Kun tässä nyt on seurannut taas vaihteeksi rakkaan evlut. kirkkomme toimia niin herää taas kysymys mitä ihmettä ihmiset oikein tekevät ja ajattelevat...
Oma suhteeni uskonnollisuuteen on ollut aika vaihteleva. Perhe ja suku on ollut aina sellaista hyvin maallistunutta näkymätöntä kirkkokansaa, periaatteesta ollaan kirkossa vaikka siellä ei niin kauheasti käydäkään, jumalanpalveluksen voi kuitenkin katsoa televisiosta tai kuunnella radiosta...ne jotka enemmän sitten olivat uskovaisia olivat jo kummallisia (ja ne jotka eivät kirkkoon kuuluneet olivat kommunisteja).
Itse olin pienenä jossain määrin enemmän niiden kummallisten ihmisten joukossa, eli kristillinen niinkuin noin kymmenvuotias nyt sitten voi olla (taisivat jotkut pohtia että minusta tulee ehkä isona pappi...). Heilahdus vastakkaiseen suuntaan tuli murrosiässä, jolloin minusta tuli vakaa ateisti ja hyvin kielteinen kristinuskoa kohtaan, niinpä aikanaan kävin myös eroamassa kirkosta kun olin, mitä, 19-vuotias?
Kai minä sittenkin olen varsin uskonnollinen ihminen kun kuitenkin on taipumusta ajatella uskonasioita ahkerasti, kannasta riippumatta. Tuon henkisen pesäeron tekemisen evlut. kirkkoon jälkeen tutustuin mm. buddhalaiseen filosofiaan joka monella tapaa tuntui sopivalta, sellaiselta joka jäsentää maailmankuvaa järkevällä tavalla silloinkin kun on näennäisen järjetöntä. Lisämausteita tuli mm. shamanismista, kristillisiltä ja muslimimystikoilta jne. Vaikuttava oli myös tutustuminen Dietrich Bonhofferin vankilakirjekokoelma jossa tuli vastaan kristillisen uskon versio jonka voin itsekin hyväksyä...
Loppu(tai ehkä väli-)tuloksena nykytilanne, tunnustuksellinen synkretistiagnostikko joka uskoo pyhyyden kokemukseen mutta suhtautuu yhä erittäin kielteisesti kaikkiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Jos Jumala on olemassa ja on huomion arvoinen, on Hän niin mahtava ja käsittämätön että ihmisen ei ole mitään syytä ajatella Häntä moraalisia päätöksiä tehdessään. Käytettäköön omatuntoa ja omaa harkintaa päätöksiä tehdessä.
Joten terveisiä vain Kalle af:lle, en ole varma onko kulkemasi tie oikea mutta ainakin se on parempi kuin moni muu.
2 kommenttia
kesäpoika
26.1.2007 15:46
Mä olen oikeastaan ihan samoilla linjoilla, vaikka elänkin vasta voimakasta vastausten-etsimis-aikaa ja vaikka kutsunkin itseäni kristityksi. Silti mä en koe, että muut uskonnot olisi varsinaisesti väärässä. Mä uskon tunteen kaikilla olevan sama ja vain toteuttamistapojen ja symbolisoimisten olevan erilaisia eri uskonnoissa. Sitä mäkään en ymmärrä, en sitten yhtään, miten uskonto voi olla aiheena sotimiselle. Sellainen kuppikuntainen näkemys ihmisistä on hyvin kaukana siitä jumalkokemuksesta joka mulla on. :)
Mä en varsinaisesti pidä järjestäytyneiden uskontojen tavasta myydä yhtä totuutta vapaan ymmärryksen sijasta. Musta esim. kristillisyydessä pitäisi kertoa KOKO Raamatunhistoria ja kaikki mitä siitä nyt tiedetään ja antaa ihmisten oivaltaa itse. Erilaisia teorioita voi tietenkin esittää pohjaksi ajattelulle, mutta valmiiden vastausten syöttäminen asioista, joihin kukaan ei tiedä vastauksia, on musta eettisesti väärin. Usko on prosessi. Erilaisiin ratkaisuihin päätyneiden pitää silti kyetä uskomaan yhdessä.
Musta Jumalaa on syytä ajatella moraalisia päätöksiä tehdessään ja paljon, eli tästä olen kanssasi eri mieltä tavallaan. Jumalan käsittämättömän suuruuden takia ei pidä kuvitella osuvansa välttämättä oikeaan päätöksissään, mutta minusta Jumala asuu myös siellä omassatunnossa, jota pitää kuunnella. Jumala ei ole irrallinen asia, vaan läsnä kaikessa, myös meissä. Silti, joko me olemme erilaisia, tai totuus on hyvin suhteellista, koska vastaukset ovat erilaisia.
Vaikeissa kysymyksissä Jumala on ensisijainen laki. Lakia ei vaan voi ymmärtää ilman tunnetta. Tunne on osa meitä, osa ihmisyyttä. Siksi tunne voi olla myös väärässä, vaikka Jumala ei ole. Siksi vastuu teoista Jumalalle on yhä meillä, ei Hänellä. :) Näin mä ajattelen.. Eli Jumalaa ymmärtäen oman omantunnon kautta vastuullisesti.
Mä en usko joko-tai -maailmaan. Minusta kaikki on yhtä ja samaa. Myös se, etsiikö vastaukset Jumlasta vai itsestä, kunhan se itse ei ole pelkkä oma halu, vaan se, minkä kokee oikeaksi. Jumalasta vastausten etsiminen ei ole sama juttu kuin jos etsii vastauksia jonkin kirkon tai tietyn ihmisen valmiiksi pureskelluista opeista.
Luulen, että vaikka olin kanssasi tavallaan eri mieltä, me ollaan silti samaa mieltä. Mitä sä ajattelet?
millikan
29.1.2007 14:44
Kuulostaa kyllä aika samansuuntaiselta ajatusmallimme.
Jumalalla toki on vaikutuksensa omatunnossa, siinä millainen minä olen, miltä asiat minusta näyttävät...joten jos jokin asia on minusta oikein ja hyvää niin sitten on parempi tehdä niin kuin lähteä pohtimaan Jumalaa irrallisena olentona, jonain ukkona pilven päällä joka hyväksyy tai hylkää tekoni. Jumala on sen verran perustavana pohjaoletuksena siellä taustalla että sitä ei tarvitse erikseen mainita tai käsitellä. Toisaalta, jos Jumala haluaa pelata typeriä houkutuspelejä kanssani en myönnä Hänelle oikeutta jakaa tuomioita elämästäni eikä hän silloin ole huomioni arvoinen.
Omassa ajatustavassani on kyllä selvästi kristillinen leima mutta en itseäni sellaiseksi kutsu koska minusta kristillisyyteen kuuluu edes jonkintasoinen seurakuntayhteys ja omalla kohdallani se on katkaistu (kumpikaan osapuoli ei ole syytön katkaisuun...). Ja laitan tähän vielä sen disclaimerin että käytän termiä "Jumala" helppouden ja sen kristillisen taustani johdosta, tarkempi ilmaisu olisi jotain "korkeamman olennon mahdollinen olemassaolo". Enkä ainakaan ihan vielä elä Heinrich Böllin novellissa :)