Hämeen huumaa

Olen lukenut viime viikkojen aikana kolme kirjaa, joiden yhteisvaikutus minuun on ollut hämmentävä.
Kirjat ovat Olli Jalosen Poikakirja, Ursula Le Guinin Osattomien planeetta, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.
Näistä Le Guin on vanha tuttu, jonka pariin palasin monen vuoden tauon jälkeen. Muut kaksi luin nyt ensimmäistä kertaa.

Le Guin ja Jääskeläinen ovat seuraavan kirjallisuuspiirimme kokouksen pureskelussa, ja tiedän toisten kirjallisuuspiiriläisten zoomailevan toisinaan blogiani. Niinpä en lausu niistä tässä sen kummempia arvioita, vaan säästän sanojani kokoukseemme. Olisihan sääli, jos kuolemattomat ajatukseni tulisivat julki liian aikaisin..

Kirjojen yhteisvaikutuksesta sen sijaan tohdin lausua sanan jos toisenkin: ne ovat nimittäin saattaneet sisikunnassani liikkeelle suuria voimia! Olen sekä valveilla että unissani käynyt läpi omaa henkilöhistoriaani, valintojani ja unelmiani. Järisyttävää on ollut huomata nimenomaan tuon kolmikon käynnistämä ajatusten ja tunteiden kumuloituminen: viime yönä hetken aikaa valvoessani mietin jopa, palasiko jo kauas kaikonnut neljänkympin kriisi nyt kummittelemaan.

Pohdinnassa on ollut sekä aikanaan tekemäni opiskeluvalinnat että valmistumisen jälkeiset uravalinnat. Tosin jälkimmäisten kohdalla ei nyt varsinaisista valinnoista voi puhua - ehkä parempi olisi käyttää termiä ura-ajautumiset.

Jaa mitäkö sitten mietin? No, tämmöisiä, esmes:

Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa opintoja, eikä tarrata ensimmäiseen vastaan tulleeseen työpaikkaan?

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä kokeilemaan onneaan meren taakse, eikä jäädä nököttämään kotimaahan?

Olisiko pitänyt seurata selkäydinreaktioitaan ja haistattaa pitkät totunnaiselle elämälle?

Ja suurimpana kysymyksenä kaikista:
onko vielä aikaa ja mahdollisuuksia tarkistaa valintojaan?

Kokemus on ollut yhtä aikaa puhdistava ja kuormittava. Puhdistava siksi, että se on saanut minut valppaaksi tässä hetkessä päätöksiä vaativien tienhaarojen suhteen. Kuormittava tietysti siksi, että menneiden vatvominen vie energiaa. Mutta pitkästä aikaa tunnen olevani uudella tavalla kiinni omassa elämässäni ja tulevaisuudessani.

olen taas kunnostautunut inisemällä kaikenkarvaisista asioista, että tässä vähän toista laitaa.

10 asiaa, jotka saavat minut iloiseksi juuri nyt

1. Lumen valon uusi levy. Äänitetty vielä vanhassa varuskuntakirkossani :)

2. Tulossa oleva vuorotteluvapaa. Jokohan vois aloittaa aamukamman, vaikka se onkin vielä useamman kuukauden päässä?

3. Uusi kotimme. Pieni voi olla kaunista ja viihtyisää, ja puhun nyt neliöistä.

4. Uudet naapurimme (ks edellinen). Se on kuulkaa Luojan lykky, kun sosiaalista kanssakäymistä naapureiden kanssa ei tarvitse pinnistellä eikä feikata.

5. Viime aikoina lukemani uudet, suomalaiset romaanit. Kaikki eivät olleet mieleeni, mutta palauttivat mieleeni sen, miten nautinnollista on lukea kirjoja alkuperäiskielellä - joka sattuu olemaan vielä oma äidinkieli.

6. Hitaasti tavaamani Agatha Christien romaani viroksi (Kuolema Niilillä). Sanakirjan ja luovan otteen kanssa tästäkin selvitään!

