Varoitus: tässä bloggauksessa itketään tuoppiin.
Vaikka kiinnostuneena olenkin Markku Envallin esseitä lukenut, on tällä myos joitain mielipiteitä jotka saisivat minut monet ihmiset kategorisesti julistamaan “v***n tyhmiksi”. Yhtenä tällaisenä on suhtautuminen musiikkiin, eli kuinka klassinen musiikki on automaattisesti hienostuneempaa, korkeampaa ja kaikin puolin parempaa kuin populaarimusiikki. Tuossa olisi paljon pureskeltavaa, mutta keskityn nyt käsittelyssä yhteen kohtaan, populaarimusiikin sentimentaalisuuteen.
Allekirjoittaneella on taipumusta varsin hillittyyn tunneilmaisuun. Lisäksi minulla on tapa etäännyttää, älyllistää ja analysoida loputtomiin. Nuo ovat joskus hyviä taipumuksia mutta aika usein myos todella huonoja ja rasittavia...joten yksi asia miksi musiikki on minulle tärkeää on siinä että se on välineenä erinomainen nimenomaan siinä tunteiden välittämisessä, ilmaisussa ja analysoimattomuudessa. Toki klassisessa musiikissa on myos noita, ja erityisesti oopperassa joskin henkkoht lasken suuren osan oopperaa kuuluvan populaarimusiikin piiriin, mutta ne tapaavat olla ritualisoituneen etäännytettyjä, ja nuo ovat ominaisuuksia joita minä en musiikissa arvosta (muiden ei tarvitse tehdä etäännyttämistä, osaan sen ihan tarpeeksi hyvin itse).
Sentimentaalisuus on hyve. Analysoimaton suoruus on hyve. Totuus, kauneus ja rakkaus ovat hyveitä.
Tämä nousi nyt kun olen viime aikoina kuunnellut yltiosentimentaalista musiikkia. Olen fiilistellyt espanjalaisten coplien parissa (Imperio Argentinan ” El día que nací yo” on Parasta Juuri Nyt), siihen sivuun hieman mm. Yma Sumacia, ja nyt olen alkanut kuunnella myos kantria. Dolly Partonin ja Patsy Clinen musiikista olen fiilistellyt jo pitempään, ja nyt on sitten alettu diggailemaan myos mm. Hank Williamsia, Jimmie Rodgersia ja Charlie Richia (jonka ”The Most Beautiful Girl” on Toiseksi Parasta Juuri Nyt). Ei, tämä ei ole millään tavalla coolia. Eikä sen kuulukaan olla.
Oma lukunsa on sitten tietysti suomalainen tango ja iskelmä, jotka arvokkaan kansainvälisinä traditioina toki näihin linkittyvät. Kyllä se Olavi Virta ja muut ovat soineet myos ja tietysti nykyään saman ekologisen lokeron paikkaa metallimusiikki (jo kuopattu Trio Niskalaukaus toki äärimmäisimpänä esimerkkinä tearjerker-metallista, mutta kyllä ne muutkin tässä kunnostautuvat).
Linkkejä parhauteen:
3 kommenttia
Rokkihomo
9.12.2008 15:46
"tämä ei ole millään tavalla coolia"
Niin.
Olen ehkä kovin syvällä molemmissa suonsilmissä, mutta:
mielestäni (oman kokemuksen perusteella) analyyttisyys ja kyynellin saakka menevä sentimentaalisuus eivät sulje toisiaan pois.
Sen sijaan joskus ne voivat (jopa -?) ruokkia toisiaan.
JPHki
9.12.2008 15:52
Mä en häpeä kuunnella sentimentaalista musiikkia, enkä myöskään häpeä kirjoittaa siitä blogissani toisinaan.
Splenetic
10.12.2008 08:59
Pöh. Se, että klassinen musiikki on nykymusiikin "esi-isä" (jonka oma esi-isä on sitten se luonnon omista antimista koottu soitinkavalkadi), ei itsessään tee siitä muita parempaa tai hienostuneempa, kun se ei sitä ole. Yleinen ajatus taitaa olla kaikessa, että jos se on suosittua ja myy, se on huonompaa (populaarikirjallisuus, populaarimusiikki); vastaavasti harvojen suosiossa oleva on jostain syystä muka sitten parempaa.
Terv. "kuuntelin juuri LOTR II-soundtrackia ja nyt kuuntelen Roxettea"