Half Machine Lip Moves

Katalta (http://katapultti.blogspot.com/) meemi:

1) Mikä kirja itketti?
...aika harvassa ovat. Mieleen tulee kuitenkin T.H.Whiten Once and Future King jonka kohtalokkuus ja tuhon vääjäämättömyys jotenkin vetosi minuun...

2) Mikä nauratti?
Viimeksi taisi olla toisessa blogissani (hdcanis.blogspot.com) mainittu Arja Tiaisen Tää tojota ei lähe liikkeelle, jossa oli muutamakin mainio oivallus.

3) Mikä oksetti?
Ei kyllä tule mitään mieleen. Eikä tarvitse suositellakaan hyviä kandidaatteja.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Olen tainnut sen joskus mainitakin, Leena Krohnin kirjan Umbra lukeminen oli ensi kertaa aika omituinen kokemus kun samastuin sen verran vahvasti siihen nimihenkilöön. Joka siis ei kuitenkaan ole mitenkään positiivinen samaistumiskohde. Ja jotkut ovat kommentoineet että Krohnin henkilöhahmot ovat enemmän abstrakteja merkkejä kuin todellisia henkilöitä, mutta jostain syystä ne osuvat minuun.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Jätän kiinnostamattomat kirjat aika suruttomasti kesken, joten useita löytyy...mainitaan nyt vaikka se Proustin kadonnutta aikaa etsimässä, jota siedin noin 50 sivua.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Vaikea kysymys, kun teen tätä kuitenkin aika helposti...ei tule yhtään mieleen.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Luen aika paljonkin kirjoja uudestaan, viimeisin taisi olla Aira Brinkin mainio fantasiaromaani Memmoin arvat, jonka olin lukenut viimeksi joskus teininä.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Plaah...ehkä olen joskus jotain salaillut mutta niin se häpeä vain karisee pois. Olen siis lukenut mm. Kaari Utrion ja Laila Hietamiehen tuotantoa muutamankin kirjan verran. Ja Fanny Hillin, ja markiisi de Sadeakin hieman. Taaksepäin katsellen kaikkein eniten "miksiköhän minä noita luin?" hämmennystä herättää ehkä Merja Jalon hevoskirjat (en siis ole ikinä ratsastanut).

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Hmm. Suositellaan nyt vaikka Nathanael Westin Iisiä miljoonaa. Riemukas kirja 30-luvulta jossa laitetaan ryysyistä-rikkauksiin-fiktiota jossa jokainen on oman onnensa seppä uuteen uskoon (ja siinä ohessa viittaillaan fasismin nousuun, kirjalla on kohtalaisesti yhteyksiä mm. Horst Wesselin tarinaan). Mutta ajaton kirja.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Suurista järkäleistä olen lukenut sekä Raamatun että Kalevalan. Ja molemmat ovat oikeasti aika mainioita opuksia.

Ja olette kaikki haastettuja tietty.

Kello viiden ekumeeninen kirkolliskokous esittää seuraavia lauseita uskontunnustukseksi. Lisäyksiä tulee sitä mukaa mitä kerettiläisiä oppeja pitää torjua.

Minä uskon
mahdollisuuteen subjektiivisuuteen,
ja mahdollisuuteen objektiivisuuteen.

Minä uskon
satunnaiseen universumiin ja siinä oleviin partikkeleihin,
ja että näiden rajapinta on ja ei ole satunnainen.

Minä uskon
entropian kasvuun, välinpitämättömyyteen
ja omenapuun istuttamiseen.

Taas näitä unia, kai tuo jonkinlainen painajainen oli...Barack Obama salamurhattiin sellaisella JFK-tyylillä mistä seurasi kansainvälisellä tasolla poliittista epävakautta ja lamassa sinnittely kääntyi taas reippaaseen talouden alamäkeen.

Jeps. Seuraavaksi varmaan on tulossa unia kunnallisveron noususta, puutulleista ja muista yhtä seksikkäistä aiheista.

