Hämeen huumaa

Eilen oli kummilapsen ns. aikuissynttärit. Siis vieraina aikuisia - ne varsinaiset esiteinikinkerit ovat kuulemma myöhemmin. Ainakaan viime vuonna ei synttäreitä juhlittu, vanhemmat kun erosivat tässä joku aika sitten. Nyt sankarin isä oli kutsunut kokoon omat vanhempansa, ex-vaimonsa nro 1, vanhan ystävänsä lapsineen ja minut ynnä siipan. Sekä ennakkomainonnasta poiketen myös ex-vaimonsa nro 2, kummilapsen äidin.

Tämän ex-vaimo nro 2:n kanssa olimme joskus maailmassa hyvin läheiset ystävät. Tarkemmin ajatellen ihan läpi tämän nyt jo edesmenneen liiton, joka tuotti kummilapsen. Sekä läpi heidän hermojarepivän eronsa (onko niitä muunlaisia?) ynnä sen jälkeisen epätoivon, masennuksen ja katumuksen. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun ystävä ilmaantui oven taakse kyynelehtivänä hakemaan neuvoja ja olkapäätä. Lounastimme niin tiheään eräässäkin etnisessä ravintolassa tuossa vaiheessa, että tarjoilijat alkoivat jo katsoa minua kieroon epäillen minun piinaavan poloista naista itkun partaalle.

Kunnes sitten tapahtui jotain selittämätöntä, ja tämä ystäväni pani käytännössä välit poikki. Tjaa, tai teknisesti ei kuitenkaan. Hän vastailee nimittäin satunnaisiin tekstareihini edelleen kohteliaasti mutta viileästi. Mutta lakkasi toimimasta mitenkään vastavuoroisesti ystävyydessämme. Ei jaksanut kuunnella minun asioitani eikä lopulta enää hakeutunut kanssani minkään kanavan kautta yhteyteen. Emme olleet ennen eilistä tavanneet yli vuoteen; totta puhuen olin iloinen etten ennen kutsuille menoa tiennyt tapaavani nytkään. Jossain vaiheessa sain hänestä sen verran selitystä irti, että ei kuulemma saanut minun ystävyydestäni sitä mitä ystävyydeltä haluaa. Mitäs siihen sitten enää vastaan sanomaan?

Jaa, ne juhlat eilen. No, ne sujuivat niin kuin tuollaiset nyt tapaavat sujua. Keskusteltiin kohteliaasti isovanhempien kanssa, maisteltiin herkkuja, laulettiin päivänsankarille ja istuttiin maltillisesti iltaa. Ystäväni, tai se ex-sellainen, toki piti vaarin ettei istahtanut minun lähelleni tai joutunut muuten tilanteeseen, jossa olisi pitänyt jutella jotain kahdenkeskisempää. Ex-vaimo nro 1, jota en ollut aiemmin tavannut koskaan, osoittautui ihan normisosiaaliseksi, iloiseksi ihmiseksi (eikä vainoharhaiseksi ja skitsoilevaksi hulluksi, niin kuin ex-vaimo 2 joskus oman seurustelunsa ja avioliittonsa alussa hänet tuli markkinoineeksi, toim.huom.). Isovanhempien kanssa rupattelimme kaikenlaista kesäteattereista, kirjallisuudesta, radio-ohjelmista ja kissoista. Sankarin isän uusin naisystävä vain loisti poissaolollaan. Mikä oli lievä pettymys, kun häntäkään en ole vielä onnistunut tapaamaan. Mihin lie siivouskomeroon oli tungettu juhlien ajaksi.

Kun matkasimme juhlista kotiin, laskeutui minun päälleni kovin haikea olo. Muistin satunnaisia välähdyksiä ystäväni kanssa tekemistämme matkoista, baari-illoista, yhdessä koetuista elämän käänteistä. Koin jotenkin kovin todeksi sen aiemmin kyynisenä pitämäni lausahduksen, että kiittämättömyys on maailman palkka.

Kävin tänään puoliperinteisessä aamupäivän jumpassa. Tähän aikaan vuodesta tuo ajankohta on mainio siitäkin syystä, että paremmasta elämästä päätöksen tehneet kausi-intoilijat harvoin täyttävät noita päivävuoroja. Illat ovat sitten erikseen, silloin paikasta pyörän päällä tai steppilaudan takana pitää varautua taistelemaan ja valtaamansa nurkkaa puolustamaan.

