Klassikot joita et ole lukenut loppuun –meemi on näköjään mutatoitunut moneen suuntaan, siispä listaan minäkin kymmenen klassikkoa jotka olen lukenut ja joita rohkenen suositella muillekin (jotta en tulkitsisi itseäi puhtaasti negaatioiden kautta).
1. Raamattu.
Epätasainen kirjoituskokoelma jonka ”juonen” tuntee pintapuolisesti aika moni...myönnän kyllä että lähinnä silmäilin läpi joitain osia mutta toisaalta sitä kiinnostavaakin ja kirjallisesti korkeatasoista tekstiä kyllä löytyy. Raamattu ei kuitenkaan ole niitä kirjoja jotka kannattaa aloittaa etukannesta ja jatkaa takakanteen kun suurelta osalta menee usko siihen helvatan erämaavaellukseen. Hyppiminen on suotavaa.
Oma kiinnostavuutensa tuli kun luki ohessa joitain uskontohistorioitsijoiden selvitysteoksia ja pyrki irrottautumaan siitä mitä Augustinus, paavi, Luther ja koulun uskonnonopettaja sanoivat siellä lukevan, keskittyen siihen mitä siellä oikeasti luki...ja joissain tapauksissa ei lukenut. Käsitykset mm. monoteismistä ja kuoleman jälkeisestä elämästä kun ovat kehittyneet siinä matkan varrella...
Vanhan testamentin Jahvesta tuli aika ajoin mieleen Stalin.
Näistä kirjoista pidin: 1. Moos., Job, Saarnaaja, Jesaja, Aamos, Joona, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit, Paavalin 1. korinttolais- ja galatalaiskirje, Johanneksen ilmestys.
2. Kalevala.
Isoilla kirjoilla jatketaan...ja samoin epätasaisella kirjoituskokoelmalla. Lönnrotin hyvästä yrityksestä huolimatta tarina on varsin katkonainen sekä juonellisesti että tyylillisesti, jotkut luvut olivat hyvinkin sujuvia ja joissain piti puurtaa hartiavoimin että pääsi eteenpäin.
Yleisesti ottaen kuitenkin nautittava teos, jota oli jännittävä lukea pyrkien taas irtaantumaan siitä mitä auktoriteettien mukaan Minun Olisi Pitänyt Lukea...niinpä päällimmäiseksi tunteeksi jäi sellainen kiinnostava moraalinen ambivalenttius mitä Suuret Sankarimme osoittivat...Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen olivat kaikki aikamoisia mulkkuja.
Epätasaisesta teoksesta voin taas poimia niitä suosikkikohtiani, sellaisiksi nousivat Kullervon ja Ainon tarinat...erityisesti se kun tarinansa lopussa Kullervo palaa kotiin eikä siellä ole odottamassa kuin musta koira...*kananlihalla*
3. Chretien de Troyes: Tuotanto.
4 ja puoli ritariromanssia 1100-luvun Ranskasta, kuuluvat vanhimpiin Arthur-kuninkaasta kertovia tarinoihin (Arthur esiintyy parissa tarinassa sivuroolissa, mutta Pyöreä Pöytä on muuten hyvin edustettuna)...paitsi että Arthuriana viehättää minua muutenkin, näiden tarinoiden reipashenkinen töttöröö-meininki on ehdottoman mukaansatempaavaa: juonenkäänteitä tulee riippumatta siitä onko niissä mitään tolkkua. Harvoin saa suspension of disbelief yhtä reipasta treeniä (esim. Yvainia lukiessa meni hetki ennen kuin edes tuli ajatelleeksi kuinka todennäköistä on törmätä leijonaan Walesin metsissä...).
