Hämeen huumaa

Olen pohtinut täälläkin aiemmin ystävyyden teemaa. Taitaa siis olla oma päänsisäinen kestosuosikkini. Ai miten niin? No kun ystävät ovat mietityttäneet pitkin syksyä. Joskus valvotuttaneetkin, mikä ylläpitää tiettyä tasapainoa: palkkatyö valvotti aikanaan säännöllisesti. Valvomisen määrä on siis vakio, näemmä.
Mutta ystävyydestähän mun piti kirjoittaa eikä uniongelmistani. Menköön nyt vaikka myös senkin piikkiin, että vuoden loppuessa on hyvä tehdä vähän tilinpäätöstä oman elämänsä kanssa.

Aiemmin pidin itseäni hyvin onnekkaana. Ystäviä, kavereita, positiivisia ihmiskontakteja tuntui olevan paljonkin. Viimeisen vuoden aikana olen korjannut tätä käsitystäni useaankin otteeseen. Huomasin ärsyyntyväni oman asemaani suhteessa moneen läheisenä pitämääni ihmiseen, suhteesta kun puuttuikin tarkemmalla analyysilla tykkänään vastavuoroisuus.

Mitäkö tällä tarkoitan? No mm. sitä, että ystävyytemme säilyi hengissä nimenomaan minun aktiivisuuteni kautta. Vastapuoli harvemmin (jos koskaan) näki vaivaa kyselläkseen kuulumisia,
sopiakseen tapaamisesta - tai mikä nyt välejämme olisikaan pitänyt lämpiminä. Olenkin tehnyt sinänsä inhoja ihmiskokeita lähipiirissäni. Olen vähentänyt omia yhteydenottojani ihmisiin ja odotellut josko minulle tulisi posteja, soittoja jne. Kaameaa on ollut huomata ettei niitä ole kuulunut. Juu, tajuan kyllä että itse kullakin on omat kiireensä. Kellä perhe pitää kiireisenä, kuka keskittyy uraansa, opiskeluihinsa tai johonkin ongelmalliseen elämäntilanteeseensa. Luulisi silti että jokaisella olisi aikaa hoitaa sellaisia läheisiä ihmissuhteita, joita pitää tärkeinä.

Asiaa moneen otteeseen ja myös monena unettomana yönä pohtineena olen tullut siihen vääjäämättömään ja emmottavaan lopputulokseen, etten ole kovin tärkeä ystävä kovinkaan monelle ihmiselle.

Erikseen ovat sitten ne hardcore-tapaukset, joiden tukemiseen, terapoimiseen ja kaikenlaiseen kuuntelemiseen olen pannut paljonkin paukkuja. Asioiden selvittyä, ongelmien kaikottua ja elämäntilanteen tasoituttua onkin käynyt niin että minä olen saanut jäädä ja mennä. Tylsää. Epäreiluakin. Loukkaavaa, ehdottomasti.

Onhan mahdollista että minulla on epärealistiset odotukset niitä kohtaan, joita olen pitänyt ystävinäni. Ehkä monien omat käsitykset ystävyyden merkityksestä eroavat merkittävästi omistani.
Ehken osaa itse oikeasti toimia fiksusti ystävyyssuhteissani vaan huomaamattani karkoitan kaverini muiden pariin. Mene ja tiedä. Huomaan kuitenkin, että varsinkin nyt kun vapaata aikaa on ollut
huomattavan paljon, suorastaan kärsin ohenevista ystävyyksistä.

Voikohan sitä enää panna kaveripiiriään uusiksi tai hankkia uusia, merkityksellisiä ystävyyssuhteita? En tiedä sitäkään. Vai lieneeköhän tässä kysymys jostain suuremmasta, elämän taitekohtaan liittyvästä muutosryppäästä? Niin paljon kysymyksiä ja tuskin yhtään vastausta :)

Tänään kuitenkin mennään juhlistamaan vuodenvaihdetta yhden sellaisen ystävän luokse, joka halusi meitä nähdä. Lienee paras keskittyä siihen mitä on, sen sijaan mitä on joskus ollut tai voisi olla.

