Silloin kun olin pieni, sosiaaliseen elämääni kuului lepakoita nykyistä enemmän.
Itseasiassa usein oli minä ja lesbot; siis minä ja lesbot jotka vietimme aikaa kantapaikassa,
yleensä kaljotellen (monet pojuthan eivät voineet, kun olut olisi voinut aikaansaada
vaikkapa turvotusta), ja minä ja lesbot jotka jorattiin Pelle Miljoonaa ja Maukka Perusjätkää...
ja suomirokkiakin (ja Madonna ja Pet Shop Boys jäi enempi, no, himpuloille).
Niin ja kiroiltiin maailman p*skamaisuuksille (samalla kun toisaalla joidenkin muiden elämä
tuntui olevan yhtä musikaalia.)
Oon nyt katellut L-koodia kun kolmatta tuotantokautta kerran MTV 3 uusintana tiistaiöisin tarjoaa.
Vähintäänkin mukavaa, kun ruutu antaa tarinaa ja kuvaa työongelmista, parisuhdeongelmista,
genderongelmista, ja yms tms...
Ja samalla kun aivan sitä musikaalia ei tarjota, aika ajoin sarjassa osataan rentoutua
Oikein Kunnolla.
Yhdellä keskeisimmistä hahmoista, Shanella (jota Splenetickin on täällä ylistänyt)
oli päällään kirkkaanpunainen Iggy Pop Lust for Life t-paita.
Näkyikö mitään sellaisia Queer as Folkin hahmojen päällä?
Niinpä.
Jos olisi valinnan paikka, niin Shanen ja vaikkapa Moiran / Maxin kanssa mieluummin itkisin ja nauraisin,
kuin... kouristelisin euroviisujen katveessa pönöpönöttämässä baaritiskillä. Vaikkapa.
Ja mukava kun tv-sarja muistuttaa moniongelmaisesta elämästä. Sitähän helposti riittää.
Silloin kun olin pieni, vatvottiin gendersensitiivisyyttä ja sarjamonogaamien suruja.
(Vaikken ikinä koskaan itse sarjamonogaami ollutkaan.
En minä mutta minun vieruskaverini...)
Nyttemmin tuntuu ettei moisista kuuluisi puhua mitään.
Tai jos, niin ehdottomasti vain ironian keventämänä.
Hui hai. Minä vatvon, vaikkapa itsekseni, ja viime tiistainakin oikein erikseen muistin
että jee; L-koodi tulee taas.
Saa vatvoa, edes fiktiivisiä.
Ja ehkä muistella vähän vanhoja.
- - -
Pikku lisäys:
Meinasin laittaa jotain pienen sisäisen lesboni herättelemisestä.
Mutta ei: Jossain toisessa sopivassa yhteydessä voisin puhua vaikka sisäisestä mummosta,
sisäisestä porvarista, sisäisestä anarkistista...
...Mutten sisäisestä lesbosta.
Sellaista ei vaan ole.
Ja hyvää viikonloppua, -R
- - -
6 kommenttia
Massa
16.7.2009 11:48
Otan osaa Madonnan ja varsinkin Pet Shop Boysin katoamiseen. On ollut julma kohtalo ;)
Rokkihomo
16.7.2009 17:22
Mitä voin sanoa...?
Sanon tämän klassikkofraasini:
Olen ollut tuon varsinkin -artistin keikalla, Ruisrockissa reilu kymmenen vuotta sitten.
Erityisesti pidin heidän Hallo Spaceboy -versiostaan, ja erityisesti koska Dame Bowie esitti saman myöhemmin samana iltana.
martin
16.7.2009 19:20
Puhua Kristuksesta mm. saunassa!
JPHki
16.7.2009 22:14
Olen varmaan katsonut L-koodia huonosti, sillä vierastin sitä alusta pitäen. Se maailma ja henkilöhahmojen ongelmat tuntuivat minusta teennäisiltä ja muovisilta. Nihkeyteeni voi vaikuttaa se, että en enää vuosiin ole jaksanut kuunnella vatvontaa, joka liittyy joko seksuaali-identiteettiin tai puhujan omaan egoon. Muistaakseni L-koodissa oli verrattain paljon näitä molempia.
Muutoinhan mä en saa koskaan tarpeekseni työ-, parisuhde-, ahdistus- ym. vatvonnasta.
Splenetic
17.7.2009 19:40
No, ylistin ja ylistin... taitaa olla pikemminkin positiivista kateutta. Ja olihan se L-Koodin ensimmäinen kausi aika muovista, mikä johtui varmaan siitä että oli vielä kyseenalaista miten sarja otettaisiin heterotäytteisessä AV-kulttuurissa vastaan. Nyttemmin kun se on jo mainstreamia eikä tarvi kalastella katsojia ihan yhtä kiihkeästi niin siinä on enemmän myös varaa pelata teemoilla ja tehdä hahmoista -kuten Shanesta!!!- moniulotteisempia.
Rokkihomo
18.7.2009 01:17
Elo ilman egokeskeisyyttä on kai vähän kuin pikakiinalainen ilman natriumglutamaattia.
Eli: Ei ole, sanoi eestiläinen.
Sitä vaan tottuu hyväksymään jotkut lisäaineet. Joo, muovinkin.