[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 8. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan]
--
Olin aloittanut itseni eheyttämisen heti kirjoitettuani ylioppilaaksi ja päästyäni Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan tietokonetekniikka. Sen aikaisen tieteellisen tiedon mukaan miesten väliset rakkausuhteet ovat murrosiän ohimenevä vaihe.
Kirkon perheneuvojan Kaija Siiralan ja Asser Stenbäckin tuella ja isovanhempieni MRA-ideologian avulla päätin tahdonvoimalla irroittautua kaikista miesten välisten suhteiden etsimisestä. Sen koin tuottaneen itselleni vain tuskaa ja pettymystä.
Olen aina ollut päättäväinen ja järjestelmällinen. Päätin olla tehokas ja lopettaa jopa itsetyydytyksen, koska siihen liittyi miellyttäviä mielikuvia. Uudessa opiskeluympäristössä tunsin itseni yksinäiseksi, eikä polttava kaipaus kuitenkaan kadonnut. Tiesin tuomitsevani itseni yksinäisyyteen loppuiäkseni.
Minua harmitti tietoisuus siitä, että miehet löysivät seksiseuraa puistoista ja ravintoloista, vaikka homous oli sairaus ja rikos silloin. Siksi toimin kuten kunnon kristillinen ex-homo: keräsin yksilöidyn luettelon homomiesten tapaamispaikoista ja annoin sen sielunhoitaja Kaija Siiralalle luovutettavaksi poliisille. Siinä vaiheessa ajattelin, että koska homous on tuhonnut oman elämäni, on väärin että muut homot saavat toteuttaa taipumustaan.
Kirkon sielunhoitaja ja Asser Stenbäck antoivat minun kiduttaa itse itseäni ja antoivat tukea yrityksilleni taistella minussa olevaa "pistintä" vastaan (apostoli Paavalin sanonta) kuin alkoholisti viinaa vastaan.
Olin verisen masennuksen vallassa ja koin olevani "luonnon onneton painovirhe". Murruin niin että minun oli pakko pyytää pappi-psykiatri Asser Stenbäckiltä, että pääsisin rauhoittumaan hänen hoitoonsa Hesperian sairaalaan. Anoin Asser Stenbäckiltä tuskallisia sähköiskuja, joita silloin markkinoitiin hoitokeinona. Siihen hän ei suostunut, vaan määräsi ainoastaan mieshormoneja, testosteronia. Se ei suinkaan muuttanut seksuaalisten tunteideni suuntaa, vaan ainoastaan lisäsi niiden voimakkuutta.
Sairaala oli lähinnä vain säilytyspaikka, vaikka tietysti lääkkeet rauhoittivat. Asser oli hyvin kylmä kierroillaan. Ainoa hoito, minkä sain siellä oli musiikkiterapeutin vetämä konserttihetki ja juttutuokiot muiden potilaiden kanssa tupakkahuoneessa.
Asevelvollisuusaika antoi uutta ryhtiä elämääni. En ollut enää yksin, vaan sain asua kymmenien nuorten miesten kanssa. Univormumme (mallia -36) rähinäremmeineen olivat komeita. Armeijassa sain korkeimmat arvosanat sotilaspassiin, ja minua luonnehdittiin "määrätietoiseksi", "tehokkaaksi" ja "johtamistaitoiseksi".
Innostuin myös radiosähkötyksestä, koska minut koulutettiin ensiksi tiedustelijaksi ja kaukopartiomieheksi. Minut lähetettiin RUK:hon, jossa sain koulutuksen joukkueenjohtajaksi.
Siinä vaiheessa olin vielä melko MRA:lainen ja amerikantaustani vaikutuksesta vastustin jyrkästi neuvostodiktatuuria. Sítouduin taistelemaan vapaan yhteiskunnan ja sananvapauden puolesta. Minut valittiin Helsingin aluepuolustuksen ensilinjan joukkoihin ja kohosin siellä nopeasti yliluutnantiksi. Jatkoin valmiusjoukoissa 20 vuotta, kunnes lähdin tutkijaksi Australiaan vuonna 1986, josta en olisi enää päässyt muutamassa minuutissa puolustamaan Helsingin satamaa.
Olin ollut melko pitkällä kohti MRA:n tai McCarthyn tyyppistä, itseään vastaan äärioikeistolaista taistelevaa piilohomoa. Isänpuoleisen perhetaustani takia minulla olisi ollut mallia siihen. Isäni vanhempien kodin seinällä oli Mannerheimin kuva, pöydällä isoäidin Raamattu. Ne olivat jäljellä vielä vuonna 2008 kun kävin katsomassa syntymäkotiani. Sen omistaa tänään kristillinen ääriliike, joka tukee uskonnollista eheytysliikettä.
Sain nuorena jonkinlaista korviketyydytystä siitä, että päätin taistella moraalisen jälleenvarustautumisen puolesta neuvostodiktatuuria vastaan. Se tuntui puhdistavan itseänikin, koska huomasin, ettei seksuaalinen kaipaukseni ole lainkaan vähenemässä.
Jotenkin tuntui helpottavan kun sai taistella ulkoista vihollista vastaan: ranteita heiluttavia naisellisia homppeleita [toivon ettei Ranneliikken johto sensuroi minua siksi, että tässä raportoin 40 vuotta sitten kokemistani tunteista] ja isänmaanpettureita vastaan.
Olin niin ehdoton taistelija, että jos Aslan olisi ollut olemassa silloin, olisin todennäköisesti liittynyt siihen. Silloin ei tarvittu erillistä eheytysliikettä, koska koko valtionkirkko muodosti yhden ison homovihamielisen eheytysliikeen.
Pystyn hyvin samastumaan Aslanin ideologisten johtajien tuntemuksiin - silloisten omien kokemusteni perusteella. Minäkin olin 60-luvulla projisioinut itsessäni olevan pahan itseni ulkopuolelle ja ryhdyin taistelemaan sitä vastaan siellä.
Koko uskonnon historia oli puolellani. monet suuret apostolit ja kirkkoisät lähtivät taistelemaan itsessään olevaa "pistintä" (Paavalin termi) vastaan ryhtymällä vainoamaan muita samankaltaisia.
--
Kuvateksti:
Olli intissä titarina kahden taistelutoverin katsellessa RUK:n viestiasemalla keväällä 1966. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
