Hämeen huumaa

En ilmoittaudu suureksi Lech Kaczynski -faniksi, mutta huomasin eilen jääväni katsomaan Wajdan Katynia vähän LK:n muistoakin kunnioittaen.

Kaiken sen epämääräisen hötön jälkeen, jota on tullut viime aikoina nähtyä ihan Finnkinoakin kannattaen, oli eilinen filmi jotain ihan muuta. Raikkaaksi tuulahdukseksi sitä ei voine väittää kuulostamatta hieman oudolta, mutta jotain syvästi oikeaa siinä oli.

Se, että kerronta keskittyi kuolevien ja kuolleiden sijasta eläviin, sai sen aukeamaan moneen eri suuntaan. Henkilögalleria oli kyllä niin moninainen, että tällainen putkiaivoinen maalaistolvana ei ihan aina pysynyt perässä kuka oli kuka. Toisaalta: sillä ei ehkä ollutkaan väliä.

Tarina oli vahva ja sanoma selkeä. Toisin kuin noissa em. hötöissä. Laadulla on tekijänsä. Aina vaan.

Blogin pitämisessä on ollut taukoa. Ensin työ vei miestä mennessään, sitten loma ja maailman tuulet. Mielessä on väikkynyt ja läikkynyt monenlaisia ajatuksia. Pohdintaa historiasta ja sen merkityksestä ihmisille. Ammatinvalinnan problematiikkaa, omaa ja toisten. Sivusta seurattuna ihmissuhdekiemuroita. Työn merkityksen miettimistä. Ehkä näistä sikiää omia blogikirjauksiaan tuonnempana?

Juuri nyt istun työpöydän ääressä, venyttelen särkeviä hartioita ja niskaa. Haaveilen illan liikuntasuorituksesta. Haikailen kunnon, vanhan ajan elokuvatarinoiden perään. Yritän keskittyä tekemättömien töiden pinoihin tässä ympärillä. Ja ulkona kevät antaa lupauksia itsestään.

Huhtikuuta, ihmiset!

Kaveri sai mut mukaansa spinning-tunnille eilen. Taivuttelua oli kestänyt hetken, mutta olin lähtökohtaisesti kiinnostunut kokeilusta.

Pyörää säätäessäni ja kokeillessani sain eriskummallisen jalkapöytäkrampin. Luulin jo että loistava urani sisäpyöräilijänä tyssäsi tähän, mutta sekä jalkapöytä että muu osa ruumista tokeni juuri ajoissa!

En tiedä mitä lopulta olin odottanut. Vähemmän hikeä, ehdottomasti. Jotain teknisesti monimutkaisempaa myös. Eikä ainakaan niin hyvää musaa kuin mitä eilen tuli tuutista! Ohjaajakin oli mun mieleeni, piti spartalaista kuria yllä salissa.

Siispä: oli huisan hauskaa ja jäin ehkä vähän jo koukkuunkin. Täältä tullaan, markuspöyhösmäiset vartalonmuodot!

Lyhyestä virsi itara: jos on jo nyt läpeensä kyllästynyt poliitikkoihin, niin miten voi kuvitella äänestävänsä seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Älkääkä siellä hymistelkö, tilanne on kuolemanvakava. Olen sentään aina äänestänyt jotakuta vaaleissa. Vain kerran pressanvaaleissa olin niin kansalaisrohkea, että jätin tyhjän äänestyslipun. Kun en ollut sitä mieltä, että kukaan ehdokkaista ansaitsisi kenenkään ääntä. Jaa, mutta tarkalleen ottaen silloinkin äänestin. Se siitä rohkeudesta.

Noin yleisesti muuten olen kyllästynyt tähän negatiiviseen sykkeeseeni. Enkä puhu nyt intiimisuhteestani suomalaisiin poliitikkoihin. Lupaan ja vannon, että seuraavan kerran kun blogaan jotain, keskityn johonkin kivaan/mukavaan/positiiviseen/harmittomaan. On tässä tullut valitettua ja surkuteltua yhtä sun toistakin.

Minähän olen kuitenkin valoisa ja optimistinen henkilö. Olen(han).

