhdynnän aiheuttamasta uupumuksesta. Freud esittää ‘tervettä seksuaalisuutta’ miesten ja naisten välillä itsetyydytyksen
torjumiseksi. (Ks. Gay 1990, 96).
Freud oli Itävallan juutalaisena joutunut henkilökohtaisesti kokemaan vähemmistösyrjintää ja näkemään juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, leimaamista ja väkivaltaa. Hän joutui kokemaan kahden pörssi-romahduksen aiheuttamat juutalaisvainot. Vuoden 1873 pörssiromahdus johti historioitsija Peter Gayn mukaan varsinaisiin ‘antisemitistisiin orgioihin’ ja vuoden 1929 romahdus johti antisemiittisiin mellakoihin, jotka enteilivät Hitlerin valtaannousua.
Vaikka Freud oli itsekin joutunut henkisen ja fyysisen syrjinnän kohteeksi, hän ei kuitenkaan alistunut sen johdosta, ei salannut juutalaisuuttaan eikä kääntynyt kristinuskoon. Hän omaksui vapaamielisen, liberaalin maailmankäsityksen. Gayn Freud-elämäkerran mukaan hän omaksui lapsuuden päivistä alkaen älyllisen
riippumattomuuden, itsekunnioituksen, fyysisen rohkeuden ja oman juutalaisuutensa kunnioittamisen. (Gay 1990, 35-36). Opiskeluaikanaan Wienissä Freudiin oli kohdistunut niin voimakkaita antisemitistisiä hyökkäyksiä, että tämä oli reagoinut niihin uhmakkaasti, jopa raivokkaasti. Hän käänsi syrjintää kohtaan tuntemansa raivon edukseen. Freud kieltäytyi tuntemasta itseään ‘alempiarvoiseksi’ tai ‘kansaan kuulumattomaksi’
(nicht volkszugehörig), eikä ymmärtänyt miksi hänen olisi pitänyt hävetä syntyperäänsä. Freud säilytti omanarvontuntonsa ja katsoi, että oppositiossa
oleminen vahvisti hänen kykyään ‘riippumattomaan asioiden arvosteluun’. (emt. 53).
Juutalaisesta taustastaan huolimatta Freud suhtautui kriittisesti uskontoon ja piti sitä ‘illuusiona’. Hän suhtautui myös arvostellen aikansa valtaapitäviin. Peter Gayn Freud-elämäkerran mukaan Freud piti Rooman kirkkoa ja sen itävaltalaisia kätyreitä pääasiallisina esteinä juutalaisten täydelliselle integroitumiselle itävaltalaiseen yhteiskuntaan. Freudia ärsyttivät ‘pöyhkeät aristokraatit ja ahdasmieliset papit’. Freud piti päävihollisinaan roomalaiskatolista kirkkoa, pappeja ja antisemitistisiä demagogeja. (emt. 41). Suhtautumisessa seksuaaliseen erilaisuuteen Freud oli Peter Gayn sanonnan
mukaan ‘psykologinen demokraatti’. Hänen suhtautumisensa ns. perversioihin oli Gayn mukaan ‘kumouksellinen’, vaikka hän käyttikin epäonnistunutta
‘perversio’-termiä. Freud piti lapsia ‘polymorfisesti perversseinä’ ja katsoi, että ‘kyky’ tällaiseen perverssiyteen on synnynnäinen. ‘Normaaliksi
seksuaalisuudeksi’ kutsuttu on Freudin mukaan pitkän, usein kesken jääneen toivioretken päätepiste, tavoite, jota monet ihmiset eivät koskaan saavuta.
Seksuaalivietti kypsässä muodossaan on saavutus.
