Spleneticilta (ja muualtakin) tuli kehoitus ottaa selvää keitä muita on syntynyt samana päivänä kuin minä, tai mitä muuta on tapahtunut.
Syntymäpäiväni, elokuun neljäs, näyttää olevan huono päivä juutalaisille, ihan jees muodille, kirjailijoille ja muusikoille. Ja sotimiselle.
Syntyneitä:
1792: Percy Bysshe Shelley, runoilija
1821: Louis Vuitton, laukkufirman perustaja
1859: Knut Hamsun, kirjailija
1901: Louis Armstrong, muusikko
1929: Jasser Arafat, PLO:n puheenjohtaja
1947: Klaus Schultze, muusikko
1968: Marcus Schenkenberg, malli
1969: Max Cavalera, muusikko
Kuolleita:
1875: Hans Christian Andersen, kirjailija
1962: V.A.Koskenniemi, runoilija
Muuta:
70: Jerusalemin temppelin hävitys
1693: Dom Perignon keksi samppanjan (perinteisesti ilmoitettu päivä)
1789: Feodaalijärjestelmä lakkautettiin Ranskassa
1914: Saksa hyökkää Belgiaan, Iso-Britannia julistaa sodan.
1944: Anne Frankin perhe löydetään piilopaikastaan ja pidätetään
Lisäksi Burkina Faso juhlii vallankumouksen vuosipäivää ja El Salvador Transfigurationia (mikä lieneekään).
Eilen tuli baarissa istuskellessa taas televisiossa nähtyä yhtä maailman hämärimmistä urheilulajeista...krikettiä.
Kuulemma vain sivistyneet ihmiset voivat ymmärtää krikettiä (totesi ei-kauhean-vakavissaan eräs britti), ja onhan se hämmentävää kun näkee tulostiedot eikä niistäkään pysty sanomaan mihin suuntaan peli on menossa...tyyliin Pakistan 349 - Zimbabwe 30-3. Ovatko nuo millään tavalla vertailukelpoisia?
Sitten sade keskeytti pelin, ja kamera valehtelematta piti samaa kaukokuvaa stadionista jossa ei tapahdu mitään kahden tunnin ajan. Eikä mitään muuta (siellä taustalla oli ehkä jotain studiokeskustelua mutta sitä en kuullut).
Bloggausten määrässä ollaan menty yli sadan, ja lukukertoja on myös kertynyt reilu 3000...eli nopealla laskennolla lukijoita löytyy keskimäärin 30. Hei vaan kaikille!
Prospero laittoi tällaisen meemin: "Kaikki on mahdollista. Virtuaalimaailmassa. Tässä on mullanmakuinen meemi kaikille tosikoille, taiteenystäville, lapsenmielisille, pelottomille ja itsensäpaljastajille. Herättäkää kymmenen taiteilijaa henkiin, jos uskallatte." http://paavo.vuodatus.net/blog/481297
Minä aloin sitten nillittämään että mitäs niillä henkilöillä sitten tehdään kun ne ovat kuolleita...
Aika moni suuri taiteilija on ehtinyt kuolla ihan kypsällä iällä joten henkiinherättämisestä ei juuri mitään irtoa. Gogol elämänsä loppuvaiheilla poltti kirjoituksiaan ja kielsi menneisyytensä. Nuorena kuolleista löytyy sitten hyvä joukko näitä joiden siinä ensimmäisessä kuolemassa ei varsinaisesti ollut mitään yllättävää...aika moni olisi ehkä lykännyt sitä kuolemaansa viikolla tai kuukaudella tai vuodella mutta kuitenkin. Jäljelle jää sitten se pieni joukko henkilöitä jotka kuolivat nuorena onnettomuudessa ja joilla olisi ollut varmasti vielä paljon annettavaa...Friedrich Murnau ja Nathanael West tulevat päällimmäisenä mieleen.
Ja sitten tietty joukko artisteja jotka ovat hyviä mutta niin ehdottoman epämuodikkaita että eivät pääsisi nykyään tekemään yhtään mitään...
No, spekuloidaan kuitenkin. Joko ihan yksilöinä tai henkilöhahmoina joita nykyaika kaipaisi. Kuten listasta näkyy, eksentrisyys ja kiinnostavuus painaa enemmän kuin taiteelliset ansiot (jotka toki myös ovat korkealla).
1. Nathanael West. Ajatuskin siitä mitä Westin pistävästä kynästä olisi tullut jos pääsisi kommentoimaan meidän aikaamme (bubbling under: Ambrose Pierce, Oscar Wilde).