Olen monasti miettinyt ohjattua ryhmäliikuntaa sosiaalisena areenana. Siis siinä mielessä, miten yksityinen tapahtuma se kuitenkin on. Voin laskea yhden käden sormilla ne kanssajumppaajat, joiden kanssa olen tullut edes hyvän päivän tutuiksi. Ja yhdellä sormella ne, joista on tullut kavereita jumppien ulkopuolella. Enkä tarkoita nyt sitä, että maanisesti havittelisin itselleni ystäviä tuota kautta. Vaan ihmettelen vain sitä, miten vähän kontaktia ihmiset tuolla ottavat toisiinsa. Monet saattavat käydä vuosikausia samana päivänä, samaan aikaan hikoilemassa, pyllistelemässä, ähkimässä ja punoittamassa vain metrien päässä toisistaan, eivätkä silti vaivaudu edes silmiin katsomaan tullessaan ja mennessään.

Hyvä on, myönnetään että omalla kohdallani kyse voi olla sukupuolittuneesta kohtaamisesta: ne toisen sukupuolen edustajat eivät halua tai tohdi kohdata minua tai katsettani nimenomaan mieheyden takia. Saattavatpa jopa mielessään marmattaa miksi jälleen yksi miessukukunnan edustaja on ujuttautunut moiseen paikkaan. Kuulin joskus tuohtuneen kommentin siitä, miten miehet aina jumpassa asettuvat takariviin saadakseen hyvät maisemat. Heh, ainakin minun kohdallani tulkinta ei voisi olla väärempi. Siellä takarivissä usein on vain enemmän tilaa - egolle tai muuten vaan.

Kanssajumppaajaurhojen kanssa usein tuleekin vähintään morjestettua tai muuten noteerattua toisensa tyyliin "täällä taas, näköjään sinäkin". Joka tuntuu itsessään kivalta, normaaliltakin. Aina en itsekään halua olla sosiaalinen, on kiva puuhastella omiaan ilman sen kummempia kontaktinottoja muihin. Mutta tuommoinen lähiympäristön huomaaminen ja sen sille tiettäväksi tekeminen on mielestäni eri asia ja tärkeä sellainen. Ihan samanlainen toisten olemassaolon tunnustaminen kuin se, että bussissa/ratikassa/junassa/kaupan käytävällä voi jollain naamanliikkeellä osoittaa että huomasi vastaantulevan tai ohitettavan ihmisen. Ilman pakkoa mihinkään muuhun. Siitä tulee vaan hyvä mieli. Tälle ihmiselle ainakin.

Eipä ole tullut mitään blogattua piiitkään aikaan. Välillä olen miettinyt, että onko tullut ajateltuakaan mitään pitkään aikaan. Tuntuu että sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa. Tai sitten aivoradat tukkeutuneina. Josko tämä nyt alkaisi taas kulkea?

Olen ollut nyt puoli vuotta päätoimisena ammatinharjoittajana. Omat upsinsa ja downinsa on tässäkin pestissä. Siippa on kai jo kyllästymiseen asti kuunnellut aina säännöllisesti toistuvaa maailmantuskavalitusvirttäni ja ahdistustani tulevasta. Toivottavasti myös salaa vetänyt henkeä silloin, kun olen ollut innoissani suunnitelmistani ja pienistä edistysaskeleista. Jaa että mitäkö ammattia harjoitan? Ihmistyötä, sanotaan vaikka niin. Suurin ilo on heittäytyä tilanteisiin, joissa eteen voi tulla mitä tahansa burn outista kiihkeään vihaan kollegaa kohtaan, ja selvitä niistä juuri heittäytymisen ansiosta. Suurin huoli ja päänsärky on löytää lisää asiakkaita ja ihmisiä kenen kanssa ammattia harjoittaa. Markkinointi on kimuranttia. Itsensä markkinointi, tjaa, on jonkin sortin yhdistelmä prostituutiota, savuverhon asettamista sopivaan kulmaan ja nuoralla taiteilemista.

Tänään olen markkinoinut itseäni ponnella eri suuntiin. Vastapainoksi piti käydä virkistäytymässä hiihtoladulla. Aurinkokin pilkisti jossain havupuiden takana taivaalla, antoi lupausta keväästä. Kyllä se tästä, tämäkin vuosi!

Kesä. Onkohan se jo täällä? Tuo maaginen aika, johon tiivistyy ja pusertuu niin paljon lupauksia, haaveita, muistoja. Ja pöh. Onpas tyttömäinen aloitus. Sitä kuitenkin mietin, kun kolea sää aina vaan koettelee. Mieli tekisi kirmata pyöräilemään ympäri kaupunkia, haistelemaan kesätuoksuja, hohhailemaan vaan. Mutta täällä sitä kökötän kotosalla. Kuinkas tässä niin kävi?