Freudin suhtautuminen Gayn mukaan 'perversioihin’ oli kumouksellinen. Freud oli julkisesti sitä mieltä, että
homoseksuaalisuus ei ollut rikos, ei synti, ei sairaus, ei mikään mielisairauden muoto eikä rappion oire. Gayn mukaan tämä vaikutti aikanaan modernilta,
epäkunnioittavalta, lyhyesti epäporvarilliselta käsitykseltä. (emt., 196). Freud ja hänen aikalaisensa Krafft-Ebing olivat saman lääkäriseuran jäseniä,
joten Freud oli hyvin perehtynyt Krafft-Ebingin tuotantoon (ks. Krafft-Ebing 1984/1886, 12). Vaikka Freud sai vaikutteita aikansa seksologeilta, jotka pitivät
homoseksuaalisuutta lähinnä degeneraatioilmiönä, hän erosi näistä siinä, että tarkasteli homoseksuaalisuutta muutenkin kuin pelkästään potilasotosten kautta,
vaikka hän toisaalta laati teorioita edes näkemättä teoriansa kohdetta (kuten Leonardo da Vincin tapauksessa8).
Freud irtisanoutui selvästi aikalaisensa Krafft-Ebingin näkemyksistä homoseksuaalisuudesta degeneraation oireena ja nimitti Krafft-Ebingin teorioita ‘tieteellisiksi taruiksi’ (Ks. Krafft-Ebing 1984/18-86, 12). Seksuaali-teoreettisessa tuotannossaan Freud suhtautuu joko kokonaan välttäen tai ainakin kriittisesti ‘perversion’ käsitteeseen. Freudin tekstiä luonnehtii yleensäkin tieteellinen varovaisuus, fanaattisuuden ja
perusteettoman yleistämisen ja moralisoinnin varominen sekä pyrkimys ottaa huomioon kaikki empiiriset tosiasiat. Freudin tekstistä puuttuvat lähes kokonaan hänen edeltäjiensä (esim. Krafft-Ebing) sekä seuraajiensa (esim. Edmund Bergler) moraalisesti latautunut ja tuomitseva paatos suhteessa homoseksuaalisuuteen.
Yksi syy siihen, miksi Freudin lausumat homoudesta ovat jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota, lienee, että ne ovat hajallaan eri teksteissä ja niistä merkittävä osa on esitetty alaviitteissä tai myöhemmissä lisäyksissä seksuaalisuutta käsitteleviin teoksiin, joista keskeisin on
vuonna 1905 julkaistu Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie (Freud 1905) myöhempinä vuosina tehtyine lisäyksineen ja alaviitteineen. Freudin yksi selvimpiä kannanottoja homoseksuaalisuuteen julkaistiin vasta pitkään hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1951, kun löydettiin Freudin kirjoittama kirje erään homoseksuaalisen pojan äidille. Kirjeen myöhäisen
löytymisajankohdan vuoksi se ei vaikuttanut vuosisadan alkupuolen psykoanalyyttiseen ajatteluun. Freudin kirje amerikkalaiselle äidille on siinä mielessä tärkeä siksi, että siitä on myöhemmässä psykoanalyysissä usein irrotettu
sana ‘kehityspysähtymä’ ottamatta huomioon kirjeen kokonaisuutta, jossa Freud selvästi sanoutuu irti sairausleimasta. Freud kirjoitti kirjeen alun perin
englanniksi. (Ks. Abelove 1993, 381).
Tämä nyttemmin kuuluisa, Kinseyn tutkimusryhmän kautta julkisuuteen tullut kirje on seuraava: ”Päättelen kirjeestänne, että poikanne on homoseksuaali. Minua hämmästyttää, että ette mainitse tätä termiä itse
kertoessanne hänestä. Saanko kysyä miksi vältätte sitä? Homoseksuaalisuus ei taatustikaan ole mikään etu, mutta siinä ei ole mitään hävettävää, ei pahetta (vice), ei alempiarvoisuutta (degradation), sitä ei voi luokitella sairaudeksi (illness), pidämme sitä seksuaalitoimintojen
muunnoksena (variation), jonka aiheuttaa tietty seksuaalisen kehityksen pysähdys (arrest of sexual
development). (kursivointi lisätty). 97
Monet suuresti arvostettavat henkilöt sekä vanhana aikana että nykyaikana ovat olleet homoseksuaaleja, monet suurmiehistä heidän joukossaan (Platon, Michelangelo, Leonardo da Vinci jne.). On
vääryys vainota homoseksuaalisuutta rikoksena ja se on myös julmuutta. Jos ette usko minua,
lukekaa Havelock Ellisin kirjoja.
