Bad Day

Paha päivä.

Tekemättömiä töitä.
Tyydyttymättömiä toiveita.
Pettymyksiä:
Lähellä olevien ihmisten tekemisiä ja tekemättä
jättämisiä.
Ja omia tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

- - -

Tappelin tuossa Pölhön kanssa ihan itsekseni
ja oman pääni sisällä juuri aikamoisen tappelun.

Tulin työhuoneelle koska en missään tapauksessa
olisi voinut keskittyä töihin kotona.

Eipä ole eka kerta.

Ja eipä ole ainoa ihminen johon olen näinä päivinä
pettynyt.
Mutta onneksi itse olen kovin erinomainen.

Minulla ei juurikaan ole harhakuvitelmia siitä ettenkö
lopulta olisi hyvinkin yksin tässä maailmassa,
tuomittu yksinäisyyteen, kuten Sartre kuvailee,
ja laittaa näytelmässään "Kärpäset" Oresteen pakenemaan yksin yksinäisyyteen:
Orestes oli murhannut äitinsä ja tämän uuden aviomiehen, jotka taas olivat aiemmin murhanneet
Oresteen isän. Sisko edellyttää veljeltään Oresteelta
oikeudenmukaista kostoa, mutta kun Orestes
toteuttaa siskonsa toiveet, sisko romahtaa ja alkaa
tuntea syyllisyyttä - sekä syyllistää Orestesta.

Näin orvoksi päätynyt Orestes ei voi enää luottaa
siskoonsa, ainoaan lähimmäiseensä, vaan on tuomittu
yksinäisyyteen, ja lisäksi joutuu pakenemaan kotoaan
tehtyään teon jota piti oikeana ja jota hänet
aneltiin tekemään. Orestes jää yksin, mutta
ei pohtimaan mahdollista syyllisyyttään, vaan sitä
miten hänellä ei ole maailmassa ketään kehen
tukeutua ja luottaa kunnolla ja kokonaan.

Minulla ei juurikaan ole harhakuvitelmia siitä että
voisin saada lähimmäisiltäni vaikkapa oikeasti
ja kokonaan auttavaa lohdutusta. Lopultahan
vain minä ymmärrän itseäni. Lohdutanpa siis lähinnä
itse itseäni.
Tai että ihmiset, mukaanlukien "esimieheni",
olisivat sanomisissaan ja tekemisissään edes
suunnilleen johdonmukaisia ja kohtuullisia.
Mutta yritän ymmärtää. Taas ja taas.

Sama koskee tilannekohtaista anteeksiantamista (esim. jos käyttäydyin huonosti mutta ei se mitään,
olin väsynyt ja kipeä), jonka varaan ei tosiaankaan
voi tässä maailmassa laskea.
Tai siis, minä en katso voivani. Monet muut kyllä.

Mutta. Homma menee aikalailla
epäoikeudenmukaisemmaksi siinä kohtaa, jos
minulta odotettaviin asioihin muiden taholta kuuluu
tuollainen oikeasti auttava lohduttaminen ja seura,
ja anteeksiantaminen.

Eikö sen pitäisi olla kahden kauppa?
Ainakin läheisten ja lähimmäisten kesken?

Nnoh. Onneksi ainakin itsekseni yksikseni
saan olla juuri niin "itseriittoinen" tai
"pelottavan itsetuntoinen" tai "vaikeaselkoinen"
kuin haluan.

Samalla, minähän väsyn teihin kohta kokonaan.
Ja itseeni samalla. Varsinkin kun omiin töihini olen
jo täysin väsynyt - mutta jatkan silti.

- - -

Then; Maire, Stella. I'm still angry (and yet tired),
so only two shortest comments now:

Apart from naivety and obscurity, to which I'm not
primarily heading at, I see myself, quite honestly,
mostly laughing - or crying - at myself.
Honestly: honesty.

And,
I find the original LP Ziggy Stardust mostly
boring. But it's the afterlife of it fascinating me.
The later versions. The sing-a-long.
Truly and honestly.

Take me to hip happening holiday from this, this...
...Dead End? Or just Melancholic Sunday?

Sh*t happens. Rama rama.