Joku aika takaperin meillä oli taas kirjallisuuskerhomme kokous. Vuorossa olevana olin ihan sokkona (sic) valinnut luettavaksemme José Saramagon Kertomuksen sokeudesta. Huh huh. Olipas kirja. Siis mitä myönteisimmässä mielessä.
Luin sen käytännössä yhteen putkeen, lopetin joskus keskellä yötä. Yhdessä kohtaa ei hermo enää pitänyt, vaan oli kurkattava lopusta miten se kaikki päättyy. Olo oli lukiessa yhtä aikaa järkyttynyt, lumoutunut, vihastunut, ihastunut. Enpä kerro juonesta tai ideasta sen enempää, jos joku muukin on vielä neitseellinen tämän suhteen ja haluaa päästä neitsyydestään. Mutta kirjan otsikko on siis mitä konkreettisin. Tarina kertoo siitä, miten ihmiset alkavat yksi kerrallaan sokeutua. Ja varsinkin siitä, miten sitten seuraa. Heille, meille. Yhteiskunnalle.
Ns. tällä iällä sitä luulee helposti, ettei mikään enää kunnolla kolauta. Onneksi voi olla väärässäkin! Saramago kolautti ja lujaa.
