Eilen taas oli etäisesti kiinnostavan kuuloisia esiintyjiä lähiklubilla, niinpä menin minäkin sinne.
Ensimmäinen oli belgia-amaerikka-saksalaisyhtye The Poem Is You, soittivat sellaista folk-indiepop-americanaa. Kivaa soittoa, joskin sama ongelma kuin ahniinmonella indiepopparibändillä...kiinnostavat laulajat ovat harvassa, eikä niitä oikein tähänkään ollut riittänyt, niinpä yleisarvosana "ihan kiva".
Toinen esiintyjä oli australialainen (mutta ilmeisesti asuu Saksassa) Kat Frankie, joka kuuluu kategoriaan nainen-ja-akustinen-kitara. Mukavaa soittoa, hauskaa läppää ja hyvin klaarasi senkin että eka kappale menikin horjuvaksi soundcheckiksi. En mitenkään hirveän innoissani ollut musiikista mutta lasken pitämisen hyväksi ominaisuudeksi ihmisessä.
Ja ihan vain kertauksen vuoksi:
Jos ilmoituksissa ilmoitetaan alkamisajankohdaksi 20:00 niin se tarkoittaa aloittamista 20:15, viimeistään 20:30. Yli puolen tunnin myöhästyminen on hyväksyttävää jos syynä on suuseksi takahuoneessa.
Yli 45 minuutin myöhästyminen on hyväksyttävää jos kyseessä on heroiinin yliannostus tai pidätys epäsiveellisen käytöksen johdosta.
Yli tunnin myöhästyminen on hyväksyttävää jos kyseessä on maailman paras bändi, tai sitten suuri diiva joka poistuu näreissään lavalta kesken toisen kappaleen jonka jälkeen raivostuneet fanit mellakoivat ja polttavat konserttipaikan maan tasalle.
Illalla menin nukkumaan sateen rummutusta kuunnellessa, tänään heräsin sateen rummutusta ja nurkissa ulisevaa tuulta kuunnellessa. Noin vartin päästä sade loppui ja siitä hetki pitemmälle niin aurinko heloitti kirkkaan siniseltä taivaalta.
Jotenkin näihin yllättäviin säävaihteluihin ei totu...
TheItse kommentoi joskus että rankkuus toimii huonosti Suomessa. Jotenkin sen jälkeen kun ZenCafe heittää rentoja välispiikkejä anaaliseksistä niin Turbonegro kuulostaa aika mitättömältä...
Tuo tuli mieleen kun lueskelin Janet Evanovichin kirjaa, olikosenyt Seven Up. Evanovichia ovat jotkut suositelleet, kehuneet hauskaksi ja koukuttavaksi hömpäksi, ja kun se siellä kirjastossa vastaan tuli niin nappasin mukaan...mutta lähinnä onnistui suututtamaan (luin kirjaa jopa yli puolivälin! toivoen muutosta parempaan, mutta ei...)
Kirja oli aika perinteistä romantiikkahuttua toimintapätkämausteilla, pintakuorrutuksella Camille Pagliaa, Cosmopolitania ja varmaan jotain post-post-post-feminismiä, jossa naiset jotka tekevät miesten töitä ovat armoitetun taitamattomia kaikessa paitsi miesten avun kohteena olemisessa. Oikeasti, jos ne seksiviittaukset ja muun sellaisen ottaisi pois niin tämä voisi olla anti-sinisukka-pamfletti 1900-luvun alusta.
Niin, niitä seksiviittauksia, juttuja suolentoiminnasta yms. löytyy sen verran että laatusanan "räväkkä" käyttäminen on oikeutettua, ja se hauskuus tulee ilmeisesti suuresta joukosta tavattoman eksentrisiä sivuhenkilöitä, joita toivoin lähinnä kirvesmurhien uhreiksi...
Amerikkalaisen "oumaigaad"-genren lähes satunnainen edustaja ei toimi ainakaan tähän suomalaiseen lukijaan.
En tunne ketään joka olisi lukenut Dave Simin magnum opuksen Cerebus the Aardvark kokonaan, en minäkään ole niin tehnyt. Ainakin yhden henkilön tiedän jolla on ne kaikki kirjat hyllyssään, mutta ei ainakaan viime maininnalla ole jaksanut paria viimeistä nidettä vielä lukea. Oletan, että joku on moisen urakan tehnyt mutta vähissä ovat.
En tiedä mitä Marcel Proust pohti Kadonneen ajan kirjoittamisesta, sen tiedän että Kalle Päätalo kommentoi että jos olisi käsittänyt mihin urakkaan ryhtyy Iijoki-sarjaa kirjoittaessaan ei olisi aloittanut...Robert Jordanin Wheel of Time -sarja jäi kesken kirjailijan kuoleman johdosta, mutta ilmeisesti sen ei ollut alunperin tarkoitus olla ihan niin massiivinen sarja, se vain paisui ja paisui.
