Homohistoriaa Helsingin pömpeleissä ja puistoissa

[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].

--
Julkisuudessa on Vartti-lehden aloittamana äskettäin keskusteltu homomiesten harjoittamasta seksistä julkisilla paikoilla:

http://www.vartti.fi/artikkeli/d91d81e3-ecf2-4ed2-8ec5-b7a33715fe93

Tämän innoittamana lisään muutaman bloggauksen Setan varhaishistoriaa käsittelevään blogisarjaani. Se on sikäli valmis, että Seta on tehnyt sen perusteella keväällä 2009 PowerPoint -esityksen, jota näytetään Setan toimistolla. Olen vähitellen siirtymässä ystävällisempiin sosiaalisiin viestimiin. Kirjoittamisen Ranneliikkeen keskustelupalstoille lopetin pääsiäisenä 2009 ns. kiusaamiskeskustelussa. Jos joku haluaa keskustella kanssani, pyydän ottamaan yhteyttä Facebookin kautta.

Näiden historiablogieni ydin on ollut siinä, että olen ollut itse mukana niissä kuvatuissa tapahtumissa ja useimmissa tapauksissa olen ottanut niiden kuvat. Olin Setan alkuvuosina, 1970-luvun, Seta-lehden kuvaava ja kirjoittava toimitussihteeri. Tämän blogin tarkoitus on olla loppuvuodesta 2009 FinnQueerissa ilmestyvän, Anssi Pirttijärven työstämän, Setan varhaishistoriaa käsittelevän poliittisen historian alan gradun kuvitettu oheislukemisto.

Keskuspuistolla, Laakson kentällä ja Paavo Nurmen edessä olleella pömpelillä ("Jennyn teehuone") on ollut tärkeä merkitys helsinkiläisten homomiesten kohtaamispaikkana kautta vuosikymmenien, haluttiinpa se myöntää tai ei. Erityisesti laittomuuden aikana - vuoteen 1971 saakka useimmilla homomiehillä ei ollut Helsingissä muuta paikkaa tavata miehiä ja harjoittaa seksiä näiden kanssa kuin tietyt puistot ja ulkotapaamispaikat.

Olen henkilökohtaisesti perehtynyt näihin paikkoihin sekä nuorena osallistujana 1960- ja 1970 -luvulla, että myöhemmin yhteiskuntatieteilijänä, erityisesti ollessani mukana vuosina 1997-1998 tekemässä empiiristä laadullista tutkimusta homomiesten seksikäyttäytymisestä. Tämän tutkimuksen yhteenveto julkaistiin vuonna 2007 Aids-tukikeskuksen teoksena Jukka Lehtonen ja Kari Huotari: Rakkauden rajoilla. Miesten välinen seksi ja hiv Suomessa:

http://www.aidstukikeskus.fi/sivut/images/materiaalit/rakkauden_rajoilla.pdf

Jennyn teehuoneeksi kutsuttu pömpeli oli Stadionin edessä olevassa puistikossa Paavo Nurmen patsaan ja (entisen) Messuhallin kyljessä olevan poliisiaseman välissä. Se oli 1960- ja 1970-luvuilla keskeinen tapaamispaikka sellaisille homomiehille, jotka eivät uskaltaneet mennä niihin ravintoloihin, joissa miehiä hakevat miehet liikkuivat - tai eivät ikänsä puolesta päässeet ravintoloihin.

Niihin aikoihin Helsingissä oli toistakymmentä yleistä käymälää, joista oli muodostunut salainen tapaamispaikka miesseksiä etsiville. Näitä olivat esimerkiksi (oman kokemukseni mukaan) Jennyn teehuoneen lisäksi ns. Kissalankuja eli eduskuntatalon edessä oleva alikäytävä, Kaivopuiston eteläpäässä oleva ns. Ursinin kallio, Sörnäisten rantatien varrella olleella laiturilla puinen ja haiseva putka, Maunulan urheilumajan yhteydessä ollut puinen hökkeli, Pohjoisrannan Halkolaiturilla sijainnut kusiputka, Seurasaaressa ollut puinen pömpeli, sekä Laakson kentän etuosassa metsikössä ollut puinen käymälä. Tämän lisäksi tapaamispaikkoja oli myös itse Keskuspuistossa Laakson kentältä kohti Ruskeasuon varikkoa menevän tien varrella sijaitsevilla kallioilla.

Tämä "kultainen nuoruus" jätti minuun ahdistuksen lisäksi myös tervan ja kusen hajuiset muistijäljet. Puiset pömpelit oli tervattu kosteutta vastaan.

Eri aikoina seksiseuraa etsiviin miehiin on näissä paikoissa suhtauduttu vaihtelevasti. Kuten Tom of Finlandin muistelmista voidaan lukea, sodan aikana oli tapaamispaikkoja aivan Helsingin keskustassa, Tähtitorninmäellä tai Ruotsalaisen teatterin edessä olevissa pömpeleissä. Sodan jälkeen moraali jyrkentyi ja pahimmat sortovuodet sattuivat Helsingin olympialaisten aikoihin, Kati Mustolan tilastojen mukaan.