Oli outo tauti viime viikolla. Tähän mennessä flunssat tapaavat edetä suht järjestelmällisesti tiettyjen vaiheiden läpi, siinä määrin että voi yleensä kommentoida niitä tyyliin "nyt on vaihe 3.2 päällä, joskohan huomenna olisi siirtynyt neloseen".

Mutta tällä kertaa kurkkukipu skipattiin kokonaan, nenä vuoti jonkin verran mutta huomattavasti vähemmän kuin normaalisti, kuumetta sentään oli päivä pari. Eli vähän kuin tavallinen nuhakuume paitsi ettei oikein edes sitä nuhaa.

Ei muuten harmittaisi tippaakaan jos tuo olisi ollut se sikainfluenssa ja minä sattuisin kuulumaan siihen pääosin immuuniin ryhmään :)

Tulipa kuunneltua "tätä homommaksi ei levy voi mennä" CD:tä, Rufus Wainwrightin tribuuttia Judy Garlandin klassikkolevytykselle Judy at Carnegie Hall.
Ja joo. Ihan kiva. Oikeastaan haluaisin pitää miehen tuotannosta enemmän kuin siitä pidän...
Mutta tällä hetkellä mielipiteeni on että olen kuullut herralta tasan yhden oikeasti hienon kappaleen, Art Teacher:

Ja jotta homppeliuskottavuus laskisi entisestään totean että minulle myös The Smiths on yhden hitin ihme, There Is a Light That Never Goes Out on upea, muusta en sitten välitä (no, Girlfriend in a Coma on ihan kiva).

Edellisessä kirjoituksessa mainittu kirja sai minut myös ajattelemaan nuoria naisia, näistä kun kovasti oltiin huolestuneita.

Samoihin aikoihin kun neiti West kehitti debyyttinäytelmäänsä, ytimekkäällä nimellä Sex, oli nk. seksinäytelmiä jo muutamakin Broadwaylla. Mm. aikalaisnäytelmää The Captive, joka ensi kertaa käsitteli lesbolaisuutta Broadwaylla, kehuttiin taiteellisesta kunnianhimosta ja monimutkaisen aiheen hienosta käsittelystä jne. mutta jonkin aikaa tämän jälkeen se, niinkuin Westin näytelmät Sex ja the Drag, tuomittiin ankarasti.
Näytelmissä ei sinänsä ollut mitään muuta vikaa mutta yleisö oli vääränlainen: arvokkaiden, älykkäiden, keski- ja yläluokkaisten miesten, jotka toki kykenevät mitä tahansa saastaa katsomaan kyeten asettumaan sen yläpuolelle, sijaan katsomon täyttivät nuoret naiset. Vieläpä alempien sosiaaliluokkien nuoret naiset.

Sama ongelma esiintyi myös vaudevillen ja elokuvien piirissä: sinänsä sensuuri on paha asia mutta kun ne nuoret naiset menevät katsomaan niitä, niin pitäähän nyt heitä suojella. Saavat vaikutteita ja kääntyvät madonnamaisesta puhtaudesta tiesmiksi flappereiksi, prostituoiduiksi ja huumausaineiden orjiksi.

Jos nuoret naiset olisivat ymmärtäneet pysyä kotona virkkaamassa kapioitaan tai mikä onkaan näille sopivaa huvitusta, ei sensuuria olisi.

Olen lukenut nyt Mae West -elämäkertaa (aikaisemmin en ollut lainkaan kiinnostunut lukemaan elämäkertoja, nyt niitä menee...tosin tapaavat olla varsin eksentristen ihmisten tarinoita).

West oli kai omaelämäkerrankin joskus kirjoittanut, mutta kuten tästäkin kirjasta käy ilmi on hän erittäin epäluotettava kertoja ja niin tottunut Mae Westin esittäjä että sen tavallisen ihmisen löytäminen on vaikeaa, jos siellä sellaista onkaan ollut.

