Omakohtaisia kokemuksia psykoanalyytikko Veikko Tähkästä (luonnos esitykseksi 25.9.2021)

Helsingin yliopiston Porthaniassa pidettiin juhlaistunto vuoden 2003 loppukeväästä ennakoiden professori Tähkän 80-vuotisjuhlaa. Kävin siellä esittämässä yleisöpuheenvuoron aikana oman kantani psykoanalyytikko Veikko Tähkän elämäntyöhön.

Tähkällä oli keskeinen sija myös omassa hoitopolussani, sillä kävin yhden kerran hänen luonaan vuonna 1970 anomassa homoseksuaalisuuden poishoitoa psykoanalyysin kautta. Koin tilanteen niin kylmänä, etäännyttävänä ja alistavana, että lopetin hoitoyritykseni siihen.

Olen nyt käynyt läpi Veikko Tähkän koko tuotannon ja todennut väitöskirjassani, että hän on Lars-Johan Schalinin ja Kalle Achtén ohella Suomessa eniten homoseksuaalisuutta patologisoinut psykoanalyytikko, joka teoksessaan Psykoterapian perusteet kuvaa yliopistollisessa oppikirjassaan homoutta patologisena poikkeavuutena ja homoseksuaaleja kyvyttöminä aitoihin rakkaussuhteisiin, minkä vuoksi Tähkä luonnehtii homojen rakkaudentunteita esineellistävästi ja halveksien ”oireina” ja ”häiriöinä”:

”Seksuaalisissa poikkeavuuksissa oireiden sisältämä tietoinen tyydytys estää usein hoitomotivaation kehittymisen. Häiriön pohja on tällöin yleensä laskettu jo persoonallisuuden rakenteiden muodostumisvaiheessa. Milloin häiriö on rakentunut neuroosin tavoin, on oireenmuodostuksen keskeinen, defensiivinen merkitys tavallisesti jokin prefallisen ja preoidipaalisen seksualiteetin komponentin pysyvä, reaktiivinen korostuminen ja pääasialliseksi tyydytyksen lähteeksi muodostuminen, jotta vaarallisina koetut, oidipustilanteeseen liittyvät pyrkimykset voidaan pitää tietoisuuden ja purkautumisen ulkopuolella (Tähkä (1982, 71-72.))”.

Väitöskirjassani totean saman, minkä sanoin Tähkän juhlaistunnossa Porthaniassa vuonna 2003:

”Yhdessä Achtén ym. Psykiatria-teoksen kanssa Tähkän teos on yli neljännesvuosisadan jatkanut psykoanalyyttista patologisoivaa, dehumanisoivaa, esineellistävää ja alistavaa asenteellisuutta homoseksuaalisuutta kohtaan. Tästä näkökulmasta katsoen on ymmärrettävää, että muukin kirjoittelu homoudesta on ollut tuomitsevaa ja kovaa, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.” (Stålström (1977, 238).)

Siinä kohdassa väitöskirjaa selostan myös kantelua, jota olin Setan nimissä tekemässä 21.5.1982 psykoanalyytikkojen Kalle Achté ja Tor-Björn Hägglund julkisista lausunnoista lehdistössä, joissa homous rinnastetaan sokeuteen ja eläimiin sekaantumiseen. Saman kantelun mukaan Achtén Psykiatria-teos leimaa homouden perversioksi, fiksaatioksi, epänormaaliudeksi, urautumaksi, kehityksen estymäksi ja häiriöksi. Kantelun mukaan tällainen leimaaminen on ”homoseksuaalien ryhmäidentiteetin häpäisemistä ja lääkärikuntaan kuuluvalle sopimatonta käyttäytymistä”. Lääkintöhallitus antoi asian maata yli vuoden ja lopulta totesi, ettei psykoanalyytikkojen menettelyssä ole mitään aihetta toimenpiteisiin. Lopuksi Lääkintöhallitus kuitenkin muistutti tiedottaneensa homouden poistamisesta sairausluokituksesta jo 26.6.1981 antamallaan yleiskirjeellä.

Kun psykoanalyyttinen homojen demonisointi jatkui vielä 1990-luvulla Helsingin Sanomien sivuilla, Setan edustajat pyysivät tukea "korkeammilta voimilta" ja saivat näkyviksi puolustajikseen teologian tohtori Martti Lindqvistin sekä Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistyksen APsaA:n luokittelukomitean jäsenen Jack Drescherin, joka lopulta saapui Helsingin yliopistoon luennoimaan APsaA:n kannanotoista vuonna 2011.