Hämeen huumaa

Parissakin seurassa on keskustelu ajautunut itse kunkin asemaan perheessään. Siis siihen, onko sattunut syntymään esikoiseksi, keskimmäiseksi vai kuopukseksi. Ynnä siihen mitä tästä asemasta sitten seuraa: millainen asennoituminen elämään siitä on tuloksena. Rankimmillaan jopa siihen, millainen ihminen itse kukin on.

Keskustelukumppaneilla on ollut asiasta vankat mielipiteet. Syystä tai toisesta molemmilla kerroilla he ovat vielä kaikki kuuluneet samaan joukkoon, nimittäin esikoisten seurakuntaan. Nämä esikoiset ovat vielä keskustelun edetessä villineet toisiaan ja löytäneet esikoisuudestaan uusia tasoja. Yhdistipä toisella kerralla heitä horoskooppimerkkikin. Sitten lopulta.

Minä skeptikko kuuntelin enimmäkseen, enkä juuri antautunut tuohon spekulointiin. Korkeintaan yritin heittää sekaan pari nasevaa kommenttia monenlaisten tyypittelyjen onttoudesta. Esikoiset eivät ottaneet niistä onkeensa (tietenkään).

Älkäähän nyt ymmärtäkö väärin. Olen itsekin, tiettyyn rajaan asti, sitä mieltä että ihmisen tapaa olla tekemisissä muiden kanssa ohjaa se, missä kohtaa omaa sisarusparveaan hän on syntynyt. On ihan järkeen käypää, että esikoisasema korostaa kantajassaan muista huolehtimista ja vastuunottoa. Korostaahan?

Keskimmäiset tulevat toimeen monenmoisten kanssaihmisten seassa, kun ovat koko ikänsä harjoitelleet asiaa. Vai tulevatko?

Kuopukset taas, no ovat itsekeskeisiä ja vastuuttomia (jos kuuntelee esikoisten mielipiteitä). Tai eivät koskaan pääse täysin eroon roolistaan olla muiden ohjailun kohteina, ja saa täyttä itsemääräämisoikeutta asioihinsa. Eiväthän?

Mutta mutta. Jos mietin omaa perhettäni, niin kyllä: synnyin kuopuksena. Omat vanhimmat sisarukset eivät kuitenkaan koskaan ole asuneet kotona yhtä aikaa kanssani tahi muuten olleet läsnä arjessani. Tulin myös suhteellisen nuorena sisarusteni lasten enoksi ja sedäksi. Hoidin heitä jo pienestä pitäen, jonkinlaisessa isonveljen roolissa. Lisäksi olen huomattavasti sisaruksiani nuorempi, joten elin ison osan elämästäni myös kolmin vanhempieni kanssa. Ainoana lapsena, toisin sanoen.

Mikä minunlaisiini vaikuttaa näin eniten: kuopuus, keskimmäisyys kahden sukupolven välissä, vai pseudoesikoisuus? Vai onko osana kärsiä ainoan lapsen traumoista?

Sanooko teoria jotain tähän, häh?

Olinpa lennolla, matkalla jostain jonnekin. Vieruskaveriksi osui vanhempi herrahenkilö. Lieneekö sukua sille taannoiselle elokuvaseurallemme, päätelkää itse:

Koneessa, keskipaikallaan, herra röhnötti vähintäänkin puolentoista penkin leveydeltä. Sikeässä unessa suuremman osan matkaa, heräämättä edes ajoittaiseen, puolitahalliseen nykimiseeni. Kuorsatenkin, vienosti onneksi tosin.

Havahduttuaan lopulta unestaan herra havahtui siihenkin, että ruokatarjoilu oli mennyt ohitse. Vatsaa kaiketi kurni, ja kurkkua kuivasi. Toivoi ensin lentoemolta keksejä. Ei ollut. Herra tuhahti.

Toivoi sitten jotain muuta pikku purtavaa. Hedelmiä tarjottiin. Empi tovin ja päätyi sitten pyytämään omenaa. Ei maistunut. Tuhahti taas.

Juomaksi olisi sitten suonut saavansa viskiä. Ei ollut. Päätyi valkoviiniin. Ei maistunut. Antoi pois. Pyysi ja sai olutta. Ei maistunut. Jäi juomatta. Tuhahteli matkan varrella.

Tulimme sitten määränpäähän.