2. Friedrich Murnau. Saksalaisen ekspressionismin suuri nimi joka on tehnyt joitain maailman kauneimmista elokuvista. Kuoli auto-onnettomuudessa elokuvan mykkäkauden lopulla, joten on vaikea sanoa mikä olisi ollut Murnaun kohtalo äänikaudella tai nykyaikana...
3. Greta Garbo. Pohdin Marilyn Monroeta, mutta ei taitaisi Marilynille käydä sen paremmin nykyaikana kuin silloinkaan...Garbo kiehtoo julkisuuden henkilönä joka osasi olla hiljaa. Mutta luonnollisesti hän on todella epämuodikas näyttelijä joten ei saisi paljoakaan tehtyä...
4. Andy Warhol. Vastakohta edelliselle, julkisuuden karnevalisoija. Warholin Factorysta tulisi tosi-tv-sarja joka olisi ihan yhtä huono kuin ne kaikki muutkin mutta paljon coolimpi.
5. Quentin Crisp. Hauska mies.
6. Francois Villon. Viehättävä runoilija, ja mies joka keksi rock'n'roll-elämäntavan 1300-luvun Ranskassa. Bubbling under: Errol Flynn, Bessie Smith.
7. Erik Satie. Hyvä säveltäjä, viehättävä eksentrikko.
8. Sun Ra. Maailmassa on liian vähän muusikoita jotka pienet vihreät miehet abduktoivat. Ja jotka tämän kokemuksen innoittamina ymmärtävät olevansa muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä ja kotoisin Saturnuksesta. Ja jotka sen jälkeen tekevät musiikkia joka kuulostaa vielä merkillisemmältä kuin tuo taustatarina.
9. Winsor McCoy. Teki Pikku Nemon sarjakuvan muotona ollessa noin kymmenen vuoden ikäinen. Kiinnostaisi nähdä mitä tekisi nyt. Toinen varhainen suuruus, George Herriman (Krazy Kat), teki sarjansa paljon ajattomammiksi joten henkiinherätys ei olisi niin kiinnostava.
10. Mae West. Mitä sitä suotta perustelemaan.
Otsikkoon viitaten olisi myös kiinnostava kuulla Joan Crawfordin näkemys Mommie Dearest -kirjasta...
Harkinnasta huolimatta Adolf Hitler (joka oli myös sivutoiminen taiteilija) pysyi kuolleena.
"Bloggaajan, joka on haastettu, pitää kertoa kuusi asiaa, joista _pitää_ itsessään ja elämässään, mielellään vähän erikoisempia, kuin vain työ, mies yms... Tämän jälkeen pitää haastaa kuusi bloggaajaa (joko täältä tai Ranneliikkeen ulkopuolelta) ja ilmoittaa haastetuille siitä, että hänet on haastettu ja mistä saa lisätietoja. Kerro myös säännöt omassa blogissasi."
1. Olen rauhallinen ja järkevä. Tai ainakin feikkaan hyvin sellaista. Minua ei helposti saa kiivastumaan ja asioita käsitellään pohdiskellen turhia hötkyilemättä.
2. Pyrin näkemään ja ymmärtämään kaikkien puolten mielipiteet, niin että silloinkin kun olen eri mieltä ainakin pyrkisin näkemään ne vastapuolet ihmisinä.
Seuraamuksena joskus on että päädyn puolustelemaan itselleni vieraita mielipiteitä ihan vain sen vuoksi että sen hetkisessä keskustelussa ne on demonisoitu liiaksi.
3. Hyvä maku. Tuo on asia jota kukaan ei koskaan sano ääneen, paitsi siis minä. Makuni ei kuitenkaan ole mitenkään konservatiivinen ja hienosteleva, tai sitten elitistisen ironinen (elitistinen ehkä, mutta ei ironinen), joten camp-estetiikka ja absurdius iskevät täysillä...
4. Assosioiva mieli. Vedän joskus hyvinkin villisti yhteyksiä asioiden välille, ekstrapoloin ja päädyn outoihin paikkoihin. Viihdyttävä taipumus joskin on joskus turhauttavaa kun muut eivät näe ihan selvästi että jos on A niin siitä seuraa paitsi B myös L ja Q:kaan ei ole kaukana.
5. Situationismi. Joskus asioita pitää kokeilla ihan sitä varten että ne ovat siinä. Minä en tiedä minne tuo tie menee mutta kuljen sitä silti. Joku sanoisi päämäärättömyydeksi, minä sanon situationismiksi.