7. Huominen tapaaminen ystävien kanssa. Samalla ruoditaan osaa kohdan 5) annista ja tutustutaan uuteen (meille) lähikuppilaamme.

8. Oman siippani tuoksu, kun se tulee illalla kainaloon ennen nukahtamistaan.

9. Amazing Racen uusi tuotantokausi. Siinä on vain jotain perin juurin koukuttavaa! Vielä on suosikit löytymättä.

10. Tallinnasta viime viikolla ostamani hieman pöhkö talvilakki.

Jaan vielä yhden vuodenvaihdeihmettelyn kanssanne. Halusitte tai ette.

Selektiviisen tv-tietoisuussuodattimeni läpi tunki havainto ohjelmasta, jossa häät järjestetäänkin sulhasen, ei morsiamen, aivoitusten mukaan. Ohjelman mainoksessa tuodaan selvästi esille se, miten ennenkuulumatonta moinen on. Puhumattakaan siitä, miten tämä maailmanjärjestys uhkaa tuhota morsianten ikimuistoisen päivän.

Hohhoijaa. Seuraan nyt laajennetussa suvussani käynnissä olevia häävalmisteluja. Muista yhteyksistä tuttu ystäväni on myös valjastettu mukaan morsiamen polttareiden suunnitteluun. Tätä kautta minulle on tihkunut myös tietoa häidenkin suunnittelun etenemisestä. Se näyttää kulkevan sitä ikiaikaista rataa, jossa morsian päättää kaikesta (siis ihan kaikesta) ja sulhanen ilmaantuu paikalle hääpäivänä. Siis noin pääpiirteissään. Ystäväni, joka sattuu olemaan myös sulhasen sisar, kommentoi tilannetta jotensakin niin, että "eihän sitä mun veljeäni kiinnosta häiden yksityiskohdat".

Öö. Nyt lyö tyhjää, ihan niin kuin tuon tv-ohjelmankin suhteen. Olen ehkä naiivi ja/tai idealisti, mutta eikö häiden pitäisi olla molempien osapuolten yhteinen, iloinen juhla? Juhla, jossa toteutuu molempien käsitys siitä, mikä on keskeistä ja miten juhlitaan? Juhla, jossa molemmat tuntevat olonsa kotoisaksi ja rentoutuneeksi?

Vai onko niin, että avain tähän outoon dilemmaan tuleekin tuosta tv-ohjelman mainoksesta. Siinähän tuodaan esille, että yksi morsiamen mahdollisista reagointitavoista (sulhasen käsittämättömien hääpäätösten suhteen) on itkupotkuraivari. Siis itkupotkuraivari?!? Minusta tuo termi kuulostaa joltain, jota harrastetaan päiväkodeissa tai hiekkalaatikoilla. Tai joka tapauksessa noin alta kymmenen ikäisenä, kun ei saada heti omaa tahtoa läpi. Tai kun on sopeuduttava siihen, että muidenkin kannat on otettava huomioon.
Tai kun ottaa päästä kun joku on tuhonnut oman hiekkakakun..

Niin tai näin, en oikein pääse kiinni siitä, mitä tarkoitusta nuo edellämainitun kaltaiset häät palvelevat. Jos jo häissä - joista ainakin teoriassa se varsinainen yhteinen elämä alkaa - toteutuu yksioikoisesti ja -puolisesti vain toisen puolison tahto ja näkemys, niin miten sitten arkielämässä? Vai eikö häät ja arkielämä kuulukaan yhteen? Vai onko tässä kyseessä taas jotain, joka on vain heteroiden hommaa ja aukeaa vain "nillle"? Mene ja tiedä. Valaiskoon mua se, jolla on tästä suurempi ymmärrys!