Kysymällä minulta voinko auttaa, te oletettavasti tarkoitatte, voinko poistaa homoseksuaalisuuden ja saada normaalin heteroseksuaalisuuden ottamaan sen paikan. Vastaus on yleisesti katsoen, että emme voi
luvata sitä. Tietyssä osassa tapauksia saatamme menestyksellisesti kehittää tukahdutettuja heteroseksuaalisten taipumusten ituja, joita on jokaisella homoseksuaalilla, mutta enemmistössä tapauksista se
ei enää ole mahdollista. Kysymys on yksilön ominaisuuksista ja iästä. Hoidon tulosta ei voida
ennustaa.
Mitä analyysi voi tehdä pojallenne on toisella suunnalla. Jos hän on onneton, neuroottinen, ristiriitojen repimä tai sosiaalisessa elämässään estynyt, analyysi saattaa tuoda hänelle harmoniaa, mielenrauhaa, tai täyden suorituskyvyn, pysyi hän sitten homoseksuaalina tai muuttui.--- ” (Freud 1951/1935, 786).
Vaikka Freud arvottaa homoseksuaalisuutta ‘kehityspysähtymäksi’, hän ei siis pidä homoseksuaalisuutta sairautena tai alempiarvoisuutena ja hän korosti seksuaalisen suuntautumisensa hyväksymistä. Kuitenkin yllämainittua Freudin
kirjettäkin on valikoivalla ja vääristävällä siteeraamisella pyritty käyttämään tukemaan myöhemmin muotiin tulleita oletuksia homoseksuaalisuuden patologisuudesta.
Pääteoksessaan Freud välttää leimaavaa termiä ‘perverssi’ ja itse käyttää homoseksuaaleista pääasiassa termiä ‘invertti’ ja jakaa heidät kolmeen ryhmään: 1)
Absoluuttiset invertit. Näiden seksuaaliobjektit ovat yksinomaan samaa sukupuolta ja vastakkaisen sukupuolen edustajat jättävät heidät kylmiksi, 2)
Amfigeeniset invertit, joiden seksuaalikohde voi olla joko omaa tai vastakkaista sukupuolta, 3) Kontingenttiset invertit. Tässä tapauksessa ulkoisten olosuhteiden
pakosta - vastakkaisen sukupuolen puuttumisen johdosta - he saattavat valita seksuaaliobjektikseen samaa sukupuolta olevan. (Freud 1977/1905, 46-47). 98
Vaikka Freud mainitsee myös termin ‘perverssi’ homouden yhteydessä, hän kuitenkin seksuaali-teoreettisissa pääteoksissaan välttää tätä
leimaavaa termiä. Vaikka termi ‘perverssi’ levisi suhteellisen laajalti psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen, Freud itse asiassa varoittaa termin käytöstä:
”Kaikkein tärkein näistä perversioista, homoseksuaalisuus, tuskin edes ansaitsee
sitä nimitystä”. (Freud 1925/1959, 38).
Szasz pitää kuitenkin yhtenä Freudin ‘anteeksiantamattomimmista’ erehdyksistä sitä, että tämä toisaalla (Introductory Lectures on Psycho-Analysis) (Freud 1916-1917) määritteli ‘perverssiksi’ sellaisen seksuaalisuuden, joka ei tähdännyt suvunjatkamiseen. Szaszin mukaan tätä ‘ei saa antaa anteeksi’ Freudille ja niille psykoanalyytikoille, jotka yhä pitävät kiinni tästä termistä (Szasz 1990, 61).
Toisaalla taas Freud pitää ‘epäoikeudenmukaisena’ yhteiskuntaa, joka leimaa ‘perversioiksi’ useimmat genitaaliulkoiset tyydyttymismuodot. (Freud 1972/1930, 39). Seksuaaliteoreettisessa pääteoksessaan Freud itse asiassa moittii niitä, jotka leimaavat ‘poikkeavan’ seksuaalisuuden perversioksi siitä. Freudin mukaan nämä antavat periksi omille subjektiivisille inhon tunteilleen. (Freud 1977/1905, 64). Freudin teorian tärkeä piirre on lapsuuden keskeinen merkitys aikuisen
seksuaalisuudelle. Hän katsoo ihmisten syntyvän ‘polymorfisesti perversseinä’, ts. kaikilla on kyky eroottiseen kiintymykseen samaa sukupuolta oleviin.