Kuvaavia ovat ne kommentit joilla West on analysoinut mm. tekemänsä näytelmän The Drag vaikuttimia: 50-luvun ilmapiirissä West kertoi tarkoituksenaan osoittaa homoseksuaalisuuden turmiollinen vaikutus yhteiskuntaan, kun taas 70-luvulla West totesi olleensa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien esitaistelija jo 20-luvulla. Totuus lienee jostain tuolta väliltä, ja West on sekä taiteessaan että politiikassaan ollut hyvin johdonmukainen: kaikki mikä edistää Mae Westiä on hyvä.

Mutta ne merkillisemmät osuudet kirjassa ovat selostukset siitä millaista showbusiness oli 1900-luvun alussa. Jotenkin nykyajan salarakkaat ja Tuksut kalpenevat mm. Shooting Stars -tyttösten rinnalla, jotka olivat siis kaksi nuorta naista joita syytettiin toisen naisista rikkaan miesystävän murhasta. Oikeudenkäynnin edetessä nämä olivat vapaalla jalalla takuita vastaan ja esiintyivät Victoria-vaudevilleteatterissa.
Ja yleisesti ottaen kuka tahansa nainen joka oli jollain tavalla sotkeentunut johonkin skandalöösiin murhaan voi olla varma esiintymiskiinnityksestä johonkin teatteriin jos vain halusi...

Hämmästyttävä oli myös tieto siitä että esiintyviä female impersonatoreita oli ilmeisesti todella paljon 1870-1920-lukujen tienoilla, parhaat olivat hyvin suosittuja ja he esiintyivät vakavissa teattereissa, ei vain epämääräisissä juottoloissa ja burleskeissa (vaikka näitäkin oli). Heihin suhtautuminen oli kuitenkin toinen: koska viktoriaanisena aikana sukupuolien erot olivat jyrkät ja kiveen hakatut, oli niiden ylittäminen vaikuttava taikatemppu.
Nykyaikainen drag queen -sivujuonne, että ne female impersonatorit eivät olekaan vain esiintyjiä vaan ehkäpä noita inverttejä, kolmatta sukupuolta jolle naisena esiintyminen onkin itseilmausta eikä hieno taikatemppu, alkoi hiipiä ihmisten mieliin vasta siinä 20-luvun loppupuolella, ja johti muutamassa vuodessa koko buumin katoamiseen valtavirrasta. Ja yhtenä osana tuota muutosta oli Mae Westin näytelmä The Pleasure Man jonka näyttelijäkaarti koostui suurelta osin aidoista "fairyista" jotka esittivät female impersonatoreita.

Niin, Mae West siis liikkui 20-luvulla homppelipiireissä ja otti näiltä myös vaikutteita omaan julkiseen rooliinsa, jonka johdosta on häntä nimitettykin maailman parhaaksi drag queeniksi...

Mutta tosiaan, on jollain tavalla tyydyttävää lukea että maailma on ollut aika merkillinen jo pitemmän aikaa.

Another wretched morning
A wretched october day
No sound of angels in the trees
Christmas is far away
Yeah, listen, what's this?
The televoice starts whipping round
The vision comes today
And this is what the voice declaims
It's to megatherion's birthday!

Merry Crowleymass everyone!

Lähikirjasto menee remontin vuoksi kiinni muutamaksi kuukaudeksi, niinpä sieltä otetuissa lainoissa oli laina-aika maaliskuun alkuun...mikä on tietysti hyvä syy lainata kaikenlaista tolkutonta joihin ei välttämättä kärsivällisyys riittäisi normiajoissa.

Levyosastolta oli jo aika paljon tavaraa poistunut, mutta mukaan tuli mm. boksillinen haitarimusiikkia ympäri maailmaa ja tuplalevyt vanhaa fadoa ja jodlausta...ja kohtuullisempina valintoina kokoelma Django Rheinhartin (sp?) kitarajazzia ja Rufus Wainwrightin tribuutti Judy Garlandin Sille Konserttilevylle.

Kirjojenkin puolella muuta olivat näköjään käyneet poimimassa paksut Dickensit ja Tolstoit jotka olisivat minuakin houkutelleet, niinpä tyydyin pariin muuhun tiiliskiveen...

...että olin unohtanut. Tuli hyvä mieli.