Naistenpäivää on taas vietetty. Meillä töissä uusi (mies)johtaja tarjosi aamupalaa ja kävi jakamassa naisvaltaisen työyhteisömme naisihmisille ruusuja. Hyvä niin.

En voi sille mitään, että lähtökohtaisesti koko päivän viettäminen haiskahtaa minusta neuvostoliittolaiselta ja pompöösiltä. Miksi näin?

Olen koko, jo neljälle vuosikymmenelle ulottuvan, työhistoriani aikana pääsääntöisesti työskennellyt naispomon alaisuudessa. Miespomot ovat olleet harvinaista herkkua. Olen myös voittopuoleiseisti työskennellyt naisvaltaisessa yhteisössä. Voisinpa siis väittää, että olen päässyt seuraamaan naisia työelämässä hyvinkin läheltä, pitkittäisotantana.

Juuri tuosta naispomojen määrästä johtuen en ole ihan aina hahmottanut, mistä siinä kuuluisassa lasikatossa olikaan kysymys. Nämä minun uralleni osuneet naispomot kun ovat työskennelleet myös ihan siellä kulloisenkin työyhteisön huipulla. Aivan kuten jotkut kaupunkitarinoiden miespomotkin, eivät naispomotkaan aina ole olleet kovin ammattitaitoisia. Itse asiassa, jos olisi taipuvainen uskomaan niitä teorioita joiden mukaan naisilla on keskimäärin meitä miehiä paremmat sosiaaliset taidot, pitäisi olla pöyristynyt näiden amatsonien alkeellisista otteista työyhteisöissään.

Olen myös työskennellyt naiskollegojen kanssa samoissa tehtävissä, saaden niistä samaa palkkaa. Tai kääntäen: nämä naiset ovat saaneet työstään yhtä paljon markkoja ja euroja kuin minäkin, siis heidän mieskollegansa. Näin ollen myöskään keskustelu naisten palkkaeuron suuruudesta ei ihan loppuun asti avaudu minulle. Olenpa jopa – pidelkää kiinni sukkahousuistanne, siskot – saanut jopa naiskollegojani huonompaa palkkaa. Ajatelkaas!

En vastusta ihmisten huomioimista, kunnioittamista ja hyvää kohtelua. On kivaa että johtajamme näkee vaivaa huomioidakseen alaisiaan. Olen itse vanhanaikaisen kasvatuksen tuote, ja pidän asiallisena avata ihmisille ovia, riippumatta siitä millaisia kromosomeja heillä on soluissaan. Uskon kaikkien oikeuteen saada osakseen arvostusta. Ruusujakin aina silloin tällöin.

Neuvostoliittolaisuus ja pompöösius tämän asian ympärille tuleekin siitä mieleen häivähtävästä ajatuksesta, että tässä yhden päivän hinnalla voidaan sikailla loppuvuosi miten halutaan (enkä totisesti ajattele omaa, hyvin fiksua johtajaamme). Ylistetään päivä, että voidaan rauhassa alistaa loppuvuosi. Tai jos ei alistaa, niin ainakin unohtaa. Kun se päivä meni jo.

Mahtaakohan poliisi viedä maasta karkoitettaville isoäideille ruusuja, kun hakevat kohti muilutusvankkureita? Siinä sitä oli niille naisille naistenpäivätervehdystä viralliselta Suomelta kerrakseen. Ynnä miettimistä meille kaikille, supisuomalaisille ydinperheen kasvateille.

Sisko kulta, tai yksi niistä, otti ja kaatoi saavillisen rapaa päälleni. Siis noin kuvaannollisesti. Tulipa kerralla kaikkien muidenkin, asianosaisten ja minun kaltaisteni asianosattomien puolesta.

Ensireaktioni oli täysi ymmärtämättömyys. Tyyliin: jos sanoo noin, niin mitä se oikein mahtaa tarkoittaa. Sitä seurasi, jonkin sorttisella viiveellä (sorry kielitoimisto, mun kielikorvani ei sijoita tuohon sanaan yhtään p:tä), ärsytys ja masennus. Onhan nyt hemmetin epäreilua tulla haukutuksi pystyyn muiden tekemisten ja tekemättäjättämisten sekä haukkujan omien hallusinaatioiden vuoksi.

