Olen pienestä pitäen ollut tarkkailija. Harjaannuin lapsuudenkodissani siihen, että asioita ja ihmisiä on hvyä katsella hieman etäämmältä. Kauempaa oli myös hyvä luikkia karkuun, jos tilanne alkoi muuttua tavalla tai toisella epämieluisaksi.
Osin noiden kokemusten ja osin kaiketi myös ns. luontaisten taipumusten takia olen myös kehittynyt vähintäänkin kohtalaiseksi ihmislukijaksi. Tarkoitan siis kykyjä tulkita ihmisten käytöstä, eleitä ja ilmeitä. Toisinaan menee railakkaasti metsään, tietysti. Useimmiten arvioni osuvat kuitenkin kutakuinkin samalle hehtaarille tai aarille. Nyt, mainostamaani vuorotteluvapaata odottaessani, hahmottelen myös suunnitelmaa miten entistä enemmän hyödyntää noita taitojani myös leivän hankkimisessa.
Mutta mistäs tämä juolahti mieleeni? Siitä kaiketi, että tuijotin sumuisin silmin ulos työpisteeni ikkunasta ja katselin haaveellisena ulkona loimottavaa kirkasta talvipäivää. Juuri nyt voisin jättää työhuolet sikseen ja lehahtaa siiville tarkkailemaan ihmisten tiistaisia touhuja tuossa Hakaniemessä. Samalla saisin tarvitsemaani etäisyyttä miettiä viime päivien kohtaamisia ja päähäni virinneitä ajatuksia.
Kuten nyt sitä, miten jumalanpalvelukset rakentuvat itselleni vieraan mallin ympärille: jos ei omasta suusta tule ulos kuin raakuntaa, miten voisi nauttia laulaen toteutuvasta yhdessäolosta. Tämä virisi mieleen Sateenkaarimessussa hiljaa istuessani; sama ajatus toki putkahtaa esiin kavereiden seurana karaokebaarissa istuessa tahi juhlissa, joissa tulee se karmaiseva hei-me-kaikki-laulamme-yhdessä-koska-se-on-huisin-kivaa -osuus. Auh. Vain toiset laulutaidottomat voinevat syvästi ja todesti ymmärtää, miten nuo hetket voivat riipiä ja raastaa.
Tai että mitkäs kaikki kirjat ovatkaan muokanneet omaa ajatteluani samalla lailla kuin tuo aiemmin jo mainitsemani Osattomien planeetta. Tämä taas virisi mieleen kirjakerhomme kohtaamisessa. Le Guinin lisäksi Hermann Hessen Arosusi nyt ainakin, ja onhan niitä muitakin, kun mielensä sopukoita alkaa kaivelemaan. Eivätkä kaikki suinkaan ole teoksia, jotka tuli luettua siinä maailman- ja elämäntuskaisemmassa nuoruudessa. Aina välillä ihan aikuisenakin tulee eteen kirja, joka tuntuu vain niin pakahduttavan todelta, ja jonka jälkeen mikään ei ole enää aivan entisellään.
Aika aikaansa kutakin. Lienee pakko palata miettimään seminaarijärjestelyjä, koulutusten teemoja ja työsuojelun ihanuuksia. Bis bald ja lisää tuonnempana.