Lancelet oli aika mitätön ja ilmeisesti vain sen alku on Chretienin kirjoittama, Erec et Enide viehättävä esi-screwball (leffaversiossa pääosia tulisi esittää Spencer Tracy & Katherine Hepburn tai Cary Grant & Rosalind Russell), Cligés (lausutaan osuvasti klishee) Romeo&Julia Kauniit ja rohkeat –vinkkelistä katsottuna, Yvain on tarina rohkeasta ritarista joka vaeltelee pelastamassa neitoja ahdingosta ja Perceval höperö maalaispoika joka haluaa ritariksi.
Noista se viimeisin tarina, Perceval, on muuten ensimmäinen maininta pyhästä Graalista joka on meidän polvillemme säilynyt...hankalaksi Graal-tulkinnat tekee se, että Chretien ilmeisesti kuoli kesken kirjoittamisen, kirjaimellisesti kesken lauseen, ennen kuin ehti selittää mikä se Graali nyt sitten oikein onkaan...
4. Choderlos de Leclos: Les Liaisons Dangereuses.
Nimestä huolimatta luin sen englanninkielisenä käännöksenä. Olen ollut huomaavinani että ranskalainen kirjallisuus pahimmillaan on sellaista loputonta jaarittelua oman navan topografiasta, parhaimmillaan se taas on iskevää raportointia ihmisistä jotka ovat elegantin julmia toisilleen. Guy de Maupassant osaa tämän, samoin tämä Choderlosin kirjeromaani kahdesta aatelisesta jotka laskelmoidusti viettelevät viattomuutta paheeseen. Yksi niistä klassikkokirjoista joista tehdään säännöllisesti uusia elokuvia, jotkut pukudraamoina (esim. Dangerous Liaisons, 1988), jotkut nykypäivään sovitettuna (esim. Cruel Intentions, 1999).
5. Jane Austen: Tuotanto.
Siis ne kuusi romaania. Samoin kuin edellinen tekijä, myös elokuvantekijöiden suosiossa. Minua viehättää comme-il-faut-kontrolloidun yhteiskunnan kuvaukset, Austenin terävyys ja ihmiskuvaus, samanaikainen romanttisuus ja epäromanttisuus. Austen on havainnoija jonka kyynisyydestä monellakin kirjailijalla olisi opittavaa, rakastavaiset toki takuuvarmasti saavat toisensa, mutta vain silloin kun ymmärtävät rakastua oikeisiin henkilöihin...yksittäisistä kirjoista Mansfield Park oli ärsyttävä, Northanger Abbey lähinnä mitätön, Järki ja tunteet ihan ok, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo, Emma ja Viisasteleva sydän kaikki loistavia.
6. Hella Wuolijoki: Niskavuori-sarja.
Sukuni on Hämeestä, joten sarjan maailma ja ihmiset ovat erittäin tuttuja...kotimainen vastine tuolle viehättävälle comme-il-faut-yhteiskunnalle. Samalla on kuitenkin hauska verrata Austenin hentoja kasvihuonekukkasia Wuolijoen juureviin naisiin, Hetan sanoin ”Mistä sellainen on sukuun tullut joka sanoo ettei jaksa?” Ei välttämättä aukea niin hyvin jos ei ole yhteyksiä Hämeeseen...
7. Yukio Mishima: Juhlan jälkeen.
Mishimalta puhutaan yleensä, ainakin Suomessa, vain siitä Kultaisesta temppelistä mutta Juhlan jälkeen viehättää ainakin minua paljon enemmän...tarina rakkaudesta(?) ja politiikasta. Ja aikaisempaan kahteen merkintään viitatakseni, minusta on viehättävää lukea kuvausta kuinka päähenkilö valitsee kimonoa sillä perusteella että koristekuvio rimmaa juhlan kunniavieraan nimen kanssa...
