Tiedostamista ja pidättymistä

[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 9. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.

Tämä ei ole pelkästään vanhojen muistelua tai silkkaa valittamista, vaan aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan. Tämä on siis luonteeltaan lähinnä työpäiväkirja työskennellessäni kahden kirjallisen proggiksen kanssa, jotka julkaistaan talvella 2010. Valittamiseni on siis vain välivaihe matkalla vaikeuksien kautta voittoon]
--

Olen päiväkirjaani merkinnyt, että tein päätöksen lopettaa homouteni 14.11.1964. Olin siis 20-vuotias silloin.

Pystyin pidättymään seksuaalisista "retkahduksista" siinä vaiheessa kahden kokonaisen vuoden ajan. Siinä auttoivat juuri alkaneet teoreettisen fysiikan ja tietokonetekniikan opintoni, jotka olivat kiinnostavia ja veivät kaiken energiani.

Pikkudiplomin jälkeen kävin armeijan, mikä auttoi pysymään kaidalla tiellä. Olin sitoutunut ehdottomaan moraaliseen puhtauteen MRA:n hengessä.

Yksi ratkaiseva tapahtuma matkallani kohti tiedostamista oli Marraskuun liikkeen perustaminen Marraskuun liike marraskuussa 1967 vähäosaisten auttamiseksi. Se oli Sadankomitean ohella 60-luvun tunnetuimpia ns. yhden asian liikkeitä. Liike pyrki kohentamaan asunnottomien alkoholistien, mielisairaiden ja vankien elinolosuhteita.

Marraskuulaiset vierailivat vankiloissa, järjestivät mielenosoituksia ja tapahtumia, joilla kiinnitettiin huomiota mielenterveys- ja vankeinhoidon epäkohtiin. Se oli jatkoa työlle, joka Mathilda Wrede oli aloittanut 1880-luvulla. Liikkeen näkyviä edustajia olivat Ilkka Taipale, Claes Andersson ja Klaus Mäkelä.

Loka-marraskuussa 1967 pakkasyöt olivat surmanneet Helsingissä 44 asunnotonta miestä. Marraskuun liike oli vaikuttamassa siihen, että Helsingissä avattiin ns. Liekkihotelli sittemmin Lepakko-nimen saaneessa entisessä Suomen Väri- ja Vernissatehtaan varastossa Ruoholahdessa. Yömaja avasi ovensa 5. joulukuuta 1967.

Claes Andersson kertoo kuinka hän päivysti Lepakossa. Marraskuun liike opetti yhteiskunnan syrjäyttämisen ja tukahduttamisen mekanismeista. Se opetti myös, että moniin asioihin saattoi vaikuttaa ja muuttaa, kun ryhtyi
määrätietoisesti ja optimistisesti toimimaan samanmielisten kanssa.

Marraskuulaiset vierailivat vankiloissa, järjestivät ohjelmailtoja ja keskustelutilaisuuksia vankiloissa, mielisairaaloissa, radiossa ja televisiossa. He järjestivät mielenosoituksia ja tempauksia kiinnittääkseen huomiota mielenterveyshoidon ja vankeinhoidon ilmeisiin epäkohtiin ja julkaisivat luettelon sadasta mielenterveyshoidon, vankeinhoidon ja asuntopolitiikan vakavimmasta epäkohdasta.

Kun vankeja vapautui, marraskuulaiset toimivat heidän valvojinaan. Anderssonin mielestä se oli kiihkeää ja värikästä aikaa. Moni asia muuttui, osa painostuksen vuoksi. Psyykenpotilaiden oikeusturvaa parannettiin
ja koko mielenterveyshuolto inhimillistyi. Käsitys psyykkisistä sairauksista suhteellistui ja näkökulma muuttui yhteiskunnalliseksi. Asunnottomille järjestettiin ajan oloon parempia yösijoja ja oma lääkäriasema.

Marraskuun liike tyrehtyi 1970-luvun alussa kun liikkeen aktiivistit siirtyivät toimimaan puolueiden puitteissa.

Marraskuun liike on kuitenkin ollut mallina monelle myöhemmälle vähemmistöjen oikeuksia ajaneelle liikkeelle.

Olen myöhemmin tehnyt Claes Andersonin haastattelun Marraskuun liikkeen alkuajoista Helmi-verkkolehteen, jossa tämä kritisoi "hyvinvoivan enemmistön diktatuuria":

http://www.mielenterveyshelmi.fi/?netti-helmi_79

Marraskuun liikkeen toiminta kosketti minua läheisesti, koska olin kotona joutunut ottamaan kantaa yhteiskunnallisesti sorretun torppariluokan puolesta hyvinvoivan suomenruotsalaisen yläluokan tekopyhyyttä ja ylimielisyyttä vastaan. [Olen tietoinen siitä, että suomenruotsalaiset eivät yleisesti ole yläluokkaisia. Itse asiassa varhaislapsuuden kesäni vietin Sipoon saaristossa köyhien sipoonruotsia puhuvien kalastajien mökeissä].