Jos viime vuoden viimeisiä ihmetyksiä ainakin omassa perhepiirissä oli mm. Kari Tapion kuoleman aikaansaama hypetys, niin tämän vuoden ensimmäisiä voisi olla tuttavapiiriin lukeutuvien Erinomaisten Ihmisten kummastelu.

Tilanne vaatinee hieman molempien teemojen avaamista.

Kari Tapio oli ihan hyvä laulaja, joka taisi uransa loppupuolella vielä petratakin taitojansa. Kuolema on aina surullinen juttu, johon päättyy aina jotain hyvin ainutlaatuista. En vain millään jaksa ymmärtää, miksi hänen ei-niin-yllättävä poismenonsa aiheutti ylinostalgisointia, taivastelua ja jeesustelua Suuren Suomalaisen Äänen menettämisestä. Dziizös. Taisi olla oikeat uutisaiheet vähissä loppuvuodesta.

Ja tämä Erinomaisten Ihmisten Klaani sitten. Tuli välipäivinä tavattua erästä tuttavaa, joka on pienissä annoksissa ihan mukava ja viihdyttävä. Nyt taisi vain tulla yliannostus, sillä jälkikäteiset allergiareaktioni ovat olleet vähän turhankin kosmisia. Kyseinen hahmo on sitä tyyppiä, joka kuuluu varmaan itse kunkin tuttavapiiriin - ehkäpä joku teistä tunnistaa siitä itsensäkin. Siis sellainen, jonka elämän kantava teema on oma erinomaisuus suhteessa muihin ja oman elämän kertakaikkisen mielettömän upeat elementit ja valinnat.

Ai mitäkö tarkalleen ottaen tarkoitan? No, semmoisia tilanteita joissa Erinomainen Ihminen, kuultuaan tuttavansa vaikkapa aloittaneen uuden harrastuksen, keskeyttää asiasta virinneen keskustelun ja kertoo miten itse on toissa vuonna voittanut ao. harrastuksen Suomen/piirikunnan/kaupunginosan mestaruuden. Tai, kuultuaan toisen tuttavansa osallistuneen elämänsä hauskimpiin pikkujouluihin, siirtää näppärästi puheen omiin pikkujouluihinsa, jotka ne vasta olivatkin ylimaallisen fantastiset ja joiden rinnalla mikään muu ei varmasti voi olla mitään keskinkertaista kummempaa.

Tyytyväisyys omaan elämäänsä on hyvä ja myönteinen asia. Kukapa niitä ruikuttajiakaan ja draamakuningattaria jaksaisi. Mutta se, että oma erinomaisuus on yhden sortin kilpailuase keskusteluissa ja oman elämän arvottamisessa on - hmm - jopa surullista.

Kaikesta huolimatta, onnellista (erinomaista tai keskinkertaista tai jotain siltä väliltä) uutta vuotta!

Otimme ja muutimme takaisin kantakaupungin hulinaan. Pois tuolta puolimaaseudun rauhasta. Takana on nyt kokonaista puolitoista päivää cityn sykettä.

Yksi syitä, jotka saivat tekemään asunnonmyynti- ja muuttopäätökset, oli sekalainen naapurustomme. Kuka mulkoili vihamielisenä, kuka huudatti jälkikasvuaan, kuka autistisena juoksi karkuun rappukäytävässä.

Miten cityssä? Naapurit tulivat vaseti esittäytymään ja toivottamaan tervetulleiksi. Lausuivat yksi toisensa perään vilpittöminä: "toivottavasti viihdytte!". Hyvä ettei tullut tippa linssiin. Hyvä mieli tuli taatusti.

Asunto ja tavarat on tietysti vielä miten kuten, ehkä viikonloppuna tulee lisää kävelyreittejä - siis sisätiloihin. Tavarasta luovuttiin ennen muuttoa, silti meiltä kulki pari nyssykkää heti ensi töikseen läheiseen vaatekeräyspönttöön.