8. Nathanael West: Tuotanto.
No, se koko tuotanto on neljä ohutta kirjaa jotka saa koottuna yhteen pokkariin...Pirullinen humoristi maailmansotien välisestä Amerikasta. Balso Snell on näitä mitättömiä nuoruudentöitä ja Heinäsirkan ajastakaan en mitenkään kauheasti innostunut mutta Iisin miljoonan absurdi parodia jenkeille rakkaista ryysyistä-rikkauksiin-tarinoista ja kansallissosialistisesta propagandasta (ainakin huomasin yhteyksiä Horst Wesselin elämäntarinaan) on upea, samoin kuin Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyheartsin hurja kertomus sanomalehden neuvokkipalstaa pitävästä burn outista kärsivästä toimittajasta joka kehittää messias-kompleksia...päätoimittaja Shrike on varmastikin maailmankirjallisuuden kyynisin henkilö.
9. Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa.
Böll edustaa tuota merkillistä ihmistyyppiä, saksalainen humoristi. Tyylillinen kikkailija joka tyypillisesti kirjoittaa äärettömän kuivakkaalla tyylillä hyvin absurdeista ilmiöistä ja henkilöistä, niin tässäkin: erään saksalaisen naisen elämänkerta jossa haastatellaan naisen tuttavia ja lähipiiriä, tyylillisesti omituisen näkyvää lähdekritiikkiä käyttäen...mm. kirjan puolivälissä kirjoittaja keskeyttää tarinan pyrkiäkseen selventämään muutamia käytettyjä termejä, mm. ”nauru”, ”itku”, ”kyyneleet”, ”kärsimys”, tarjoaa niistä tietosanakirjamääritelmät ja loppuosassa kirjaa käyttää noista termeistä lyhenteitä n., i., k1. ja k2...mukana myös mm. nainen joka kuolee liialliseen punasteluun ja hankala ruusupensaan ihme jonka katolinen kirkko yrittää parhaansa mukaan kätkeä.
Myös muut Böllin kirjat, ainakin ne jotka olen lukenut, ovat olleet erinomaisia.
10. William Shakespeare: Titus Andronicus.
Jotkut vanhoista kirjoista muuttuvat hyvin erikoisiksi lukukokemuksiksi kun niistä katoaa konteksti mihin ne on kirjoitettu, miten aikalaiset ne tulkitsivat jne. Austen näkyy kestävän muuttumattomana hyvin aikaa, Chretien de Troyes taas on hyvin absurdi (ja mahdollisesti sellaiseksi alunperin tehtykin), Raamattu taas on kerännyt vuosien varrella niin paljon kontekstia että on vaikea enää nähdä sitä alkuperäistä tekstiä.
Muitakin Shakespearen näytelmiä olen toki sekä lukenut että esitettynä nähnyt, mm. Hamletista ja Kesäyön unesta pidän kovasti kun taas esim. Myrskystä en erityisemmin (hei vaan Prosperolle). Ehdottomasti omituisin, ja mielipiteitä jakavin, lienee kuitenkin se ensimmäinen suuri tragedia Titus Andronicus...aikalaiset ilmeisesti pitivät siitä kovasti mutta nykylukijan on lähes mahdoton sanoa mitä tässä oikein haetaan. Traagisia tapahtumia piisaa joka sormelle (ja jos omat eivät riitä, otetaan irtileikattu käsi avuksi), mutta kun sillä verellä mässäillään kunnon Grand Guignol-italokauhuleffa-hengessä niin koko näytelmään tulee jokseenkin surrealistinen tunnelma. Eräskin Lavinian (Tituksen tytär, joka näytelmän alkupuolella raiskataan ja jolta leikataan kädet ja kieli irti, ja näytelmän lopussa tapetaan) esittäjä kommentoi haastavimmaksi osuudeksi roolissa sitä että pystyy pitämään vakavan naaman estradilla...myös Aaronin vuorosana ”Oon duunannu mutsiasi” (vapaa suomennos) on ehdottomasti hienoimpia rivejä mitä Shakespeare on ikinä kirjoittanut...
Oliko tämä suuri tragedia sittenkin komedia? Vaiko vain epäonnistunut tragedia? Nauroiko aikalaisyleisö tätä katsoessa? Minä ainakin viihdyn kovasti tätä lukiessa.