Kulttuurin säännöt ja sosialisaatio suuntaavat kehitystä heteroseksuaaliseen suuntaan. Nämä kulttuuriset vaikutukset ovat yleensä tehokkaita heteroseksuaalisen kehityksen määräämisessä, mutta Freudin mukaan kaikissa ‘normaaleissa’ ihmisissä on jäljellä heidän homoeroottisten tunteidensa ‘latentteja’ jäännöksiä.
(Conrad ja Schneider 1994, 185).
Freudin homoseksuaalisuusteorioita tarkastellut psykoanalyytikko Robert May (1995) huomauttaa, että Freudilla oli tapana jatkuvasti itse tulkita itseään uudelleen ja pyrkiä kumoamaan tekemänsä luokitukset. Mayn luennan mukaan Freudin kolme seksuaali-teoreettista esseetä on rakenteeltaan kuin psykoanalyyttinen istunto: kirjoitettu 15 vuoden aikana, kiemurteleva, polveileva, täynnä alaviitteitä ja sivuhuomautuksia, jotka esiintyvät kerroksittain kuin Troijan muinaiset rauniot. Vaikka ensi lukemalta koko teos vaikuttaa Mayn mukaan hierarkkiselta luokittelulta, Freud pystyttää kategorisia eroja vain kumotakseen ne jälkeenpäin. Esimerkkinä May mainitsee käsitteen ‘perversio’, joka nykykäytännössä on karkea ja hyökkäävä termi. Freud itse aikanaan pyrki kuitenkin irrottautumaan oman aikansa vallitsevasta leimasta ‘degeneraatio’. Mayn mukaan Freud määrittelee ‘perversion’ seksiaktiksi, jossa käytetään hyväksi muita kuin yhdyntään 'suunniteltuja' ruumiin elimiä tai joissa viivytään liian kauan esileikeissä, jotka on tarkoitus nopeasti ohittaa matkalla kohti lopullista genitaalista yhdyntää. (May 1996).
Luotuaan ensin normatiivisen ja moralisoivan ‘perverssin’ kategorian Freud näyttää kumoavan tämän toteamalla, että jokaisessa terveessä ihmisessä voidaan
havaita käyttäytymispiirteitä, jotka voitaisiin luokitella ‘perversioiksi’. Seksuaalisuuden alueella korkein ja alhaisin ovat lähellä toisiaan. Mayn mukaan
Freud varoittaa yleistysten tekemisestä ‘inverttien’ suhteesta vanhempiin. May huomauttaa Freudin todenneen, että myös heteroseksuaalisuus on ongelma, joka kaipaa selvittämistä ja sanoutuu irti synnynnäisteorioista tai rakenteellisista
selitysmalleista. Mayn mukaan Freudin mekanismi seksuaalitutkimuksessa on tehdä vastakkainasetteluja ja kumota ne. Freudin vallankumouksellinen uteliaisuus kääntää asiat päälaelleen. May toteaa, että Freud tulee melko lähelle nykypäivän ajattelutapaa, jolloin ei enää ole seksuaalisia perversioita, vaan ainoastaan seksuaalisia versioita. (May 1995). Freudin käsityksen mukaan kaikilla ihmisillä on kyky niin hetero- kuin
homoeroottisiin tunteisiin.