Monta vuotta talven ruuhkabusseissa työmatkoja nuokkuneena oli mieli kepeä senkin vuoksi, että nyt matka taittui kävellen ja ratikalla. Uusvanhat maisemat näyttivät ihan toisilta työmatkan varrella, vaikkemme mihinkään uppo-oudolle seudulle muuttaneetkaan (kulmat ovat kyllä hyvinkin tutut muista yhteyksistä).

Summa summarum: muutos virkistää! Olo on kuin Ylva Ekbladilla Bettinan sohvalla: tuli sisäinen pakko, jota oli seurattava. Ja hyvältä tuntuu. Nämä kantakaupungin ihmeet, monen vuoden evakkouden jälkeen.

Sattuneesta syystä minulla ei ole ollut enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen erityistä syytä viettää isänpäivää. Niinpä se nytkin vilahti ohi melko arkisissa puuhissa: roudasimme lähestyvän muuton alta erinäisiä tarvekaluja parempaan talteen veljelleni. Samassa tohinassa tuli myös vietyä muutama ulkokasvi hortonomiseen hoivakotiin kaverille. Päivän erityisplaatu
tuli mieleen lähinnä veljen luona aamukahvipöydässä, kun sankari mietti missä hänen nyt jo aikuiset lapsensa viilettävät; sekä illalla muuttotöiden jälkeen auki olevaa kauppaa etsiessä.

Erityinen päivä tai ei, vuodesta toiseen isänpäivä herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Aloitetaan tuosta kauppateemasta. En ole mikään vimmainen sunnuntaiaukiolojen kannattaja, päinvastoin. Hyvä kun niitäkin päiviä on, jolloin ruokakaupan myyjilläkin
on ihan pakosta vapaata. Maito- ja leipäkioskia etsiessä huomasimme kuitenkin siipan kanssa ihmettelevämme miten isänpäivä tuntui jouluakin pyhemmältä: edes se aina-auki-oleva-lähisiwa ei ollut nyt nälkäisten muuttajien palveluksessa. Meidän onneksemme
löytyi sitten niiden parjattujen ja sosiaalituella elävien maahanmuuttajien aukipitämä lähikauppa ja lähipizzeria, jotka pelastivat
sunnuntai-iltamme.

Isänpäivä saa toki myös miettimään omaa isyyttä, joka ei koskaan toteutunut. Television puoli-imelät lähikuvat uunituoreista, liikutuksen vallassa olevista isistä saavat minut yhtä aikaa vaivautuneeksi ja kateelliseksi. Vaivautuneeksi oman ulkopuolisuuden kokemuksen vuoksi: huonopa tuohon tarinaan on liittyä millään tasolla, varsinkaan emotionaalisesti. Olo on vähän samanlainen kuin katsellessa kulttuuridokumenttia eskimoiden elämästä - tarinankertojan käyttämä kielikin on ajoittain käsittämätöntä ja vierasta.

Kateelliseksi nuo esimerkki-isät ja heidän kertomansa saavat minut samalla tapaa kuin uimahallissa isä-lapsi -kokoonpanoja seuratessa: tuollaistako on nykylapsen arki, jossa isä (ainakin nuo tapaukset) on luontevasti läsnä ja lähellä. On äkisti vaikea hahmottaa, kumpaan tai keneen samaistuu. Siihen isään, joka nauttii lastensa kanssa olemisesta ja tekemisestä, vaiko jälkikasvuun, jolle isä on tuttu ja turvallinen hahmo. Uimahallissa kateuteeen liittyy kyllä lapsettoman ärtymystäkin, piltit kun joskus koettelevat lähiympäristön metelinsietokykyä ihan urakalla.
Puhumattakaan niistä käytöstavoista ja niiden puutteesta, johon tuntemattoman setämiehen tekisi mieli lausua sana tai parikin.