Cerebus on kuitenkin oma omituisuutensa. Se ilmestyi amerikkalaisena sarjakuvalehtenä, jotakuinkin säännöllisesti joka kuukausi, reilun parinkymmenen sivun paketeissa. Suhteellisen varhain Dave Sim ilmoitti tarinan kestävän 300 lehden verran ja juonen olevan mietityn loppuun saakka. Oletettavasti ihan alussa ei näin ollut, sen verran omalaatuisia ensimmäiset noin 20 lehteä ovat. Kyseessä oli siis vaatimaton 25 vuoden projekti (tosiasiassa kesti 27 vuotta). Sim ei myöskään kirjoita mitään niin selkeää kuin omaelämänkertaa kuten Päätalo (vaikka luonnollisesti kun teoksen syntyprosessia seuraa kuukausittain, niin omaelämänkerrallisuus tulee mukaan).
Dave Sim oli myös innokas omakustanteiden puolustaja ("they will never pay you enough to sue them effectively"), ja yhtenä periaatteena oli että kaikki ilmestyneet lehdet piti olla luettavissa ja saatavilla, niinpä ilmestyneet lehdet koottiin sellaisiin puhelinluettelon kokoisiin kirjoihin josta otettiin aina uusi painos kun edellinen loppui. Paljon lupauksia, jotka pidettiin.
Alkupuolen Cerebus on loistava sarjakuva, ansaitusti puhuttuja ja luettuja nykyklassikoita. Ne ihan ensimmäiset tarinat jotka olivat lähinnä omalaatuisia Conan barbaari/Elric-parodioita ehkä eivät, mutta aika pian se oikea tyyli löytyi ja High Society, Church & State ja Jaka's Story ovat kaikki upeita tarinoita (Sim suosi isoja teemoja, ja HS on pohdintaa politiikasta, C&S uskonnosta ja JS rakkaudesta). Jossain vaiheessa näiden jälkeen Sim päätti kertaheitolla vierauttaa suuren osan lukijakunnastaan lehdessä julkaisemallaan esseellä jossa hän kertoo mitä mieltä hän OIKEASTI on naisista, liberaaleista, homoista ja lukuisista muista vastaavista ryhmistä...mutta erityisesti naisista. Samalla myös sarjakuva alkoi muuttua yhä enemmän Simin henkilökohtaisten obsessioiden leikkikentäksi ja jatkuvasti vaikeaselkoisemmaksi.
Itse olen lukenut Womenin loppuun mutta siinä kohdalla päätin lopettaa...ja mitä ovat muut kommentoineet se oli hyvä kohta lopettaa. Näin säästyin kuulemma mm. laajamittaisen Hemingway-kaunan esittelyltä ja Raamatun uudelleenkirjoittamiselta.
Simin avoin misogynia on ongelmallinen ilmiö sarjakuvapiireissä, koska toisaalta ainakin sen alkupuolen Cerebuksen arvoa ei voi kieltää. Ongelma on siis sama kuin mistä kirjoitin aiemmassa tekstissä alempana: hieno mutta moraalisesti arveluttava taideteos ja ehdottomasti arveluttava taiteilija. Ja kuten eräs naislukija huomautti, muutamaa numeroa Sitä Esseetä aiemmin Sim oli kirjoittanut tarinaansa äärifeministisen luomismyytin...ja Jaka's Storya seuraava kokonaisuus Melmoth käsitteli Oscar Wilden maastapakoa Pariisissa ("miten Conan barbaarista päästään Wilden kautta Hemingwayhin? Ja mitä tekemistä maasioilla on minkään kanssa?" kysytte, ja minä vastaan: "lukekaa kirja"). Ja feminismiä ylipäänsä pohdiskellaan runsaasti.
Tarkkaa tietoa siitä mitä oikein tapahtui ei ole, asioita on kuitenkin pohdittu. Sim läpikävi varsin hankalan avioeron noihin aikoihin, mistä tullee tietty katkeruus naissukupuolta kohtaan. Yleinen teoria on että Simin mielenterveys yksinkertaisesti vain horjuu pahemmin ja pahemmin tarinan edetessä, myös pohdintoja mahdollisesta bi- tai homoseksuaalisuudesta ja sen aiheuttamista komplekseista on esitetty. LSD ja muut huumeet eivät todennäköisesti myöskään auttaneet.
Yleinen johtopäätös on joka tapauksessa että alkupuolen Cerebus on loistava sarjakuva ja loppupuolen Cerebus teknisesti taitavasti toteutettu mutta pirun rasittavaa luettavaa. Saapi nähdä mikä tulee koko teoksen arvo olemaan tulevaisuudessa. Ehkä tulevat polvet oppivat arvostamaan myös sitä loppupuolta, ja katsovat Simin henkilöä kauempaa. Ehkä teoksesta tulee unohdettu mammutti, sivumaininta historiikeissa. Ehkä teoksesta tulee kiinnostava sairaskertomus. Jää nähtäväksi.
Säännöt:
1. en.wikipedia.org/wiki/Special:Random - ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi
2. quotationspage.com/random.php3 - viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi
3. flickr.com/explore/interesting/7days/ - tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi
Bändin nimi tuli ensiyrityksellä, levyn nimi toisella, levynkanteen tarvitsi pari kertaa lisää (kun ihmiset ovat kohtuuttoman ihastuneita kuvaamaan auringonlaskuja).
