Hämeen huumaa

..se kun löytää itselleen uudestaan jossain vaiheessa kadonneen vanhan lempparilevyn. Nimittäin Paul Simonin Gracelandin. Miten se sykähdyttikään joskus lukioikäisenä. Ja miten se sykähdyttää vieläkin! Jos tarkkoja muuten ollaan, alun perin se oli minulla kasettina ja nyt sitten cd-muotoisena. Sain sen lahjaksi Amerikkaan vaihtariksi menneeltä kaverilta tämän tullessa joululomalle Suomeen. Musiikillinen tajuntani laajeni kummasti. Ja juu, ehkä Spotifystakin sen löytäisi mutta tässä kohtaa olen vanhaa kansaa ja tykkään lykätä cd:n keittiön jukeboxiin sisälle ja luukuttaa täysillä.

A propos, jos ette ole vielä katsoneet youtubesta Britannian kykykilpailun uusien esikarsintojen helmeä, 17- ja 16-vuotiaita Jonathania ja Charlottea, niin suosittelen. Siinä kyyninen Simon Cowellkin kyykistyy taidon edessä. Ah, niin siirappista ja melodramaattista ja ah, niin väkevää!

Onni on myös katsoa tuhannenteen kertaan Venäjän euroviisumummoja. Olen aivan aseeton senioriudmurttien edessä. Voittaja-ainesta, sanon ma! Vaikka varsinaiset suosikit minullakin löytyy lopulta toisilta pituus- ja leveysasteilta.

Joku aika takaperin meillä oli taas kirjallisuuskerhomme kokous. Vuorossa olevana olin ihan sokkona (sic) valinnut luettavaksemme José Saramagon Kertomuksen sokeudesta. Huh huh. Olipas kirja. Siis mitä myönteisimmässä mielessä.

Luin sen käytännössä yhteen putkeen, lopetin joskus keskellä yötä. Yhdessä kohtaa ei hermo enää pitänyt, vaan oli kurkattava lopusta miten se kaikki päättyy. Olo oli lukiessa yhtä aikaa järkyttynyt, lumoutunut, vihastunut, ihastunut. Enpä kerro juonesta tai ideasta sen enempää, jos joku muukin on vielä neitseellinen tämän suhteen ja haluaa päästä neitsyydestään. Mutta kirjan otsikko on siis mitä konkreettisin. Tarina kertoo siitä, miten ihmiset alkavat yksi kerrallaan sokeutua. Ja varsinkin siitä, miten sitten seuraa. Heille, meille. Yhteiskunnalle.

Ns. tällä iällä sitä luulee helposti, ettei mikään enää kunnolla kolauta. Onneksi voi olla väärässäkin! Saramago kolautti ja lujaa.

Amerikkalainen kaverini, joka on viettänyt paljon aikaa Suomessa, kiusoittelee minua välillä sosialismin lapseksi. Tähän asti olen suhtautunut kiusoitteluun milloin sen pontevammin kieltäen, milloin laimeasti siihen yhtyen. Juuri nyt soisin että tämä maa peruuttaisi vähän taaksepäin ajassa kohti Kekkoslovakiaa ja ns. sosialistisia aikoja. Miksi ajattelen näin? Annanpa teille pari esimerkkiä.

Ensimmäinen liittyy rakkaaseen Yleisradioomme. Olen vuoron perään huvittunut ja ärsyyntynyt tähän viimeisimpään kanavien uudistamiseen ja ilmeen raikastamiseen. Ensin on pantu pois ihan osaavaakin toimittajakuntaa. Nyt esiin on marssinut markkinointijohtaja (sic), joka kertoo miten YLEn värejä muutetaan niin, että esim. TV2:n uusi, fuksianpunainen ilme kertoo kanavan elämyksellisyydestä. Ja samaan hengenvetoon kerrotaan oikeana uutisena - melkein viikon skuuppina - että YLEn uutisten nimi on vastedes...*rummunpärinää*.... YLE Uutiset! Gee, olipas räväkkä muutos. Ihan sukat pyörii vieläkin jaloissa. Tähän tottumiseen meneekin aikaa.

Toinen esimerkki tulee kiinteistönhoidon ohdakkeiselta aholta. Asumme lyhyehkön kadun varrella kantakaupungissa. Kaikissa katumme taloissa on omat sisäpihansa, kellä isompi ja kellä pienempi. Tänäkin lumitalvena on nähty sama bobcatien paraati kuin viime vuonnakin: jokainen taloyhtiö on ostanut omaan piikkiinsä joltain huoltoyhtiöltä lumenraivauspalvelut. Lumisateeen jälkeen kunkin yhtiön oma pikku bobcat-palvelija jurnuttaa kinosten läpi oranssi vilkku silmää iskien auraamaan lunta omalta pikku pihaltaan. Kukaan näistä yleisön palvelijoista ei toki auraa katua ja vain yksi jalkakäytävääkään. Sehän ei kuulu sopimukseen. Niin että meidän kadullamme on hemmetin hyvin hoidetut ja lumettomat sisäpihat. Ja lähes ajokelvoton ja kuoppainen katu ja peilikirkkaat jalkakäytävät :)

Ah tätä kapitalismin onnea :)))