Asiasta kukkaruukkuun: viime keväisen Potsdamin matkan jälkiherännäisenä seurauksena lainasin kirjastosta Fredrik Suuren elämäkerran. Nyt olen täysin sen pauloissa! Kiinnostava elämä, monessakin mielessä.
Alkusysäyksen F:n elämään tutustumiseen sain siitä ristiriidasta, joka syntyi Sanssoucin palatsin ja hänen hautansa välille: jälkimmäinen kun oli perin vaatimaton ja kokonaan vailla keisarillista loistoa - kaiketi valtiaan itsensä toivomuksesta.

Tässä siis vuoden viimeisen päivän ups and downs. Räiskyvää uutta vuotta kaikille ja tapaamisiin 2012!

Joulun paras lahja oli dvd-boksillinen Frasieria. Sitä on nyt tapitettu onnellisena joulun pyhät ja vähän eilen illallakin. Cranen perheen saaga osuu ja uppoaa minuun kuin Korkeajännitys. Parhaita jaksoja voi katsoa uudelleen nautinnollisella odotuksella: tietää milloin tulee se paras punchline tai milloin ajoitus toimii muuten parahultaisesti. Ja oh boy, olisipa omasta asunnosta sellainen näkymä kuin Frasierilla...

Tänään päättyi monen kuukauden sanomalehdetön aika. Olimme keskeyttäneet jakelun paristakin syystä. Halusimme vähän karsia menoja, mikä on aina hyvä syy kaiken kulutuksen arvioimiseen :) Halusimme - tai ainakin minä, siipasta en mene takuuseen - tauon Maan Parhaan Lehden omahyväisestä asennoitumisesta maailmanmenoon ja itseensä. No, nyt se kustantajan ja painotalon lahja maailmalle taas kolahti postiluukusta. Tartuin lehteen uteliaanakin; olisiko oma katsanto sen syvimmästä olemuksesta muuttunut. Mjaa, joudun kyllä tunnustamaan että yhden lehden perusteella en vielä osaa muodostaa tuosta kantaani. Aamu tuntui kuitenkin erilaiselta, kun molemmat keskittyivät lehdenpuolikkaaseensa radionkuuntelun tai hajanaisen keskustelun sijaan.

Jahas. Ensin piti selviytyä töistä lomalle ja vuorotteluvapaalle. Sitten ne molemmat veivät mennessään. Kesä kului suurelta osin mökillä, ilman sen kummempia tietoteknisiä yhteyksiä. Syksyn alettua palattiin kaupunkiin. Mietin monesti että kirjottaisinko jotain tänne, ja jos, niin mitä. En kirjoittanut. Pää oli tyhjä. Kynnys kirjoittaa mitään nousi suuremmaksi ja suuremmaksi.

Viime viikolla tapasin ystävää. Hän sattui kysymään mitä blogirintamalle kuului. En osannut sanoa juuri muuta kuin etten ole kirjoittanut aikoihin mitään. Mutta ehkä tuo kysymys oli kaikki mitä tarvittiin: täällä ollaan. Tuskinpa kukaan on henkeään pidätellen odotellut josko Jetsetterin näppäimistöstä kirpoaisi jokin viihdyttävä tai terävä hengentuotos. Itse olen kuitenkin odottanut itseäni, egomaanikko kun olen.

Niin, olen siis ollut vuorotteluvapaalla nyt muutaman kuukauden. Aika kulunut olemiseen, urheiluun. Opintoihin. Arvelin etukäteen että kunhan päivät ja viikot kuluvat, alkaa mielen sopukoista nousta esiin tavaraa joka vaatii huomiota. Arvelu on osoittautunut oikeaksi. En vain etukäteen hoksannut mitä pintaan nousisi. Ehkäpä kirjoitan tuosta erikseen.

Nyt on hidas aamu, yksi monista. Lopettelen aamiaista, kuuntelen radiota. Mietin mitä tänään alkaisi. Ulkona aamun hämärä vaihtuu joksikin valonkaltaiseksi tilaksi. Elämä on. Ja hyvä niin.