Opiskeluista on nyt päästy eroon, melkein. Ensi viikolla napsahtanee virallinen toristus suoritetuista ponnistuksista. Sitten munkin pitäisi olla Pätevä Pedagogi. Hehe. Keskustelu pätevyyden auvosta viihdytti opiskelijaryhmäämme muutamankin tovin viimeksi lähipäivillä lounastaessamme. Kukaan ei kokenut itseään niin päteväksi. Ehkä vähän päinvastoinkin. Vaan siitä kai siinä onkin kyse, siis että tajuaa oman loppumattoman keskeneräisyytensä tässäkin kohtaa.

Koska olen työksenikin paasannut elinikäisen oppimisen iloista, on mun elettävä sanani mukaan. Ensi viikolla menenkin siis jo seuraavalle kurssille. Tällä kertaa vuoden sijasta tyydyn kuitenkin 4 päivän ponnistukseen. Teema liittyy harrastuksiini, mutta voi ehkä poikia lähitulevaisuudessa jotain työtäkin muistuttavaa. Vaikka hinguin ja halajoin kurssille ja ehdin olla jo vähän pettynyt kun luulin jääneeni rannalle, niin nyt sitten kuitenkin vähän hirvittää osallistuminen. Laajaan etukäteismateriaaliin tutustuttuani arveluttaa josko omat kyvyt riittää kurssilla oloon. Vaan yritän ajatella että oma häpeänsä kun tulivat mun valinneeksi.

Tunneskaala laidasta laitaan on muutenkin ollut viime päivinä käytössä. Olen lopulta tehnyt päätöksen, hakenut ja saanut toimivapaata vielä vuodeksi. Heittäydyn itselliseksi yrittäjäksi, nykyajan torppariksi. Yhä edelleen vuoroon pelottaa, vuoroon ei. Tähän lienee tottuminen, 24/7 -yrittäjänä. Nyt pitää vielä lassota kiinni potentiaalisia asiakkaita, joiden kanssa olen loppukeväästä käynyt keskusteluja ensi syksyn ns. keikoista. Ehkä tämän lassoamisoperaation tuolla puolen odottaa sitten se Kesäkin. Ja jokin loman tapainen. Sitä odotellessa...

..se kun löytää itselleen uudestaan jossain vaiheessa kadonneen vanhan lempparilevyn. Nimittäin Paul Simonin Gracelandin. Miten se sykähdyttikään joskus lukioikäisenä. Ja miten se sykähdyttää vieläkin! Jos tarkkoja muuten ollaan, alun perin se oli minulla kasettina ja nyt sitten cd-muotoisena. Sain sen lahjaksi Amerikkaan vaihtariksi menneeltä kaverilta tämän tullessa joululomalle Suomeen. Musiikillinen tajuntani laajeni kummasti. Ja juu, ehkä Spotifystakin sen löytäisi mutta tässä kohtaa olen vanhaa kansaa ja tykkään lykätä cd:n keittiön jukeboxiin sisälle ja luukuttaa täysillä.

A propos, jos ette ole vielä katsoneet youtubesta Britannian kykykilpailun uusien esikarsintojen helmeä, 17- ja 16-vuotiaita Jonathania ja Charlottea, niin suosittelen. Siinä kyyninen Simon Cowellkin kyykistyy taidon edessä. Ah, niin siirappista ja melodramaattista ja ah, niin väkevää!

Onni on myös katsoa tuhannenteen kertaan Venäjän euroviisumummoja. Olen aivan aseeton senioriudmurttien edessä. Voittaja-ainesta, sanon ma! Vaikka varsinaiset suosikit minullakin löytyy lopulta toisilta pituus- ja leveysasteilta.

Joku aika takaperin meillä oli taas kirjallisuuskerhomme kokous. Vuorossa olevana olin ihan sokkona (sic) valinnut luettavaksemme José Saramagon Kertomuksen sokeudesta. Huh huh. Olipas kirja. Siis mitä myönteisimmässä mielessä.

Luin sen käytännössä yhteen putkeen, lopetin joskus keskellä yötä. Yhdessä kohtaa ei hermo enää pitänyt, vaan oli kurkattava lopusta miten se kaikki päättyy. Olo oli lukiessa yhtä aikaa järkyttynyt, lumoutunut, vihastunut, ihastunut. Enpä kerro juonesta tai ideasta sen enempää, jos joku muukin on vielä neitseellinen tämän suhteen ja haluaa päästä neitsyydestään. Mutta kirjan otsikko on siis mitä konkreettisin. Tarina kertoo siitä, miten ihmiset alkavat yksi kerrallaan sokeutua. Ja varsinkin siitä, miten sitten seuraa. Heille, meille. Yhteiskunnalle.

