Tottakai olin siellä.
- - -
Viimeaikojen taustaa ennen keikkaa:
Alkuvuodesta, kun ostin viimeisimmän levynsä, kerroin täälläkin laittavani levyarvion tänne.
En kuitenkaan laittanut.
Mieli heilui alkupettymyksen ja alkuinnostuksen välillä, eikä ole koskaan tasaantunut,
joten en ole osannut laatia arvosteluakaan.
Edelleen koen tuon viimeisimmän levyn Years of Refusal toisaalta osuvana ja erinomaisenakin pakettina,
toisaalta väsyneenä ja keskeneräisenä tekeleenä.
Masennuslääkkeiden vastainen aloituskappale Something is squeezing my skull on upea,
ja myös varsin tanakka ja tiivis rock-kipale, jonka alkusanat kertovat Morrissey-fanille että hei,
kiitos ja ole hyvä kun ostit tämän levyn, olet kotona:
"I'm doing very well;
I can block out the present and the past now.
I know by now you think I should have straightened myself out
- Thank you, drop dead!"
Yes! Drop dead indeed all you shiny happy people AND all you who so very well can take care of
all your little problems!
Tuon perään tulee laulu itsemurhan tehneestä äidistä, "Mama lay softly on the riverbed"...
Sorry, Mozzer, mutta Nick Cave tekee tuollaisen todella paljon paremmin, ja turha luulla etteikö joku vertaisi,
ja turha luulla, etteikö joku tietäisi, että there's nothing "soft" there when totally dead body lies on the dying spot.
Nope, its dead meat, and its very heavy, its the ultimate testimony of the end and the gravity,
and not soft at all.
No joo. Sitten tulee kyllä hyviä kappaleitakin monia, ja musiikillisesti levy on monipuolinen;
Jeff Beck vierailee ja tekee "Black Cloud" -kappaleesta upean mystisen surulaulun,
ja latinotunnelmat kappaleessa "When I last spoke to Carol" ovat, hämmentävästi, tanssittavia.
Eka sinkku "I'm throwing my arms around Paris", josta oli tulla M:n ja UK:n euroviisuehdokas (...),
saa laulamaan mukana saman tien.
Mutta: Kun edellisellä levyllä oli mukana Rooma rakkauden kaupunkina reippaine Pasolini-viitteineen
("You have killed me", siis, ja onko ehkä oivan kieroutunut rakkauslaulun otsikko...),
tässä kappaleessa Pariisi on keskellä aivan perusteettomasti.
Miksi juuri Pariisi? Justify, poet!
Ja kun levyn päättää sinänsä pätevä mahtiballadi "I'm OK by myself", Mozzer laulaa että
"This might surprise you but I'm OK by myself".
Tuota noin. For real, Mozzer, where's the surprise in this?
- - -
No niin. Siinä se levyarviokin tuli laitettua sittenkin. Nyt keikkaan:
Tapasin tuon absolutisti-vegaani-selibaatti-pillittäjän nyt kolmatta kertaa.
Aiempi päivähän kului Pride-paraatissa ja sen päiväjuhlassa, mutta ilta oli merkattu kalenteriin jo Aikoja Sitten,
yhdessä kahden Hyvän Ystävän kanssa (ja n. 2800 muun Morrisseyn ystävän kera,
keikkahan loppuunmyytiin jo silloin aikanaan).
Koska olin seurannut kiertueen etenemistä netistä, tiesin mitä odottaa, eli jäädä vaille
niitä kaikkein rrakkaimpia helmiä menneisyydestä, mutta hyvää, rrock-painotteista keikkaa kumminkin.
Sellaisen saimme.
Setti oli tämä:
-This Charming Man (ras-kas versio)
-Billy Budd
-Black Cloud
-How Soon Is Now? (Nice nice nice!
"I am human and I need to be loved!" oli taas kerran vapauttavaa huutaa mukana!)
-One Day Goodbye Will Be Farewell (varsin tyhjänpäiväinen uusi biisi)
-Ask (Shyness is nice. But. Indeed.)
-I'm Throwing My Arms Around Paris (jep, lauloimme mukana, toki)
-How Can Anybody Possibly Know How I Feel?
-The World Is Full of Crashing Bores (ja tämä kuulutettiin viittaamalla Michael Jacksoniin.
Mutta ei häneen, vaan toimittajien ammattikuntaan, siis.)
-Let Me Kiss You
-You Just Haven't Earned It Yet, Baby (harvinainen Smiths-herkku. Bändi soittaa kappaletta ekaa kertaa ikinä tällä kiertueella.)
-When Last I Spoke to Carol (la-ti-no)
-Some Girls Are Bigger Than Others (alkoi "varkain" ja epävireisesti, mutta tottakai meni yhteislauluksi,
ja hyvä niin)
-Best Friend on the Payroll (kritisoidulta lempilevyltäni Southpaw Grammar.
Mutta miksei voi miksei siltä olisi voinut valita Boy Raceria -??)
-Life Is a Pigsty (Oh dear. This was the point for me to cry. And sing along.
And cry a bit more... The highlight of the concert, for me.)
-Sorry Doesn't Help (p*ska biisi, siinä kaikki.)
-The Loop (silmänilo basisti otti pystybasson, ja vanha pillittäjä tamburiinin.
Pirteää, vaikka tässä kohtaa oli ikävä kyllä samalla selvää, että ei, vanhoja helmiä ei enempää taida tulla.)
-Irish Blood, English Heart (Ja tästähän me tykättiin, mitenkäs muuten.)
-I'm OK by Myself
Ja encore:
-First of the Gang to Die (Hm. Encorea taputtaessa vielä kerran vähän toivoi että joskos sittenkin
joku muu kappale tulisi... mutta hyvä kappalehan tämä tämän kiertueen vakioencorekin oli ja on,
vaikka jo monesti kuultu.)
Että kiitti vaan.
Tampereen keikkaa olivat arvioineet "rutiinikeikaksi", ja sellainen kai tämäkin oli, mutta intensiivinen kyllä.
Ja koska sain kolme vuotta sitten kokea livenä semmoiset kuin "Panic" ja "Last night I dreamt that somebody loved me",
niin ei tässä hätää.
Keikkapaikka Kaapelitehdas sen sijaan haistakoot p*skan! Ei asiakkaita pitäisi voida noin vaan
heittää ulos _kuivin suin_ samantien keikan perään!
Näin kuitenkin tekivät.
"Even I, sick as I am, I would never be you!"
Kostoksi toistemme ja Morrisseyn ystäväkolmikko nautti, vaikkakin epämorrisseymaisesti,
useita tuoppeja tutussa mutta rauhallisessa pubissa Annankadulla heti oitis kun tiskille päästiin.
Yours truly, -R
- - -