Äkkioletuksena levy on portugalilaisen teollisuusmeteliyhtyeen toinen levy, jossa ryhmä ottaa askelia ensimmäisen sukupolven industrial-tyylistä tanssittavampaan ja melodisempaan suuntaan.
Grave-marker plums bloom gaily side by side
displaying spring to our unhappy world;
lanterns lit to guide the wandering shade
show the autumn moon, face of the truth.
Yet love's lustful karma rules me still.
Fires of longing smoulder night and day.
Now as before, I have no peace: this sin,
a heart in pain, yields me its reward:
assaults of hell-fiends, the Ahorasetsu,
brandishing their rods and raining blows.
Beat on, beat (they howl), as you deserve,
the block: for all my hate
reaps me the fruit of wrongful clinging
reaps me the fruit of wrongful clinging.
Anguished tears, touching the block,
turn from tears to fire.
Smothering in smoke and flame,
I shriek, yet soundlessly.
The block makes no noise, and wind
in silence passes through the pines.
Fiends' foul curses fill my ears, O terror!
Sinänsä hassua...vaikka Beatlesin Eleanor Rigby onkin tuttu ja monesti kuultu kappale, en ole oikein koskaan aiemmin huomannut kuinka pirun nopea se on. Jouset sahaavat kuin viimeistä päivää, ja muutenkin kappale lähinnä juostaan läpi. Omituinen valinta, aihe ja tyyli olisivat tyypillisemmin vaatineet sellaisen hautajaismarssi-tempon...
Olin aiemmin löytänyt Mannheimista yhden hyvän levykaupan, mutta nyt kun kiertelin kaupunkia löytyi pari muutakin, eivät ihan niin edustavia mutta kiinnostavia. Niinpä tuli taas ostettua nippu levyjä.
Kun musiikkimaku on niin sekavanlaaja kuin se on, niin silloin tällöin tulee pohtineeksi millaisen kuvan annan levykaupan pitäjälle ostoksillani. Yhdestä kaupasta mukaan lähti levylliset Pearls Before Swinea, Gene Pitneyta ja varhaista Scott Walkeria (=olen nyyhkyromantikko pasifistihippi), toisesta Nokturnal Mortumin ja Ain Sophin levyt sekä pari leffaa, Whip and the Body ja Hollywood Chainsaw Hookers (=olen misogyyninen sadistinatsi) ja kolmannesta Sezen Aksun levy (=olen turkkilaishomo).
Olisi niitä leffoja ollut enemmänkin kiinnostavia, kiitettävät valikoimat niitä hämärämpiä kulttileffoja, nyt kuitenkin vain tuo Mario Bavan italokauhu ja trash-legenda HCH joka luultavimmin on huonompi kuin nerokas nimensä mutta kuitenkin...
Homouden hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että voin vakavissani sanoa katsovani Russ Meyeria, gialloja ja muuta loistotrashia elokuvallisten ansioiden perusteella, en vain sen vuoksi että siinä on Tissit, ja väitteelläni on jopa jotain uskottavuutta. Heteropehmopornoakin pitäisi katsoa enemmän, nimenomaan niiden juonien, dialogian, näyttelijäsuoritusten, kuvakerronnan yms. vuoksi (jossain vaiheessa telkasta tuli ajoittain seurattua jotain myöhäisillan sarjaa jolla oli mitäänsanomaton nimi, Playboy esittää tai jotain sinnepäin, mutta loistavan surrealistiset juonet...). Kova porno onnistuu tässä vain hetkittäin.
No, vastaavasti Steve Reevesin oeuvren runsas representaatio leffahyllyssäni ei tule puhtaasta kiinnostuksesta historialliseen draamaan. Ja joku voisi kysyä että onko minulla muuta syytä katsoa Panssarilaiva Potemkinia kuin söpöt merimiehet (ja vastaus on kyllä, joskin ne seilorit kyllä piristävät suhteellisen laahaavaa alkua).
Olen maininnut tämän aiemminkin, mutta minua kiinnostaa tiukkojen rakenteiden sisällä tapahtuva tarinankerronta. Mitä kertoja voi saada aikaan samalla noudattaen rajattuja periaatteita, ja parhaimmillaan pystyä ylistämään niitä periaatteita. Oli kyseessä sitten no-teatteri, kansansadut, dekkarit, eeppinen peplum tai seksploitaatio.
Niin muuten, pakko mainita...satuin törmäämään jokin aika sitten tekstitettyyn pornoleffaan (ja nyt puhun siis kovasta pornosta, jossa tarina=tapahtumapaikka). Jos se perinteinen dialogi kuulostaa huvittavalta puheena, tekstityksenä se saavuttaa aivan uuden outouden asteen.
En ole henkisesti täysin valmistautunut ysäriretroiluun (siis ei-ironisessa mielessä). Niinpä rautaisannos eurodancea oli aika outo isku eilen...vaikka painottuikin sinne alkuvuosiin ja jonkin verran 80-luvun puolelle (Pump up the Jam, Ride on Time jne.)
Ja yleisön joukosta kuului runsaasti bilepillien vihellyksiä...