Amerikkalaisen sanonnan mukaan olen pienestä pitäen ollut "...on the side of the underdog..." eli heikossa asemassa olevan koiran puolella.

Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin humaani ja kantaaottava esiintyminen julkisuudessa vetosivat minuun. Aloin vähitellen ajatella, että sen lisäksi että olen luonnon onneton painovirhe, saatan myös olla osa syrjittyä vähemmistöä. Marraskuun liikkeen vaikutuksesta liityin Sosialidemokraattiseen puolueeseen sen saaman suuren vaalivoiton (1966) jälkeen.

Omaa elämääni kosketti syvästi Edith Piafin musiikki, johon olin tutustunut henkilökohtaiisesti Pariisissa muutama vuosia aikaisemmin. Opettelin ulkoa ranskaksi monet Piafin laulut, joissa hän lauloi vähäosaisten ja syrjäytettyjen elämästä: Pariisin katujen pultsarit, köyhät, huorat, rakkaudessaan epäonnistuneet, onnettomasti rakastuneet nuoret, jotka tekevät itsemurhan yhdessä. Kaiken omankin kurjuuden keskellä Edith Piaf jaksaa ylistää nuoruutta, kevättä, rakastumista.

Koin tällaisen 60-lukulaisen empaattisen alistettujen puolustamisen hengen omakseni. Kaiken radikaaliuden keskellä alkoi kuitenkin myös näkyä jakaantumista autoritaariseen vasemmistolaisuuteen sekä homojen omien rivien jakaantumista kun muiden yläpuolelle asettuvat hyvinvoivat kulttuurihomot alkoivat sortaa heikompiosaisia.

Marraskuun liikkeestä tehdyn radio-ohjelman mukaan mm. konservatiivinen, yläluokkainen taiteenkeräilijä ja lääkäri Juhani Kirpilä ehdotti keskitysleirin perustamista kodittomille alkoholisteille. Myöhemmin, Kirpilä leimasi Setan "taistolaisten salajuoneksi" Kauneus ja Terveys-lehdessä.

Seksuaalisen vähemmistön sisäiset jännitteet olivat siis näkyvissä alusta saakka. Näinhän myös minä sen, vaikka koko 1960-luvun olin tiukasti kaapissa ja koin olevani itse poikkeava ja häiriintynyt, mutta kuitenkin matkalla eheytymiseen.

Alkoi tulla näkyviin, että homoissa ja lesboissa on kahden kerroksen väkeä, samoin kuin koko yhteiskunnassa.

Alkavan tiedostamisen mukana myös identiteettiristiriidat alkoivat kasvaa. Olin Kokoomusta nuorena äänestänyt aktiivinen reservinupseeri ja kuitenkin samalla demari ja piilohomo, joihin molempiin kohdistui vahvoja ennakkoluuloja reservinupseeriyhteisössä, puhumattakaan isovanhempieni MRA-piireistä.

Olin 1960-luvulla tiedemiehen alku, ja arvostin tarkkoja tieteellisiä tutkimusmenetelmiä. Marraskuun liikeen piirissä alettiin julkaista kirjallisuutta, joka asetti psykoanalyyttisen teorian kritiikin kohteeksi. Olen merkinnyt Lars Ullerstamin teoksen reunaan: "... tästä kaikki alkoi". Ullerstam oli ensimmäisiä jotka kiinnittivät Suomessa huomiota siihen, että kaikki homoutta koskevat väitteet 1960-luvulle saakka perustuivat yksinomaan psykiatrisista potilaista tehtyyn otokseen.

Olen monta kertaa sanonut Ilkka Taipaleelle, että hän oli se, joka minut alunperin saattoi tiedostamisen alkutaipaleelle.

Ilkka Taipale pyysi minua 1990-luvulla pitämään alustusta Kellokosken sairaalassa pidetyssä, seksuaalisten tasavertaisuusliikkeiden historiaa käsittelevässä seminaarissa. Ilkasta sain esimerkkiä miten suoralla, reippaalla ja rauhanomaisella toiminnalla saadaan aikaan muutoksia.

Mutta sitä ennen onnistuin telomaan itseni pahasti psykiatrisessa hoidossa...

---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuvateksti:

Marraskuun liikkeen aikainen esikuvani Ilkka Taipale.