Nyt masennus vaihtelee suuttumuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Juu, pitäisi kai jaksaa selvittää asiaa, mutten kun millään viitsisi. Jos vastapuoli on lähtenyt pössöilemään, niin pössöilköön sitten. Joo, ehti se jo pyytää anteeksikin lapsellista käytöstään, mutta ihan hevillä tästä ei mennä yli. Tulipa sanoneeksi niinkin, että haukkui minut kun arvasi että kestän sen. Siis anteeksi mitä??? Miten niin kestän, olen kiristellyt siitä lähtien hampaitani ja voinut huonosti. Hallå!

Nyt olen samoilla löylyillä hikeentynyt vanhaan kaveriinkin, joka mielestäni käyttäytyy toisessa asiayhteydessä ihan yhtä huonosti kuin siskolikka. Krääh. Miten minä tämmöiseen soppaan jouduin, joviaali ja mukava mies? Viekää minut baariin veljet, malja juottakaa...

Teesini virisi ensin hentona ja epävarmana ajatuksena. Sai pontta uutisista ja mediaseksistä. Kasvoi täyteen mittaansa kuunneltuani ystävien väkeviä, omakohtaisia todistuksia.

Jaa mikä se teesi on? No se on se, että Valtion Rautatiet kuljettaa junia, ei matkustajia.
Siis: VR kuljettaa junia, ei matkustajia. Ai että miten ne eroavat toisistaan? No, päätelkääpä itse, tarjoan tässä pari perustelua teesilleni.

Työkaverini kulkee säännöllisesti lähijunalla töihin. Aamuna muutamana lähiliikenteen vuoroja on supistettu. Työkaveri on kertomansa mukaan toiveikkaana odottanut niitä muutamia junia, jotka on ilmoitettu kulkeviksi. Asemalle tullessaan ne ovat jo valmiiksi pursuilleet matkustavaisia kaikista ovista, ikkunoista ja muista mahdollisista rei’istä. Vain härskeimmät, laihimmat tai lihaksikkaimmat (tilanteesta riippuen) tai ovelimmat ovat mahtuneet sekaan ja mukaan. Loput ovat jääneet asemalle odottamaan seuraavaa mahdollisuutta kuin Jessen uutta tulemista, toivo hitaasti hiipuen. Ei puhettakaan että ne kulkevat junat olisivat jotenkin tavallista pidempiä.

VR toteaa: harvennettu junaliikenne on kulkenut kohtalaisen hyvin aikataulujen mukaisesti.

Ystäväni matkusti Helsingistä Vaasaan iltana muutamana. Tai siis odotti ensin Helsingin ja sitten Tampereen aseman dantelaisessa infernossa josko jokin rautahepo liikahtaisi haluttuun suuntaan. Molemmilla asemilla pyörivät uskollisesti normaalit kuulutukset lähtevistä ja tulevista junista. Seassa aika ajoin jokin oikean ihmisen oikeasti väliin heittämä täsmennys poikkeusajoista tai –järjestelyistä. Molemmilla asemilla infotaulut olivat joko toimimattomia (isot seinätaulut) tai näyttivät normaalin maailmanjärjestyksen mukaista junaliikennettä (pikku monitorit). Ei puhettakaan että edes jälkimmäisiin olisi vanhanaikaisesti tussilla ja paperilla täydennetty tietoa informaation virheellisyydestä.

Molemmilla asemilla loisti henkilökunta joko poissaolollaan tai sitten tyynen viileästi palveli yhtä asiakasta kerrallaan (numerojärjestyksessä, sillä järjestys se olla pitää!), vastaten samoihin toistuviin kysymyksiin yhä uudestaan ja uudestaan. Ei puhettakaan että joku olisi keksinyt huudella noihin kysymyksiin vastauksia koko kansan tiedoksi kerralla.

Ai niin, sekin vielä, että ystäväni soitti ennen Danten maailmaan astumistaan VR:n puhelinpalveluun tarkistaakseen, onko Pohjanmaalle toiveita päästä sinä iltana. Kyllä, junat pyritään ajamaan aikataulujen mukaisesti, oli vastaus. Ei pihaustakaan asemalla odottavasta epätietoisuudesta ja junattomuudesta.

