Lauantai-iltana kävin myös konsertissa, yksin. Valitettavasti kaveripiirissä on vähänlaisesti ihmisiä joiden reaktio lauseeseen "lauantaina kaupungissa esiintyy tsekkiläinen post-hardcore-yhtye" on "jee, sinne heti!" (ja niistä tutuista jotka voisivat olla kiinnostuneita yksi oli matkoilla ja toisella on tyttöystävä, joka ilmeisesti kelpaa selitykseksi olla menemättä mihinkään...)
Paikanpäällä oli myös aika omituinen olo, kun mustiinpukeutuvan rokkikansan keskellä on se yksi henkilö harmaassa pikkutakissa, punaisessa villapuserossa ja korvatulpat korvissa. En ole rock'n'roll-unelma, live fast, die young, leave a good-looking corpse. Viimeisimpään saavutukseen ei ole saumaa (paitsi jos sattuu pitämään Lucio Fulci -estetiikasta) joten James Deanin sijaan pyrkimyksenä olkoon Mark E. Smith.
No kuitenkin...konsertissa oli kaksi lämppäriä, joista vähintään toinen oli liikaa. Nimiä ei muista. Ensimmäinen oli sellaista ihan sympaattista stoner-mättöä, hetkittäin hieno joskaan ei mitenkään suurta vaikutusta tehnyt. Toinen oli pliisua kitararockia jota en jaksanut kuunnella...
Varsinainen yhtye, Lvmen (lausutaan Lumen) sen sijana toimi ja lujaa. Slintin Spiderland on yksi kaikkien aikojen lempilevyistäni ja Mogwai on myös tuttu, Lvmenin soundi kuuluu sitten myös samaan sarjaan. Eli sähkön ja feedbackin läpi tulevia jyliseviä kitaravalleja, lähes ambientmaiseksi muodostuvaa äänimattoa. Se hardcore-osuus yhtyeen insertissä rajoittui niihin vähäisiin lauluosuuksiin jotka olivat lähinnä variaatioita "rrrrraaaaaa" ja "aaaaarrrrrr"...muuten musiikki oli vakaasti tuota post-rockiksi kutsuttua tyyliä, ja hyvää sellaista.