Niin, se minun isäpäivän minimaalinen vietto katkesi aikanaan oman isäni kuolemaan. Ei edes mihinkään äkilliseen, vaan hitaaseen ja etukäteen
odotettuun. Sen jälkeen on ollut hyvin aikaa pohtia välejämme ja selvitellä niitä. Aikaa miettiä millainen ihminen isä oikein olikaan. Aikaa antaa vähän kerrassaan anteeksi ainakin osa siitä vieraudesta ja etäisyydestä, joka noilta tv- ja uimahalli-isiltä näyttää tyystin puuttuvan. Aikaa rakentaa omaa aikuisuuttaan suhteessa sukulais- ja kummilapsiin. Aikaa huomata omat puutteensa noissa suhteissa. Ja ennen kaikkea aikaa tunnustella ajatusta, ettei minusta tullut oman isäni tai kenenkään muunkaan kaltaista isää.

Joskus kauan sitten, nuorena angstisena teininä tuo otsikon kirja kolahti kovaa. Nyt on kolahtanut vain kovaa se, että ensin vei mennessään kesä ja loma, myöhäinen sellainen. Sen jälkeen muutama kuukausi onkin kadonnut usvaan. Eikö vasta ollut elokuu, jolloin istuin rantakivellä ja uitin varpaitani merivedessä?

Miten ne Eput siitä(kin) lauloi, elokuusta.

Nyt on Miljoonasateen kuukausi, vaikken Heikki S:n sanoituksista koskaan tykännytkään. Ehkä jokin myöhemmällä iällä opittu lukkarinrakkaus Keski-Suomea kohtaan nostattaa senkin biisin mieleen, näinä harmaina aikoina.

Sisäisesti huomaan jatkavani kuitenkin elokuuta: mieli on tyyni ja kirkas edessä olevan muuton, ensi vuonna häämöttävän vuorotteluvapaan ja ensi viikonlopun juhlien vuoksi. Josko tästä vielä saisi itsensä blogaamaankin taas?

Jaanipäivä on täällä. Sanon jaani enkä juhannus, koska viime viikko Tartossa koukutti taas uudestaan tuohon etelänaapurien kauniiseen kieleen. Neljän päivän ajan sukelsimme urheasti illatiivien, monikon partitiivien, täytesanojen ja kekseliäästi rakennettujen teonsanojen maailmaan. Välillä nousimme pintaan haistelemaan Viron kulttuuria kansanrunousarkistossa, raatihuoneenaukion vilinässä, taidekoulun opiskelijanäyttelyssä, kaljakuppilassa, kahvilassa..

Joku töissä ihmetteli miten jaksan käyttää loma-aikaani opiskeluun. Jaa, en oikein osannut vastata ihmettelyyn siinä ja nyt, mumisin jotain ympäripyöreää. Mutta vastaan tässä ja täällä: mikäs sen virkistävämpää kuin uuden opiskelu. Huomio siitä, että jokin ensikatsomalta vaikeaselkoinen ja epälooginen asia alkaa avautua ja järjestyä uuteen asentoon omassa katsannossa. Riemu siitä, että alkaa vähän kerrassaan hallita jotain uutta maailmanjärjestystä, tekemistä, ajattelutapaa.

Kaikella on toki hintansa. Tämän viikon olen ollut se kuuluisa nauriinnaatti. Jalkapalloa olen jaksanut seurata puolella korvalla ja silmällä, välillä torkkuen. Yhden synnin olen päästänyt tähän kesäkuuhun myös. Surin hetken sitä, että Mullan alla loppui ja kaikki nuo fiktiiviset ystävät kaikkosivat arjestani pois. Vaan nyt tuli tilalle vanha kunnon Tehis! Näitä alkupään jaksoja en ole koskaan nähnytkään – sairaala näyttää paljon kotikutoisemmalta, kulahtaneemmalta kuin sitten myöhemmin. Ja kuinka nuoria kaikki ovatkaan, Carterkin! Hassua on myös huomata ketkä olivat mukana alusta asti. Tietokilpailukysymys asiaan vihkiytyneille: kuka onkaan ensimmäinen hahmo, joka Tehiksessä tulee ruutuun?
Nyt oivallista ja rentouttavaa jaania itse kullekin!