6. Olen elossa. Aika ajoin hämmästyttävä fakta.
(7. Itseironinen elämänasenne. Joskus se on järkevin tapa suhtautua asioihin.)
Näköjään täällä on jo aika hyvin haasteet kiertäneet, jos joku tätä lukee eikä ole jo vastannut, niin siitä vain.
Että tällainen vaalitulos sitten. Niin, asunhan minä nykyäänkin osavaltiossa jossa porvarit ovat vahvoilla mutta ei se ota päähän yhtään niin paljon kun ei tämä ole oma maa eikä politiikka ole omaa.
Tai ehkä minustakin pitäisi tulla espoolainen riistoporvari. Juuri lähti yksi työhakemus edistämään tätä projektia...
No, Veltto Virtanen pääsi läpi ja kuten eräässä Kivi Larmolan sarjakuvassa aikoinaan todettiin, Velton äänestäminen on parempi vaihtoehto äänestämättä jättämiselle :)
Huvitti kun tänään kuuli työkaverin, englantilaisen mutta intialaisesta perheestä tulevan, puhuvan isänsä kanssa puhelimessa äidinkieltään (gujarati? tai jotain?)...kun siinä hämärässä puheessa vilisi sellaisia määriä englantia että melkein ymmärsi mistä oli puhe. Suomenruotsalaiset teinit eivät ole sekakielessään yksin :)
Pohdiskelin tuossa että minkäköhän verran YouTube vaikuttaa tuleviin euroviisuihin...kun ilmeisesti kaikki tähän mennessä valitut edustajat ovat siellä hyvissä ajoin katseltavissa, ja tyypillisesti parhaat (lue: hillittömimmät camp-extravaganzat) leviävät sitten keskustelupalstoilla, foorumeilla ja blogeissa, tullen näin tunnetummiksi. Nähdyistä irtokommenteista päätellen ainakin Ranska ja Bulgaria ovat saaneet jo faneja.
Ja näin yleisesti ottaen on todettava että camp-arvot ovat ilmeisesti kokonaisvaltaisesti hyvin edustettuina...eli ilmeisesti ovat hyvät kisat tulossa jos kestää vain sen YLEn osuuden...
Lauantai-iltana kävin myös konsertissa, yksin. Valitettavasti kaveripiirissä on vähänlaisesti ihmisiä joiden reaktio lauseeseen "lauantaina kaupungissa esiintyy tsekkiläinen post-hardcore-yhtye" on "jee, sinne heti!" (ja niistä tutuista jotka voisivat olla kiinnostuneita yksi oli matkoilla ja toisella on tyttöystävä, joka ilmeisesti kelpaa selitykseksi olla menemättä mihinkään...)
Paikanpäällä oli myös aika omituinen olo, kun mustiinpukeutuvan rokkikansan keskellä on se yksi henkilö harmaassa pikkutakissa, punaisessa villapuserossa ja korvatulpat korvissa. En ole rock'n'roll-unelma, live fast, die young, leave a good-looking corpse. Viimeisimpään saavutukseen ei ole saumaa (paitsi jos sattuu pitämään Lucio Fulci -estetiikasta) joten James Deanin sijaan pyrkimyksenä olkoon Mark E. Smith.
No kuitenkin...konsertissa oli kaksi lämppäriä, joista vähintään toinen oli liikaa. Nimiä ei muista. Ensimmäinen oli sellaista ihan sympaattista stoner-mättöä, hetkittäin hieno joskaan ei mitenkään suurta vaikutusta tehnyt. Toinen oli pliisua kitararockia jota en jaksanut kuunnella...
Varsinainen yhtye, Lvmen (lausutaan Lumen) sen sijana toimi ja lujaa. Slintin Spiderland on yksi kaikkien aikojen lempilevyistäni ja Mogwai on myös tuttu, Lvmenin soundi kuuluu sitten myös samaan sarjaan. Eli sähkön ja feedbackin läpi tulevia jyliseviä kitaravalleja, lähes ambientmaiseksi muodostuvaa äänimattoa. Se hardcore-osuus yhtyeen insertissä rajoittui niihin vähäisiin lauluosuuksiin jotka olivat lähinnä variaatioita "rrrrraaaaaa" ja "aaaaarrrrrr"...muuten musiikki oli vakaasti tuota post-rockiksi kutsuttua tyyliä, ja hyvää sellaista.