Välillä oli taas hyvinkin rauhallisia aikoja, esimerkiksi Fjalar Jarvan ollessa Helsingin ylipoliisipäällikkönä vuosina 1957-1973 olot olivat melko rauhallisia ja itse asiassa poliisiautot partioivat Olympiastadionin puiston liepeillä rauhoittamassa tilanteita.

Jarvan aikakauden jälkeen oli useita levottomia vuosia kun väkivaltaiset nuoret ns. Kallion jengistä kävivät puistoissa "hakkaamassa hinttejä". Niinä vuosina poliisi oli hyvin yhteistyöhaluton. Esimerkiksi Setan perustajajäsen Jukka Miettinen joutui tekemään kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle tilanteesta, jossa hän oli yrittänyt saada poliisit tulemaan hillitsemään hinttejä hakkaavia jengiläisiä Setan perustamisen aikoihin. Poliisi oli suhtautunut hyvin torjuvasti homojen avunpyyntöihin.

Väkivaltaisin vaihe sijoittui oman käsitykseni mukaan 1970-luvun loppuvuosiin, jolloin raskaasti aseistautuneet Kallion jengin jäsenet kävivät järjestelmällisesti mukiloimassa homoja Laakson kentällä. Vuonna 1978 saatiin muuan ryhmä hakkaajia kiinni ja oikeuden eteen. Hakattuja homoja puolusti silloinen oikeustieteiden ylioppilas Ulf Månsson, josta myöhemmin tuli Setan puheenjohtaja. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan hakkaajat olivat varustautuneet mm. pesäpallomailoilla, polkupyörän ketjuilla, nyrkkiraudoilla sekä rautanunzilla. Viime mainitut ovat puuvarren päähän rautaketjun kautta kiinnitettyjä rosoisia metallipalloja.

Vuonna 1978 jouduin näkemään tilanteen, jossa kymmenisen jengiläistä pahoinpiteli Laakson pömpelissä värjötteleviä homoja. En itse yksin ja aseistautumattomana pystynyt menemään väliin, mutta huutamalla kovaan ääneen poliisia sain jengiläiset poistumaan. Olin niin järkyttynyt kokemuksestani, että sain Setan kutsumaan Helsingin silloisen poliisipäällikön Göran Wikstenin Setan teemailtaan, jossa me setalaiset vetosimme poliisiin puistojen ja pömpelien rauhoittamiseksi väkivaltaisilta jengiläisiltä. Tapaamisella oli yllättävä vaikutus, koska pian sen jälkeen Helsingissä ja Turussa alettiin purkaa kusiputkia pois yleisiltä paikoilta.

Poliisipäällikkö kysyi meiltä setalaisilta miksi kukaan käy yleisissä pömpeleissä hakattavana. Yritin mahdollisimman selkeästi ja ystävällisesti selittää, että seksikumppanin löytäminen on polttava tarve lähes kaikille ihmisille, mutta samaa sukupuolta etsiville ei ole olemassa turvallisia sisäpaikkoja (tämä oli 1970-luvun lopulla).

Ihmettelimme poliisin logiikkaa. Pidimme sitä samanlaisena kuin jos poliisi olisi hakannut Helsingin puistot pois, koska niissä tapahtuu raiskauksia. Joka tapauksessa tilanne alkoi rauhoittua kun homojen omat tapaamispaikat alkoivat yleistyä ja kun Seta aloitti oman diskotoimintansa.

Jouduin puistoväkivallan kanssa tekemisiin vielä heinäkuussa 1983, jolloin aids-kriisi pyyhkäisi iltapäivälehdistöstä läpi Suomen. Olin sen heinäkuun Setan toimistosihteerin tuuraajana Toisella linjalla sijaitsevassa toimistossa, jolloin teimme Jorma Hentilän kanssa rauhoittavia lehdistötiedotteita. Myös Setan isot lasi-ikkunat kivitettiin sisään sinä kesänä iltapäivälehtien nostattaman viha-aallon myötä. Siinä sivussa jouduin antamaan ensiapua nuorille homoille, joita jengiläiset olivat hakanneet kasvoihin. Minun oli vaikea katsoa verestä punaista suuta, josta hampaat oli hakattu sisään. Sinä kesänä kirjoitin tämän raportin syrjinnän ja väkivallan kohtaamisesta:

http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=101_6_1

Vantaan kaupunginmuseon homohistorian näyttely kertoo myös Helsingin ulkotapaamispaikoista. Siellä on kuva Jennyn teehuoneesta talvella sekä selostus siitä, mistä termi "teehuone" tulee:

http://www.vantaa.fi/i_perusdokumentti.asp?path=1;218;58993;1858;66330;71851#näkymättömät

--
Kuva: Jennyn teehuone, jossa jengiläiset saattoivat turvallisesti hakata hinttejä 1970-luvulla poliisin suojelevan katseen alla. Polisiautot näkyvät kuvassa taustalla.

Kuva: Olli Stålström. Otin kuvan aids-paniikkikesänä 1983 kun olin jakamassa rauhoittavia ja ennaltaehkäiseviä tiedotteita eri puolille Helsingin kruisailupaikkoja.