Hämeen huumaa

Hassua miten jotkin taakseen jättämät asiat löytää kirjaimellisesti edestään ja elämästään myöhemmin. Enkä edes tarkoita nyt ammoin dumpattuja poika/tyttöystäviä tai muita liehukkeita.

Minun piti aikanaan tehdä opettajan pedagogiset opinnot osana tutkintoani. Läpäisin jo valintakokeenkin, joka ei tosin kovin kummoinen ollut - kilpailua kun oman aineen paikoista ei ollut kuin nimeksi. Lämmittelin jo jossain illanvietossa hieman alustavasti suhdetta ainekohtaiseen didaktikkoonkin, joka kulki vanhempien opiskelijasukupolvien puheissa aika hirviömäisessä maineessa.

Sitten jokin sai kuitenkin minut pyörtämään päätökseni. En koskaan aloittanut opettajaopintoja. Muistaakseni tuolloin logiikkani kulki jotensakin niin, etten ollut kiinnostunut opettamisesta sen paremmin työnä kuin ammattinakaan. Opinnot ja elämä veivät toisaalle. Ja pysyvästi, niin ainakin vakaasti luulin.

Nyt, muutama työpaikka myöhemmin, olenkin hämmästyksissäni. Koulutan sivutoimisesti mutta melko säännöllisesti aikuisia eri puolilla Suomea. Olen tuottanut opetusmateriaalia ja käynyt muutaman pedagogisen täydennyskoulutuskurssin. Ja, ennen kaikkea tykkään kouluttamisesta yli kaiken, ja olen muidenkin kuin omasta mielestäni omassa elementissäni siinä.

Niinpä tsädää: aion hakea opettajakorkeakouluun saadakseni pedagogisen pätevyyden. Nyt väsään hakemusta ja mietin miten varmistaisin mahdollisimman hyvät pisteet haussa. Ja jos hyvin käy, niin viimeistään elokuussa käyn taas opin tielle! Miten tässä näin pääsikään käymään??

Olen lukenut viime viikkojen aikana kolme kirjaa, joiden yhteisvaikutus minuun on ollut hämmentävä.
Kirjat ovat Olli Jalosen Poikakirja, Ursula Le Guinin Osattomien planeetta, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.
Näistä Le Guin on vanha tuttu, jonka pariin palasin monen vuoden tauon jälkeen. Muut kaksi luin nyt ensimmäistä kertaa.

Le Guin ja Jääskeläinen ovat seuraavan kirjallisuuspiirimme kokouksen pureskelussa, ja tiedän toisten kirjallisuuspiiriläisten zoomailevan toisinaan blogiani. Niinpä en lausu niistä tässä sen kummempia arvioita, vaan säästän sanojani kokoukseemme. Olisihan sääli, jos kuolemattomat ajatukseni tulisivat julki liian aikaisin..

Kirjojen yhteisvaikutuksesta sen sijaan tohdin lausua sanan jos toisenkin: ne ovat nimittäin saattaneet sisikunnassani liikkeelle suuria voimia! Olen sekä valveilla että unissani käynyt läpi omaa henkilöhistoriaani, valintojani ja unelmiani. Järisyttävää on ollut huomata nimenomaan tuon kolmikon käynnistämä ajatusten ja tunteiden kumuloituminen: viime yönä hetken aikaa valvoessani mietin jopa, palasiko jo kauas kaikonnut neljänkympin kriisi nyt kummittelemaan.

Pohdinnassa on ollut sekä aikanaan tekemäni opiskeluvalinnat että valmistumisen jälkeiset uravalinnat. Tosin jälkimmäisten kohdalla ei nyt varsinaisista valinnoista voi puhua - ehkä parempi olisi käyttää termiä ura-ajautumiset.

Jaa mitäkö sitten mietin? No, tämmöisiä, esmes:

Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa opintoja, eikä tarrata ensimmäiseen vastaan tulleeseen työpaikkaan?

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä kokeilemaan onneaan meren taakse, eikä jäädä nököttämään kotimaahan?

Olisiko pitänyt seurata selkäydinreaktioitaan ja haistattaa pitkät totunnaiselle elämälle?