Tästä ylläolevasta VR toteaa: opimme joka päivä uutta.

Muitakin esimerkkejä riittäisi, mutta taitaa blogitila loppua kesken.

Huhuu, Mikael Aro! Voisin tulla joko pientä korvausta vastaan, tai jos koville ottaa, ihan ilmaiseksikin pitämään teille pari henkilöstökoulutuspäivää. Aihe voisi olla vaikka: miten käytän omaa järkeäni asiakaspalvelussa. Jään odottelemaan yhteydenottoasi.

Muutama päivä lomaa takana, ja mieli on laimea. Ei 'lagom' niin kuin ruotsalainen sanoisi, vaan laimea.
Olisikin lagom, itse kun ainakin ymmärrän sen positiiviseksi olemiseksi, kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Ehei, mieli on haluton tarttumaan mihinkään kiinnostavaan tai uuteen. Negatiivisen laimea, siis. Sopisin hyvin Suomen olympiajoukkueeseen, heittäisin heti kisan kesken kun alkuun pääsisin. Tahi alisuoriutuisin muuten, mitäs sitä ponnistelemaan.

Mistä tämä laimeus oikein tarttui matkaan? Koulutuspäivästäkö Tampereella? Teema oli kuitenkin kiinnostava - ainakin osittain. Parin päivän kylpylälomasta äidin kanssa? Loma sinänsä oli virkistävä, seurasta en menisi takuuseen. Yksinäisestä ajelusta Etelä-Suomen moottoriteillä? Mene ja tiedä. Jostain se tuli, ja imeytyi ihon alle turhankin tehokkaasti. Eikä tahdo heti haihtua.

Laimeuden mukana liiveihin ui myös ripaus alakuloa. Sitä ei pitkään aikaan siellä ollutkaan, vaikka joskus ammoin tuntui suorastaan arkivaatteelta. Alakulo siis.

Alakulo on pannut myös miettimään omia valintoja. Se taitaa kuulua sen luonteeseen, ainakin minun kohdallani. Enkä nyt tarkoita valintoja myslin ja puuron välillä, vaan valintoja joita olen tehnyt koulutuksen ja ns. ammatin suhteen. Olenko sellaisessa kohtaa elämässäni, jossa oikeasti haluan olla? Monessa mielessä kyllä, mutten välttämättä työn osalta. Pystyisinkö liikkumaan oikeampaan kohtaan? Varmasti, ja liikunkin mutta ehkä liian hitaasti. Suurin kysymys kaikista: tiedänkö mihin kohtaan haluan liikkua? En ihan saletisti, ja siitä se kai kiikastaakin.

Voiko ihminen yli nelikymppisenä edelleen pohtia sitä, miksi haluaa tulla isona? Helppo todeta että voi, vallan mainiosti ja kokopäiväisestikin. Monasti arjen pyörityksessä pohdinta voi kaikota hieman kauemmas tietoisuuden rajoille, mutta kyllä se siellä jossain pyörii. Uskollisesti kuin lammaskoira.

Tiettyjä eroja tässä pohdinnassa kyllä on verrattuna siihen, jota tuli käytyä läpi parikymppisenä. Tässä kohtaa elämäänsä sitä ainakin luulee tuntevansa itsensä jo paremmin. Tässä kohtaa on myös jo tietoinen siitä, etteivät kaikki vaihtoehdot ole enää oikeasti tarjolla. Valintojen ja niiden seurausten arvioiminen kiinnittynee realismiin siis hitusen paremmin. Elämä ei ole pelkästään loputon mahdollisuuksien kirjo, ja vaikeus valita niiden välillä. Pikemminkin se on välillä tuskainenkin tietoisuus siitä, että on elettävä tekemiensä valintojen seurauksien kanssa.

Miksei siis tyytyä valintoihinsa ja niiden seurauksiin? Vai onkohan niin, että juuri tuon opetteluun tulee käyttää seuraavat vuodet ja vuosikymmenet, kelle niitä sitten onkaan suotu.

