Kuukauden kahdeksastoista päivä

Siitä on tänään 11 kuukautta aikaa kun tapasimme
Pölhön kanssa. Menin samantien yökylään...
Ja parin viikon päästä siitä, jo parin viikon sisällä,
alkoi aika joka jatkuu: ollaan nukuttu yhdessä
lähes kaikkina öinä.

Onko se lyhyt aika, 11 kuukautta. Ainakin lasken
vielä kuukausia... Samalla se on pisin ja viimeinen
parisuhteeni. Että tässäpä ollaan.
Koko elämä määrittyy suhteen ollessa sen keskiössä.
Hyvässä ja pahassa.

Hyvässä ja pahassa:
Olen välillä melkoisen väsynyt. Ja jos Pölhö on
kärttyinen, se tarttuu minuun usein helposti
ja nopeasti... Mutta siis: olen välillä melkoisen väsynyt.
Elämässä on paljon asioita, vaikka mieluimmin olisin
aika ajoin "vaan" yksin hiljaa keskenäni. Sellainen
on yleensä antanut voimia. Sellainen on yksi
tapani levätä, johon olen vuooooosien mittaan tottunut.

Sellaisina päivinä kuin tänään, kun on samaan
aikaan sunnuntai, työpäivä, edessä ja takana niin töitä,
ystäviä kuin parisuhteen pitoakin, minuun voi iskeä
aikamoinen väsymys.

Tuntuu, että pitää pyytää Pölhöltä anteeksi
että on töitä. Ja töiltä anteeksi että on parisuhde.
Ja parisuhteelta anteeksi että on ystäviä.
Ja ystäviltä anteeksi että on parisuhde.
Ja töiltä vielä anteeksi että on ystäviä.
Ja: Pölhön ystäviltä anteeksi että on
muitakin ystäviä ja työ.

Tänään pitää valmistella ensi viikon töitä ja pakata.
Lisäksi pitää harrastaa vapaa-aikaa Pölhön ja hyvän ystävänsä kanssa laskiaissunnuntain merkeissä (hernekeittoa ja laskiaispullia, mmm...). Toisaalta
parilta ystävältä tuli avunpyyntö joka olisi samalla
ollut hauskaa: katsomaan tuoretta teatterituotosta,
jolla vaan sattuu olemaan "huono"
esiintymispäivämäärä tänään, ja katsojia tarvittaisiin.
Sinne en nyt ehdi.

Olen työhuoneella tehdäkseni mahdollisimman
nopeasti mahdollisimman paljon pitkän
sunnuntaiaamun ja odottavan laskiaiskutsun välillä.
Blogi siis kiinni ja ahkeroimaan.

Olen väsynyt tekemisissäni sekä etu- että jälkikäteen. Vatsa reistailee. Rahat ovat loppu.

Mutta hyvää laskiaista, kuka tänne asti lukikaan.