Ja suurimpana kysymyksenä kaikista:
onko vielä aikaa ja mahdollisuuksia tarkistaa valintojaan?

Kokemus on ollut yhtä aikaa puhdistava ja kuormittava. Puhdistava siksi, että se on saanut minut valppaaksi tässä hetkessä päätöksiä vaativien tienhaarojen suhteen. Kuormittava tietysti siksi, että menneiden vatvominen vie energiaa. Mutta pitkästä aikaa tunnen olevani uudella tavalla kiinni omassa elämässäni ja tulevaisuudessani.

olen taas kunnostautunut inisemällä kaikenkarvaisista asioista, että tässä vähän toista laitaa.

10 asiaa, jotka saavat minut iloiseksi juuri nyt

1. Lumen valon uusi levy. Äänitetty vielä vanhassa varuskuntakirkossani :)

2. Tulossa oleva vuorotteluvapaa. Jokohan vois aloittaa aamukamman, vaikka se onkin vielä useamman kuukauden päässä?

3. Uusi kotimme. Pieni voi olla kaunista ja viihtyisää, ja puhun nyt neliöistä.

4. Uudet naapurimme (ks edellinen). Se on kuulkaa Luojan lykky, kun sosiaalista kanssakäymistä naapureiden kanssa ei tarvitse pinnistellä eikä feikata.

5. Viime aikoina lukemani uudet, suomalaiset romaanit. Kaikki eivät olleet mieleeni, mutta palauttivat mieleeni sen, miten nautinnollista on lukea kirjoja alkuperäiskielellä - joka sattuu olemaan vielä oma äidinkieli.

6. Hitaasti tavaamani Agatha Christien romaani viroksi (Kuolema Niilillä). Sanakirjan ja luovan otteen kanssa tästäkin selvitään!

7. Huominen tapaaminen ystävien kanssa. Samalla ruoditaan osaa kohdan 5) annista ja tutustutaan uuteen (meille) lähikuppilaamme.

8. Oman siippani tuoksu, kun se tulee illalla kainaloon ennen nukahtamistaan.

9. Amazing Racen uusi tuotantokausi. Siinä on vain jotain perin juurin koukuttavaa! Vielä on suosikit löytymättä.

10. Tallinnasta viime viikolla ostamani hieman pöhkö talvilakki.

Jaan vielä yhden vuodenvaihdeihmettelyn kanssanne. Halusitte tai ette.

Selektiviisen tv-tietoisuussuodattimeni läpi tunki havainto ohjelmasta, jossa häät järjestetäänkin sulhasen, ei morsiamen, aivoitusten mukaan. Ohjelman mainoksessa tuodaan selvästi esille se, miten ennenkuulumatonta moinen on. Puhumattakaan siitä, miten tämä maailmanjärjestys uhkaa tuhota morsianten ikimuistoisen päivän.

Hohhoijaa. Seuraan nyt laajennetussa suvussani käynnissä olevia häävalmisteluja. Muista yhteyksistä tuttu ystäväni on myös valjastettu mukaan morsiamen polttareiden suunnitteluun. Tätä kautta minulle on tihkunut myös tietoa häidenkin suunnittelun etenemisestä. Se näyttää kulkevan sitä ikiaikaista rataa, jossa morsian päättää kaikesta (siis ihan kaikesta) ja sulhanen ilmaantuu paikalle hääpäivänä. Siis noin pääpiirteissään. Ystäväni, joka sattuu olemaan myös sulhasen sisar, kommentoi tilannetta jotensakin niin, että "eihän sitä mun veljeäni kiinnosta häiden yksityiskohdat".

Öö. Nyt lyö tyhjää, ihan niin kuin tuon tv-ohjelmankin suhteen. Olen ehkä naiivi ja/tai idealisti, mutta eikö häiden pitäisi olla molempien osapuolten yhteinen, iloinen juhla? Juhla, jossa toteutuu molempien käsitys siitä, mikä on keskeistä ja miten juhlitaan? Juhla, jossa molemmat tuntevat olonsa kotoisaksi ja rentoutuneeksi?