Herra syöksähti saippuapalan liukkaudella ensimmäisten joukossa lentokenttäbussiin. Hyvä saavutus, kun hänen alkuperäinen istumapaikkansa oli koneen keskipaikkeilla. Miten lienee onnistunutkin, isolta mieheltä? Jäi epäselväksi.

Kone oli täynnä, joten bussikin tuli täpöiseksi. Herra kuitenkin istui stoalaisella tyyneydellä käytäväpaikalla, pitäen myös viereisen ikkunapaikkansa vapaana. Stoalaista tyyneyttä ei selvästi kukaan tohtinut häiritä, kanssamatkustajat ennemmin matkasivat kyynärpäät toistensa suissa ja matkalaukut toistensa varpailla.
Ensin ihmetytti, sitten suututti. Lopulta nauratti. Herra meni menojaan. Jäin tuhahtelemaan itsekseni.

Paula sanoi sitten kiitos mutta ei kiitos, ainakaan vielä. Tämä taisi lyödä meidät kaikki ällikällä, tai ainakin ne meistä, jotka päivänpolitiikkaa seuraavat.

Hbl:n haastattelema naistutkimusnainen jo sitten peräänkuuluttikin politiikkaan muutosta, jotta pienten lasten äiditkin voisivat hakea huippuvirkoja. Niin. Niinkin sitä voi ajatella. Entäpä jos tarvitsisimmekin yhteiskunnallisen ilmaston muutosta, että pienten lasten isät uskaltaisivat jättäytyä koti-isiksi? Kukas sitä ajaisi, miestutkimusmiehetkö? Ihmistutkimusihmiset?

Vai tarvitsisimmeko sellaista ajatteluilmaston muutosta, että ihmisten valinnat voisivat olla vain heidän itsensä valintoja? Että tämän maailman paulalehtomäet ja jyrkikataiset voisivat tehdä valintansa ilman, että saavat samalla edustaa milloin mitäkin ryhmää. Jospa Paula tekikin päätöksensä vain Paulana, ei Pienten Lasten Äitinä. Oli miettinyt tykönänsä sitä, mitä haluaa ja mihin on valmis. Uskalsi ajatella itse, loppuun asti. Uskalsi sanoa ääneen valintansa, mikä vielä tärkeämpää.

Hyvä Paula!

Tsunami sai tämän kansan aikanaan liikkeelle ja antamaan rahaa. Syynä varmastikin katastrofin suomalaisuhrit.

Haitin maanjäristys on suhteessa paljon suurempi onnettomuus, jos ajattelee miten suuri osa haitilaisista joutui suoraan tai välillisesti sen uhreiksi.

Soisinpa siis, että se liikuttaisi meitä yhtä lailla: auetkoot kukkaronnyörit ja soikoot nettipankit nyt. Jokainen voinee tinkiä jostain sen verran. Oli se sitten kalja, pizza, uudet tennarit...

Aloittaa voi vaikka täältä:
http://www.redcross.fi

Enkä tarkoita tuolla nyt sitä ylimaallisen hienoa talvimaisemaa, joka on laskeutunut keskuuteemme viime päivinä. Ehei, tarkoitan Helsingin miehiä.

Mikähän siinä onkaan, että jonain päivänä kadut, bussit, torit, kaupat ja urheiluhallit vilisevät charmantteja, sympaattisen näköisiä, mielenkiintoisia, komeitakin uroksia. Niitä liikkuu yksin, kaksin, pienissä ryhmissä. Ovat katseenkestäviä ja yleisesti ympäristöään kohentavia, noin visuaalis-esteettisesti. Niissä silmä lepää ja omakin ryhti kohentuu ja keskikumpu vetäytyy kuin itsestään selkärankaa kohti.

Toisena päivänä taas kohtaa vain känsäleukaisia vanhoja äijiä, tai taffel-teinejä likaisine liehuletteineen. Tahi yliasiallisia ja kuivakkaita mattivanhasia slipovereissaan. Tällaisena päivänä tutkii mielellään raitiovaunun sisäpintojen arkkitehtonisia ratkaisuja tai suuntaa katseensa muuten vain ihan minne tahansa muualle. Itsekin voi rauhassa olla vähän sinne päin, antaa vatsan pullistella ja tukan repsottaa. Eikä ole väliä vaikka päälle unohtuikin siskolikan vanhat verkkarit. Who cares!

Mikähän fysiikan laki tässä kaikessa toimii? Mii not andöstäänd. Perin juurin kummallista se joka tapauksessa on.