Voisin toistaa itseäni: mihin toukokuu katosi?
Yhtäkkiä on pientareet täynnä kesää, illat ja yöt täynnä valoa ja mieli täynnä tulevan loman odotusta.

Kosminen balanssi hyvän ja pahan välillä heilahtelee ankarasti: jos on yhtäällä käsittämätöntä öljyturmaa, vastuun pakoilua ja katastrofia, on toisaalla rajatonta riemua piispanvalinnasta, rohkeutta ja uuden etsimistä!

Ilahdutan itseäni tällä viikolla menemällä Turkkuseen sivistämään itseäni oto-työssäni. Odotan innolla tulevia kahta päivää.. Ensi viikolla sivistys jatkuu kielikurssilla Virossa :) Sitten voikin laskeutua mukavasti muutaman kepeän (lue: työmatkattoman) työviikon kautta lomalle. Saavu jo, oi heinäkuu!

Mihin se huhtikuukin oikein hävisi? Sitä kävin ihmettelemässä ihan Tukholmassa asti. Tuli sitten osallistuttua laivaseminaariin. Luulin niiden kadonneen samaan paikkaan mihin ovat kaikonneet aikataulussaan pysyvät junat, ihmisten välinen solidaarisuus (enkä nyt totisesti puhu Kreikasta) sekä illuusio siitä että elämässä käy lopulta aina hyvin.

Katin kontit. Ainakin laivaseminaarit voivat hyvin. Tai päätelkää itse.

Minulla oli siellä esitys, joka sujui ensi kokemalta miten kuten. Ajatukset oli poikkeuksellisesti vain osittain mukana menossa, ja lopputulos ei miellyttänyt itseäni ollenkaan. Ehdin kokonaiset viisi minuuttia nyyhkiä surkeaa kohtaloani. Sitten tuli sellainen surin-ettei-minulla-ollut-kenkiä-kunnes-kohtasin-miehen-jolla-ei-ollut-jalkoja -kokemus. Tiedätte varmaan. Seuraava puhuja nimittäin yritti ensin näyttää nettivideota, joka ei käynnistynyt. Sitten puhui pitkään ja perusteellisesti, kunnes hänet kirjaimellisesti buuattiin estradilta. Ylitti aikansa ja uuvutti kaikki: ihmiset huutelivat estoitta ”lopeta jo!, ei enää!". Naisparka poistui kompastellen paikalta, eikä palannut koko iltana enää ihmisten ilmoille.

Sitä seuraava puhuja sai sitten tietokoneen ja videotykin totaaliseen juntturaan. Kertoi kuitenkin urheasti asiaansa, vaikka välillä oli kuusikin muuta ihmistä lavalla vaihtamassa konetta, virtapiuhaa, nettipiuhaa, hiirtä ja mitä niitä nyt on, vaihdettavia teknisiä osia siis. Tämä nainen ei ollut mikään parka, mutta esityksestä ei kenellekään jäänyt muistijälkiä. Sen verran mukaansatempaava oli sitä säestänyt teknologinen draama. Kolmas kone muuten jo toimi!

No, sitä seuraava puhuja ei saanut omaa diashowtaan käynnistymään ja kieltäytyi sanomasta mitään ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Rassasi vain (nyt siis jo sinänsä toimivaa) konetta ja yritti saada tiedostoaan auki. Taas huudeltiin. Kannustavia ja vähemmän kannustavia kommentteja. Miesparka, vaihteen vuoksi. Tätä sitten jatkui puhuja puhujalta lievenevässä ja vaihtelevassa muodossa, yhteensä puolitoista tuntia sillä kertaa.

Lopputulos? Poistuin paikalta rintaa salaa röyhistäen ja onnitellen itseäni ihan mukiinmenevästä esiintymisestä. Kaikki on suhteellista. M.O.T.