Freud ei salannut omia homoeroottisia tunteitaan, vaan oli niistä tietoinen. Vuonna 1910 muistellessaan kiintymystään kollegaansa ja ystäväänsä Wilhelm Fliessiin, Freud huomautti muutamille lähimmille oppilailleen suorasukaisesti, että hänen kiintymykseensä Fliessiin oli sisältynyt homoeroottinen aines. (Gay 1990, 124). Freud on myös tietoinen siitä, miten eri tavoin ‘invertit’ (homoseksuaalit) suhtautuvat seksuaaliseen suuntautumiseensa: toiset hyväksyvät inversionsa
jonakin asiain luonnolliseen kulkuun kuuluvana, kuten ‘normaali’ henkilö hyväksyy oman libidonsa suunnan ja on energisesti sitä mieltä, että inversio on yhtä pätevä kuin normaali suuntautuminen, toiset kapinoivat inversiota vastaan ja pitävät sitä patologisena. (Freud 1977/1905, 47). Freudin mukaan ‘inversio’ saattaa olla perua niin varhaiselta kaudelta kuin asianomainen henkilö pystyy muistamaan tai se voi esiintyä välivaiheena kohti heteroseksuaalisuutta tai ilmetä myöhemmin elämässä pitkän heteroseksuaalisen
periodin jälkeen. Yleensä on kuitenkin varminta Freudin mukaan otaksua, että inversio on peräisin hyvin varhaisesta vaiheesta ja asianomainen tuntee olevansa
sovussa ominaislaatunsa kanssa. Heilahtelua normaalin ja invertoituneen seksuaaliobjektin välillä voi myös esiintyä. (emt., 47-48). Murphyn mukaan Freudin ‘arvovapaa’ homoseksuaalisuuden käsittelytapa
kuitenkin sisältää moraaliarvostelmia. Murphyn mukaan on useita osoituksia siitä, että Freudin mielestä ihmisten tulisi toimia yksinomaisen heteroseksuaalisesti. Heidän ei tulisi aktiivisesti etsiä ‘fiksoitunutta’ ja ‘taantunutta’ seksuaalisen tyydytyksen muotoa. Freudin kanta riippuu moraalisista ennakkoehdoista. (Murphy 1984, 76).
Freud (1977/1905, 48) toteaa, että varhaisemmat seksologit pitivät homoseksuaalisuutta hermostollisena degeneraationa ja hän huomauttaa, että
tämä johtopäätös on tehty pelkkien potilasotosten perusteella.
Freud kehottaa katsomaan asiaa yleisemmältä kannalta kuin vain potilasotoksesta ja perustelee seuraavasti sitä, miksei hän pidä homoseksuaalisuutta degeneraationa:
”Tarkoituksenmukaisinta lienee luopua [degeneraation käsitteestä] tyystin ainakin seuraavissa
tapauksissa:
1) ellei yksilö poikkea normista huomattavasti ja monissa kohdin samalla kertaa;
2) ellei hänen suorituskykynsä ja elinkelpoisuutensa näytä kauttaaltaan selvästi heikentyneen;
Useat eri tosiseikat osoittavat, etteivät invertoituneet ole sanan tässä täsmällisessä mielessä degeneroituneita;
1) Vain jotkut invertoituneet poikkeavat kauttaaltaan selvästi normeista;
2) seksuaalisesti poikkeavia ovat myös jotkut suorituskyvyltään keskimääräiset, jopa älyllisesti ja
eettisesti huomattavan korkeatasoiset yksilöt;
3) kun lääkäri jättää huomiotta omat potilaansa ja pyrkii pitämään silmällä laajempaa taustaryhmää,
hän päätyy kahdella eri taholla tosiseikkoihin, jotka puhuvat sitä vastaan että kääntymä olisi
degeneroitumaa:
a) on myönnettävä merkitseväksi, että vanhan ajan kansat kulttuurikehityksensä huipulla pitivät inversiota suorastaan instituutiona ja uskoivat sille tärkeitä tehtäviä; se oli myös aivan yleinen ilmiö;
b) vietin kääntymää esiintyy erinomaisen yleisesti monien alkukantaisten kansojen keskuudessa, mutta rappeutumisesta on totuttu puhumaan vain korkealle kehittyneen sivilisaation ilmiönä.” (Freud 1971, 64).
Keskeistä Freudin teoriassa on olettamus ihmisen perimmäisestä biseksuaalisuudesta, mikä tekee mahdolliseksi kehityksen joko homo- tai heteroseksuaalisuuteen.
Bayerin mukaan Freudille ei näyttänyt olevan epäilystäkään siitä, etteikö heteroseksuaalisuus edustaisi kehityksen päätepistettä (Bayer 1987, 21). Bayerin
(1987, 21) mukaan Freud ei nähnyt mitään konfliktia tavanmukaisuuden normien ja ‘luonnon tarkoituksen’ välillä.