Sitä olen myös miettinyt aika ajoin. Jos uskoo esimerkiksi naamakirjani listausta, niin onhan noita. Reilumman kanssa. Kuka mistäkin matkaan tarttunut. Koulusta, työpaikoista. Harrastuksista. Joku kivunnut reittäkin pitkin. Omaa tai läheisen, ja jäänyt sitten siihen killumaan.

Arjessa aprikoin joskus tosissani, kenen kanssa jakaa aatoksiani. Useimmiten päädyn sitten kuormittamaan tai ilahduttamaan niitä kaikkia kahta, joiden kanssa olen enemmän tekemisissä. Ovat onneksi ehtineet ja jaksaneet kuunnella. Ainakin näin uskon :) Heitäkin on tullut kuunneltua, vastavuoroisesti.

Entäpä ne muut, sinne naamakirjaanikin tiensä löytäneet? Joukossa on useampia lapsiperheellisiä, se kuitenkin antaa ns. oikeutetun syyn elää kiireistä elämää omassa kuplassaan - me lapsettomathan emme moiseen koskaan syyllistyne! Siinä sitten odottelemme aikoja parempia, jolloin voisimme taas puhaltaa henkiin vanhan toveruuden.

Osa asuu kaukana, maantieteellisesti tai henkisesti. Kumma kyllä, usein nuo maantieteellisesti kaukana olevat ovat muuten niitä, joiden kanssa tulee siekailematta jaettua mitä intiimimmät asiat. Ehkä kilometrien paljous karkottaa turhan arastelun. Nämä kaukofrendit kuitenkin ovat tunteissa mitattuina kovinkin läheisiä. Sitä ihmistyyppiä, jonka kanssa kliseisesti jutut jatkuu suurin piirtein samasta kohtaa, johon edellisellä kerralla tyssäsivät. Kultakimpaleiksi heitä voisi nimittää. Jos olisi taipuvainen sentimentaalisuuteen.

Miten sitten nämä henkisesti loitontuvat? Ovathan he jossain kohtaa olleet hyvinkin lähellä omaa elämääni. Heidän kanssaan on saatettu jakaa aikanaan merkittäviäkin asioita, tapahtumia, iloja, suruja. Sitten jotain tapahtuu ja jokin kosminen vääjäämättömyys alkaa loitontaa heitä minusta (tai minua heistä). Loitontumiseen liittyy ainakin minun puoleltani suruakin. Syyllisyydentunnetta, jopa. Miksi näin käy, onko syy jonkun, ja jos niin onko se ehkä minun? Mitä pitäisi tehdä?

Vai suostunko hyväksymään sen, että tärkeät ihmiset elämässä vain vaihtuvat. Jotkut viipyvät hetken, jotkut kauemmin. Jos oikein hyvin onnistaa, niin joku sietää minua ja omituisuuksiani pitkäänkin. Ehkä koko elämänkin ajan?

Miten nautinnollista onkaan päättää viikko BBC-laadun parissa. Ykkösellä jälleen kerran uusintana tuleva Petos tarjoaa sitä maksimaalisesti.

En oikein osaa eritellä tarkalleen, mikä siinä minuun vetoaa. Jason Isaacsin charmi vai tarkoin harkittu tapa luoda väreillä tunnelmia vai monimutkainen juoni vai mikä.

Petoksen maailma on kaukana yksinkertaisesta, yksiselitteisestä ja oikeudenmukaisesta. Siispä lähellä tätä oikeaa.

Ah. Nyt nukkumaan.

Niin ainakin tekisi mieli kiljua lähipiirin tukevasti (enkä tarkoita painoa) keski-ikäisille mimmeille, jotka ongelmoivat suhteitaan vanhempiinsa. Eivätkä pelkästään ongelmoi, vaan generoivat ongelmiaan myös meille muille. Mikähän psykologinen malli siinä lieneekään kyseessä, kun viittäkymmentä käyvä lapsi taantuu hetkessä takaisin parhaimpiin finnivuosiinsa? Ainut mitä vaaditaan on joko puhelin- tai muu kontakti omaan äitiin tai isään. Ja taas mennään: kiihdytään äidin tai isän sanomisista, sanomattajättämisistä, tekemisistä, elämäntyyleistä, arvoista, asenteista. Todellisista tai kuvitelluista, ei sen niin nökön nuukaa. Keuhkotaan keuhkoamasta päästyä, kunnes sekä oma että muiden energia on valunut tähän turhista turhimpaan aiheeseen.

