Vincent River

Koin viikonloppuna tämän Philip Ridleyn rankan näytelmän Mikko Roihan ohjaamana
kun näytelmä oli vierailulla Turun kaupunginteatterissa.

Osa Philip Ridleyn teksteistä on tuttuja ennestään, ja olin lukenut myös tätä näytelmää ja tästä näytelmästä etukäteen,
joten tiesin että vahvoja tunteita on luvassa, eli että varoitus: tämä näytelmä saattaa aiheuttaa surua ja vihaa.
Ja pilata mahdolliset silmämeikkisi.

En kuitenkaan osannut varautua siihen miten näytelmä reilussa tunnissa tulee käsitelleeksi niin monia
omakohtaisesti koettuja menetyksiä, uhkia ja suruja, että näytelmän loppupuolella oli jo ihme
että tuolilla sai istuttua.

Enkä siihen miten hyvää jälkeä Mikko Roiha onkaan voinut saada aikaan.

Tämä blogi ei ole paikka jossa näytelmää analysoitaisiin puhki.
Tehkää se tahoillanne tai olkaa tekemättä, kun menette itse kokemaan näytelmän.
Varatkaa liput jo, se pyörii Helsingissä vielä pitkin syksyä.
(Ja Turussakin on vielä pari esitystä.)

- - -

Näytelmän perään pidettiin paneelikeskustelu jossa myös Mikko Roiha oli mukana.
Hyvin tuntemani keskustelun vetäjän puolesta täytyy sanoa, että kun kokee näytelmän
ja kantaa mukanaan uudelleen ajankohtaista entisen lähimmäisen katoamista,
mysteeriä johon saattaa liittyä _mitä vaan_ ja josta on nähty useampia unia,
omakohtaisia kokemuksia siitä miltä tuntuu kun lyödään kunnolla,
ja oman äidin ei kauempana kuin viime vuonna tapahtunutta menetystä niin...

...Ei välttämättä ole aivan paras idea päätyä vetämään keskustelua heti näytelmän jälkeen,
samalla näyttämöllä, parrasvaloissa.

Mutta jotenkin sekin hoitui.

Ja kaiken käsitykseni mukaan näytelmä, kokonaisuus Philip Ridleyn hienoa tekstiä,
Mikko Roihan überdramaattista ja kuitenkin herkkää ohjausta, ja kahden näyttelijän intensiivisintä suoritusta,
jättää kyllä jäljen vaikkei kantaisikaan kaikkea mainittua mukanaan katsomossa.

-R

- - -