Eilen tuli katsottua Eventin toinen jakso. Saapas nähdä jaksanko innostaa itseni enää kolmannen katsomiseen. Mikähän siinä on, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen näissä sarjoissa toistuvat samat teemat ja asetelmat? Armeijan ja sotilaiden vastuulla on ratkaista kansakuntaa koskevat asiat - neuvottelupöydissä ei koskaan ole minkään muun ammattikunnan edustajia. Koska ei ole enää poliittisesti korrektia ilmaista epäluuloja olemassaolevia vähemmistöjä ja muukalaisia vastaan, saavat alienit edustaa aina sitä Tuntematonta Uhkaa. Hohhoijaa. Booooring, sanon minä.
Tässä on hieman sama rasittavuus kuin aikanaan kun olin koukkuuntumassa Civilization-peliin. Siinähän pärjäsi mainiosti vain, jos agressiivisesti hyökkäili naapuriensa kimppuun ja valloitti heiltä kaupunkeja. Jos halusi elää rauhanomaista elämää ja kehittää omaa yhteiskuntaansa, tuli jonkun mongolilauman yliajamaksi.
Tai meistä ihmisistähän tuo viime kädessä kai kertoo. Kiihottavaa ja viihdyttävää on vain taistelu, tappaminen, tuntemattoman leimaaminen vaaralliseksi, ja vallankäyttö. (Tappamista lukuun ottamatta samat teemat toistuvat noissa iänikuisen puuduttavissa vaalikeskusteluissakin). Pasifismi ei myy, ei tv-sarjoja eikä tietokonepelejä.
Mjuu, älkää käsittäkö väärin. Tykkään minäkin lukea dekkareita ja katsoa eritoten brittiläisiä ja pohjoismaisia poliisisarjoja. Tappamisellahan niissäkin pelataan. Väitän kuitenkin, että niissä katsantokulma on hieman toinen. Keskiössä ovat myös tilanteen problematisoiminen ja ihmisten välinen vuorovaikutus. Sitä paitsi, voiko joku mukamas vastustaa Mikael Persbrandtin karismaa?