Tässä on noudatettu Erkki Purasen suomennosta Vappu Taipaleen ja Kimmo Lepon toimittamassa
suomenkielisessä Freud-laitoksessa (Freud 1971, 64 ).
Freud toisaalta vastustaa nimenomaisesti homoseksuaalisuuden psykoanalyyttista
leimaamista, mutta tätä ei ole ehkä huomattu siksi, että mainittu kohta on vasta vuonna 1915 liitettynä alaviitteenä:
”Psykoanalyyttinen tutkimus vastustaa mitä päättäväisimmin kaikkia yrityksiä erottaa homoseksuaalit
muusta ihmiskunnasta ryhmäksi, jolla on tietyt ominaisuudet. --- on ilmennyt, että kaikki ihmiset
ovat kykeneviä tekemään homoseksuaalisen objektinvalinnan ja ovat itse asiassa tehneet sen
piilotajunnassaan. --- Siten psykoanalyysin näkökulmasta seksuaalinen kiinnostus, jota miehet tuntevat naisia kohtaan, on myös ongelma, joka vaatii selvittelyä eikä ole itsestään selvä tosiasia (Freud 1977/1905(1915), 56-57).
Freud oli myös tietoinen siitä metodologisesta vaarasta, joka syntyy tehtäessä johtopäätöksiä tehdään vain potilasotosten perusteella. Kirjoittaessaan Unien
tulkintaansa Freud toteaa, että neuroottisten ihmisten unilla on omat erityispiirteensä, jotka saattavat heikentää niiden yleistä edustavuutta ja siten vaarantaa teorian yleisen sovellettavuuden. Gayn mukaan Freud ei missään tapauksessa halunnut antaa tien psykoanalyyttiseen tietoon alkaa hysteeristen tai
obsessiivisten potilaidensa rajoitetulta erityisalueilta. Freudin mukaan tyydyttävä kokonaiskäsitys psyykkisistä häiriöistä on itse asiassa mahdoton, ellei siitä voida
luoda yhteyksiä selviin olettamuksiin normaaleista psyykkisistä prosesseista. (Gay 1990, 158-159).
Käsitellessään lesbonaisen psykoanalyysia Freud (1920b) tarkastelee homoseksuaalisuuden muuttamisen vaikeutta. Hänen mukaansa ‘genitaalisen
inversion’ eli homoseksuaalisuuden muuttaminen ei ole koskaan helppoa. Se on mahdollista vain erityisen suotuisten olosuhteiden vallitessa ja silloinkin
onnistuu vain palauttamalla homoseksuaaleille heidän täysi biseksuaalinen perustansa. Freudin mukaan täytyy muistaa, että ”Täysin kehittyneen homoseksuaalin muuttaminen heteroseksuaaliksi ei ole paljon lupaavampaa kuin päinvastaisen muutoksen aikaansaaminen, hyvistä käytännön syistä jälkimmäistä ei koskaan yritetä.” (Freud 1920b, 129-130).
Edelleen Freud (1920b) toteaa, että homoseksuaalisuuden psykoanalyyttisessä
hoidossa ei ole juurikaan onnistuttu. Pääsääntöisesti homoseksuaali ei kykene luopumaan mielihyväobjektistaan, eikä hänelle voida taata, että jos hänen objektinsa muuttuu, hän tavoittaisi saman tyydytyksen, josta hän on luopunut. Jos
hän ylipäänsä tulee hoitoon, tämä tapahtuu useimmiten ulkoisten motiivien pakottamana, kuten esimerkiksi objektinvalintaan liittyvien sosiaalisten haittojen
ja vaarojen vuoksi.
Freud vastusti myös julkisesti homoseksuaalisuuden määrittelemistä sairaudeksi. Wienissä ilmestyneessä Die Zeit-lehdessä 27.10.1903 Freud totesi julkisesti, ettei
homoseksuaaleja saa käsitellä rikollisina eikä sairaina. Vuonna 1930 Freud allekirjoitti 1930 vetoomuksen Reichstagille homoseksuaalisuuden dekriminalisoimiseksi.