Vai onko niin, että avain tähän outoon dilemmaan tuleekin tuosta tv-ohjelman mainoksesta. Siinähän tuodaan esille, että yksi morsiamen mahdollisista reagointitavoista (sulhasen käsittämättömien hääpäätösten suhteen) on itkupotkuraivari. Siis itkupotkuraivari?!? Minusta tuo termi kuulostaa joltain, jota harrastetaan päiväkodeissa tai hiekkalaatikoilla. Tai joka tapauksessa noin alta kymmenen ikäisenä, kun ei saada heti omaa tahtoa läpi. Tai kun on sopeuduttava siihen, että muidenkin kannat on otettava huomioon.
Tai kun ottaa päästä kun joku on tuhonnut oman hiekkakakun..

Niin tai näin, en oikein pääse kiinni siitä, mitä tarkoitusta nuo edellämainitun kaltaiset häät palvelevat. Jos jo häissä - joista ainakin teoriassa se varsinainen yhteinen elämä alkaa - toteutuu yksioikoisesti ja -puolisesti vain toisen puolison tahto ja näkemys, niin miten sitten arkielämässä? Vai eikö häät ja arkielämä kuulukaan yhteen? Vai onko tässä kyseessä taas jotain, joka on vain heteroiden hommaa ja aukeaa vain "nillle"? Mene ja tiedä. Valaiskoon mua se, jolla on tästä suurempi ymmärrys!

Jos viime vuoden viimeisiä ihmetyksiä ainakin omassa perhepiirissä oli mm. Kari Tapion kuoleman aikaansaama hypetys, niin tämän vuoden ensimmäisiä voisi olla tuttavapiiriin lukeutuvien Erinomaisten Ihmisten kummastelu.

Tilanne vaatinee hieman molempien teemojen avaamista.

Kari Tapio oli ihan hyvä laulaja, joka taisi uransa loppupuolella vielä petratakin taitojansa. Kuolema on aina surullinen juttu, johon päättyy aina jotain hyvin ainutlaatuista. En vain millään jaksa ymmärtää, miksi hänen ei-niin-yllättävä poismenonsa aiheutti ylinostalgisointia, taivastelua ja jeesustelua Suuren Suomalaisen Äänen menettämisestä. Dziizös. Taisi olla oikeat uutisaiheet vähissä loppuvuodesta.

Ja tämä Erinomaisten Ihmisten Klaani sitten. Tuli välipäivinä tavattua erästä tuttavaa, joka on pienissä annoksissa ihan mukava ja viihdyttävä. Nyt taisi vain tulla yliannostus, sillä jälkikäteiset allergiareaktioni ovat olleet vähän turhankin kosmisia. Kyseinen hahmo on sitä tyyppiä, joka kuuluu varmaan itse kunkin tuttavapiiriin - ehkäpä joku teistä tunnistaa siitä itsensäkin. Siis sellainen, jonka elämän kantava teema on oma erinomaisuus suhteessa muihin ja oman elämän kertakaikkisen mielettömän upeat elementit ja valinnat.

Ai mitäkö tarkalleen ottaen tarkoitan? No, semmoisia tilanteita joissa Erinomainen Ihminen, kuultuaan tuttavansa vaikkapa aloittaneen uuden harrastuksen, keskeyttää asiasta virinneen keskustelun ja kertoo miten itse on toissa vuonna voittanut ao. harrastuksen Suomen/piirikunnan/kaupunginosan mestaruuden. Tai, kuultuaan toisen tuttavansa osallistuneen elämänsä hauskimpiin pikkujouluihin, siirtää näppärästi puheen omiin pikkujouluihinsa, jotka ne vasta olivatkin ylimaallisen fantastiset ja joiden rinnalla mikään muu ei varmasti voi olla mitään keskinkertaista kummempaa.

Tyytyväisyys omaan elämäänsä on hyvä ja myönteinen asia. Kukapa niitä ruikuttajiakaan ja draamakuningattaria jaksaisi. Mutta se, että oma erinomaisuus on yhden sortin kilpailuase keskusteluissa ja oman elämän arvottamisessa on - hmm - jopa surullista.

Kaikesta huolimatta, onnellista (erinomaista tai keskinkertaista tai jotain siltä väliltä) uutta vuotta!