Jäikö näiltä tyttäriltä jotain sanomatta aikanaan?
Jokin tappelu käymättä? Oma napanuora katkaisematta? Jokin kapina aloittamatta? Vanhemmat tuskin enää muuttuvat, kun käyvät jo seitsemättä/kahdeksatta/yhdeksättäkymmentä. Korkeintaan oppivat huvittamaan itseään aikuisten lastensa äkkivääryyksillä.

Luulen että näiden teiniprinsessojen omaa elämääkin helpottaisi syvälle menevästi, jos onnistuisivat muuttamaan omaa käyttäytymistään. Juu, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jos on tyytymätön oman perheensä sisäiseen dynamiikkaan, niin helpointa vain olisi aloittaa sen rukkaaminen omasta, kallisarvoisesta navasta.

Pahoitteluni jos tykitän tätä nyt vain naissukupuolen synniksi, mutten itse satu vain tuntemaan yhtään poikaa, jolla olisi samanmoinen taakka kannettavanaan. Heitäkin varmasti on, rohkeimmat ilmoittautukoot!

Peiliin katsoessa varmaan moni meistä tunnustaa, etteivät omat vanhemmat ole juuri sellaisia kuin heidän haluaisi olevan. Vaan onkohan peiliinkatsojakaan sellainen lapsi, joka oli aikanaan vanhemmilla toiveissa ja tilauksessa? Helpommalla lopulta päässee, jos saa ohjailtua omat ajatuskulkunsa semmoisiksi, että voi tarpeen tullen sujuvasti ohittaa edeltävän sukupolven omituisuudet. Ugh.

Ystävä pyysi mukaansa elokuviin. Sovittiin tärskyt teatterille, vaihdettiin kuulumisia, ostettiin karamellejä evääksi (ensin minä, ja sitten ystäväkin inspiroituneena), jonotettiin saliin. Paikkamme olivat rivillä, jonka ensimmäisellä penkillä istui jo innokas elokuvankatsoja. Vanhempi mies. Minä lausumaan ”anteeksi”, herran polvet kun kurottuivat lähelle edessä olevan penkin selkänojaa: siihen väliin jäi kovin kapoinen sola kulkea, ja halusin jotenkin varoittaa sitä että kohta tästä rymisteltäisiin ohi. Herra vastasi kerkeästi ”olkaa hyvä vaan”. Eikä tehnyt elettäkään kohentaakseen asentoaan saati noustakseen ihan seisomaan. Törötti vain naama peruslukemilla ja edelleen polvet penkkiä hipoen. Saamarin tuusake, mietin mielessäni. No, tungimme sitten siitä ystäväni kanssa ohitse herran polvia kolhien ja asettauduimme pyrstöillemme. Kiitävän hetken teki mieli heittää jotain nasevaa ystävän olan yli herran suuntaan.

Elokuva vei sitten mukanaan emmekä ystävän kanssa kommentoineet tapahtunutta puolin tai toisin. Jäin kuitenkin itse kotiin palattuani miettimään, liekö tässä taas astuttu yli sen kuuluisan sukupolvien välisen kuilun? Hellin itse silloin tällöin mielessäni ajatusta siitä, miten me parjatut nuoremmat kuitenkin osaamme hitusen paremmin sosiaalisten kohtaamisten pelisäännöt ja sujuvan (kaupunki)elämän aakkoset.

Mutta osuiko kohdallemme vain omiin ajatuksiinsa vaipunut erakko tahi muu kanssakulkija, jota ei kiinnostanut jouheva yhteistoiminta ympäristönsä kanssa? Vai oliko herralla kihti ja kipeät kintut, ja sadatteliko hän mielessään viime tipassa paikalle saapuvia ”nuorison” edustajia? Vai oliko tulkintani huonokäytöksisestä vanhuksesta oikeaan osuva? Mene ja tiedä. Joo, ja totuuden nimissä on saman tein todettava että onhan niitä fiksuja vanhempia kansalaisiakin tullut kohdattua. Ehkäpä vain itse kiinnitän huomiota herkemmin näihin mörökölleihin.

Niin tai näin, näinä parjattuina aikoina on kyllä kuitenkin taivahan tosi, että pienimuotoinenkin toisten huomioonottaminen parantaa kummankin osapuolen arkea. Puhumattakaan siitä että se samalla aikaansaattaa myös hövelimpiä ajatuksia.