Ns. tällä iällä sitä luulee helposti, ettei mikään enää kunnolla kolauta. Onneksi voi olla väärässäkin! Saramago kolautti ja lujaa.

Amerikkalainen kaverini, joka on viettänyt paljon aikaa Suomessa, kiusoittelee minua välillä sosialismin lapseksi. Tähän asti olen suhtautunut kiusoitteluun milloin sen pontevammin kieltäen, milloin laimeasti siihen yhtyen. Juuri nyt soisin että tämä maa peruuttaisi vähän taaksepäin ajassa kohti Kekkoslovakiaa ja ns. sosialistisia aikoja. Miksi ajattelen näin? Annanpa teille pari esimerkkiä.

Ensimmäinen liittyy rakkaaseen Yleisradioomme. Olen vuoron perään huvittunut ja ärsyyntynyt tähän viimeisimpään kanavien uudistamiseen ja ilmeen raikastamiseen. Ensin on pantu pois ihan osaavaakin toimittajakuntaa. Nyt esiin on marssinut markkinointijohtaja (sic), joka kertoo miten YLEn värejä muutetaan niin, että esim. TV2:n uusi, fuksianpunainen ilme kertoo kanavan elämyksellisyydestä. Ja samaan hengenvetoon kerrotaan oikeana uutisena - melkein viikon skuuppina - että YLEn uutisten nimi on vastedes...*rummunpärinää*.... YLE Uutiset! Gee, olipas räväkkä muutos. Ihan sukat pyörii vieläkin jaloissa. Tähän tottumiseen meneekin aikaa.

Toinen esimerkki tulee kiinteistönhoidon ohdakkeiselta aholta. Asumme lyhyehkön kadun varrella kantakaupungissa. Kaikissa katumme taloissa on omat sisäpihansa, kellä isompi ja kellä pienempi. Tänäkin lumitalvena on nähty sama bobcatien paraati kuin viime vuonnakin: jokainen taloyhtiö on ostanut omaan piikkiinsä joltain huoltoyhtiöltä lumenraivauspalvelut. Lumisateeen jälkeen kunkin yhtiön oma pikku bobcat-palvelija jurnuttaa kinosten läpi oranssi vilkku silmää iskien auraamaan lunta omalta pikku pihaltaan. Kukaan näistä yleisön palvelijoista ei toki auraa katua ja vain yksi jalkakäytävääkään. Sehän ei kuulu sopimukseen. Niin että meidän kadullamme on hemmetin hyvin hoidetut ja lumettomat sisäpihat. Ja lähes ajokelvoton ja kuoppainen katu ja peilikirkkaat jalkakäytävät :)

Ah tätä kapitalismin onnea :)))

Mietin mitä teen vuorotteluvapaan jälkeen. Palaanko arkityöhön vai heittäydynkö vapaaksi taiteilijaksi. Joka toinen päivä olen villi ja huoleton ja ajattelen että elämä kantaa kun on kantanut tähänkin asti; siis vapaa taiteilijuus kutsukoon. Joka toinen päivä murehdin olenko typerä ja naiivi kun tuollaisia edes mietin. Turvallinen ja säännöllinen päivätyö kutsukoon. Ja sitten taas palataan lähtöruutuun...

Joitain verkkoja on nyt vedessä vaihtoehtoisen elämän turvaamiseksi. Maalis-huhtikuussa tullee vastauksia. Ehkä tämä on kuitenkin aika etuoikeutettua, pohtia moisia ja olla tilanteessa jossa voi pohtia moisia. Siippa kannustaa kaikkeen hurjaankin. Tänään taas aprikoimme sitä, muuttaisimmeko Tampesteriin. Siellä olisi sosiaaliset verkostotkin ainakin alullaan. Ja asuminen halvempaa, ellei muuta.

Onkohan tämä kaikki vain suurta itsepetosta ja fuulaa, viimeinen nuoruuden jälkipihahdus ennen suurta tuntematonta? Mene ja tiedä. Tänään keskitytään viisukatsomoon, takkatulen loimotukseen ja kaikkeen muuhun kuin vakavamieliseen pohdintaan.

Viikonloppua, ihmiset!

Tänään olen viettänyt hyvää ja rehellistä kotipäivää. Ellei aamun käyntejä parturissa ja uimahallissa lasketa. Aika on kulunut rattoisasti radiota kuunnellessa, kirjoja lukiessa, torkkuessa. Äsken piipahdin kaupassa ja vaihdoin muutaman sanan naapurin kanssa - juttutuokio piti pitää lyhyenä kun kylmä alkoi käydä ytimiin.