Hohhoijaa, jostain tällaisesta mielenmaisemasta se laimeus ja alakulo saa ravintonsa. Lamauttaa samalla kaiken säkenöivän järjenjuoksun, jos moista koskaan olemassa ollutkaan. Mistäs tämmöiseen vaivaan löytyisi troppia? Tai edes dopingia.

Uusi, uljas Komissio on sitten valittu tähän rakkaaseen unioniimme. Katsoinpa aamulla kuvaa, jossa Monsieur Barroso poseeraa komissaariensa kanssa. Hieraisin silmiäni ja katsoin uudemman kerran. Kehotan muitakin katsomaan.

Aina välillä keskustellaan siitä, onko tasa-arvoa olemassa, tai onko sen olemassaolo tärkeää. Välillä keskustellaan jopa siitä, miten se näkyy, jos se on tärkeää. Välillä ihan jopa siitä, miten tasa-arvoa voisi edistää. Niin myös tämän Komission valinnassa: on keskusteltu siitä mikä määrä naisia olisi tarpeeksi ja ketkä naiset olisivat sopivia komissaareiksi.

Jos joku luulee, että miesten ja naisten valinta komissaareiksi on tasa-arvoista ja tasapuolista, niin katsokoon tuota kuvaa. Siinä Barroso on eturivissä, ympärillään kaikki naiskomissaarit. Mieskomissaarit on tungettu sivuille ja takariviin.

Mikäli naisten ja miesten valinta Komissioon olisi tasapuolista, olisi toisin. Naiskomissaarit seisoisivat kuka missäkin, mieskomissaarien seassa. Satunnaisesti, joku olisi joutunut eturiviinkin, kaiketi.

Nyt on Barroso, Barroson Tytöt, ja sitten Ne Muut. Enää pitäisi tietää, ketä tässä ylistetään, tai ketä ylistämällä alistetaan. Oli miten oli, tasa-arvosta ei ole kyse. Vallasta? Ilman muuta.

Lueskelinpa hiihtolenkin jälkeen viikon lehtiä, joita oli kertynyt tänne nurkkiin. Osui silmään juttu Novasta. Siis siitä radiokanavasta.

Tehdäänpäs ensin pari asiaa selväksi. Nova on meidän perheessä se kanava, jota vältellään viimeiseen asti. Se kanava, joka kuuluu kovaa kaikkialla, missä sattuu aikaansa viettämään. Jossa on siis myös välttelemistä. Se kanava, jonka tunnistaa sinänsä-ihan-ok-musasta-ja-biiseistä. Sekä siitä, että ne ok-biisit toistuvat järkyttävän usein. Sanalla sanoen: se kanava, jota ei koe omakseen ja jota ei halua kuunnella.

Ennemmin vaikka Radio X3M ja sen pohjanmaanruotsia kikattavat teinijuontajat. Tai Radio Suomi ja sen aluetoimitus A, B tai C, jonne on päässyt jälleen kerran jokin virkaheitto kesätoimittaja vakihommiin. Mutta ei siis Radio Novaa, kiitos.

Nyt selvisi syykin, kiitos tuon em. lehtijutun. Kaikki Novan ohjelmat tehdään kuvitteelliselle Nooran ja Valtterin perheelle, jossa Noora kuskailee lapsia harrastuksiin ja Valtteri paiskii töitä (lasten kuskailuista ees sun taas voisi sinänsä lausua pari sanaa, mutta ehkä joskus toiste). Ja tämän tietäminen on suuri helpotus. Minä kun olen väliin epäillyt, että meidän makumme on vain kehittymätön, liian kyyninen, omahyväinen tai mitä lieneekään. Epäillyt ja miettinyt, josko pitäisi antaa Novalle uusi tilaisuus.

Katin kontit! Meidänhän ei kuulukaan tykätä Novasta. Homoparista ei ole puhtoiseksi heterolapsiperheeksi (mitä ne heterolapset sitten ovatkaan). Ellemme sitten brändää perhettämme uuteen uskoon. Enää vain pitäisi päättää, kumpi haluaisi olla Noora...