Siippa on kavereidensa kanssa parantamassa maailmaa, siitä tuo otsikko kumpusi myös. Lähetteli huolestuneena tekstareita josko ikävystyn täällä, yksinäni. Mutta mikäs mun on ollessa! Olen ehtinyt miettiä opiskelutehtäviäkin ja vähän luonnostellakin mitä seuraavaksi kirjoitan wikialustalle erilaisista oppijoista. Tuo opettajaslangi on muuten luku sinänsä. Kaikenlaisia eufemismeja sitä onkin luotu eri tarkoituksia varten. Huomaan että ne opiskelutoverit, jotka ovat töissä (ihan oikeissa, opettajan sellaisissa) jossain oppilaitoksessa käyttävät sujuvasti kaikenlaisia sanoja, kuten prosessi, eriyttäminen, hensu, pedagoginen malli. Sitten me maan matoset, maallikot, rämmimme perässä ja joskus vähän ihmettelemme ääneenkin. Niin kuin nyt tuota erilaista oppijaakin. Ainakin näiden opintojen valossa se on termi, joka tarkoittaa pääasiallisesti niitä oppilaita, joilla on ongelmia. Hankalia tapauksia. Juu, sivulauseissa muistetaan muistuttaa, että erilainen oppija voi tarkoittaa muitakin. Kuten nyt vaikka maahanmuuttajia. Mutta hankaliahan nekin ovat, oppilainakin. Oma kokemukseni tähän asti on ollut se, että täydennyskoulutuksissa periaatteessa kaikki ovat erilaisia oppijoita. Kellä mikäkin tausta ja mikäkin motivaatio osallistua koulutukseen. Erilaisuus on itsestäänselvyys, jonka kanssa kouluttajan on syytä tulla toimeen. Nyt tuntuu siltä, että oma ajattelu onkin ollut naiivia: erilaisuuteen pitää suhtautua pykälien ja dokumenttien, menettelytapojen ja asetusten kautta. Jos nyt vähän kärjistän :)

Opetusharjoittelu on onneksi suurelta osin ohi. Muutama pienempi palanen uupuu, samoin kuin loppuarviointi. Ohjaaja on käyttäytynyt matkan varrella niin mielikuvitusrikkaasti mua kohtaan, että siitä kertynee suurin oppi elämää ja mahdollista, tulevaa opettajuutta varten. Tyyliin älä-koskaan-itse-sorru-samaan. Kukin taaplannee tyylillään. Minä menin ja lainasin narsismia käsittelevän opuksen kirjastosta. Sain siitä ensiapua jäsentymättömään pahaan olooni harjoitustuntien jälkeen...

Perjantaina kohti Belgian maata. Vohvelit ja oluet kutsuvat. Röyh!

Perjantai ei moneen kuukauteen ole tuntunut erityisen perjantailta. Pikemminkin meidän torstaimme on ollut samassa roolissa, siippa kun on töissä vain tiistaista torstaihin. Tänään asiat ovat hetkellisesti toisin.

Viikkoon mahtui monta vaihetta. Joudun oikein pinnistämään muistaakseni, että alkuviikosta olin toden totta kahtena päivänä opintojeni lähiopetuspäivissä Hämeenlinnassa. Keskiviikko meni opetusharjoittelun syövereissä, torstai siitä toipuessa: piano-opettajattareni kävi takomassa oppia päähäni; lisäksi edistin yhteistä hyvää käymällä neuvottelemassa tulevista koulutuskeikoistani yhdessä järjestössä, jossa olen huseerannut välillä. Tänään olikin taas opetusharjoittelun vuoro, tavallaan; olin seuraamassa ohjaajani opetusta yhdessä täydennyskoulutusprojektissa ja vähän kouluttamassakin siinä.

Tästä kaikesta sikisi kunnollinen ja porvarillinen perjantaifiilis. Kävin vetämässä henkeä höyrysaunan hämärässä hetken, nyt on illallinen syöty, punkkupullo auki ja stereoissa revittelee Astor Piazzolla. Huomenissa olisi määrä käydä korkkaamassa lähimetsän ladut. Niin ja perehtyä ensimmäiseen viisufinaaliin (Tanska) netin kautta. Ynnä valmistautua sunnuntaiseen sukulaisvierailuun: siipan täti ja serkku perheineen ovat tulossa syömään. Ja sitten voikin keskittyä jännittämään miten meitin käy vaaleissa. Ai niin, ja äänestääkin pitää vielä. Muistakaa tekin!! :)