Hämeen huumaa

Teesini virisi ensin hentona ja epävarmana ajatuksena. Sai pontta uutisista ja mediaseksistä. Kasvoi täyteen mittaansa kuunneltuani ystävien väkeviä, omakohtaisia todistuksia.

Jaa mikä se teesi on? No se on se, että Valtion Rautatiet kuljettaa junia, ei matkustajia.
Siis: VR kuljettaa junia, ei matkustajia. Ai että miten ne eroavat toisistaan? No, päätelkääpä itse, tarjoan tässä pari perustelua teesilleni.

Työkaverini kulkee säännöllisesti lähijunalla töihin. Aamuna muutamana lähiliikenteen vuoroja on supistettu. Työkaveri on kertomansa mukaan toiveikkaana odottanut niitä muutamia junia, jotka on ilmoitettu kulkeviksi. Asemalle tullessaan ne ovat jo valmiiksi pursuilleet matkustavaisia kaikista ovista, ikkunoista ja muista mahdollisista rei’istä. Vain härskeimmät, laihimmat tai lihaksikkaimmat (tilanteesta riippuen) tai ovelimmat ovat mahtuneet sekaan ja mukaan. Loput ovat jääneet asemalle odottamaan seuraavaa mahdollisuutta kuin Jessen uutta tulemista, toivo hitaasti hiipuen. Ei puhettakaan että ne kulkevat junat olisivat jotenkin tavallista pidempiä.

VR toteaa: harvennettu junaliikenne on kulkenut kohtalaisen hyvin aikataulujen mukaisesti.

Ystäväni matkusti Helsingistä Vaasaan iltana muutamana. Tai siis odotti ensin Helsingin ja sitten Tampereen aseman dantelaisessa infernossa josko jokin rautahepo liikahtaisi haluttuun suuntaan. Molemmilla asemilla pyörivät uskollisesti normaalit kuulutukset lähtevistä ja tulevista junista. Seassa aika ajoin jokin oikean ihmisen oikeasti väliin heittämä täsmennys poikkeusajoista tai –järjestelyistä. Molemmilla asemilla infotaulut olivat joko toimimattomia (isot seinätaulut) tai näyttivät normaalin maailmanjärjestyksen mukaista junaliikennettä (pikku monitorit). Ei puhettakaan että edes jälkimmäisiin olisi vanhanaikaisesti tussilla ja paperilla täydennetty tietoa informaation virheellisyydestä.

Molemmilla asemilla loisti henkilökunta joko poissaolollaan tai sitten tyynen viileästi palveli yhtä asiakasta kerrallaan (numerojärjestyksessä, sillä järjestys se olla pitää!), vastaten samoihin toistuviin kysymyksiin yhä uudestaan ja uudestaan. Ei puhettakaan että joku olisi keksinyt huudella noihin kysymyksiin vastauksia koko kansan tiedoksi kerralla.

Ai niin, sekin vielä, että ystäväni soitti ennen Danten maailmaan astumistaan VR:n puhelinpalveluun tarkistaakseen, onko Pohjanmaalle toiveita päästä sinä iltana. Kyllä, junat pyritään ajamaan aikataulujen mukaisesti, oli vastaus. Ei pihaustakaan asemalla odottavasta epätietoisuudesta ja junattomuudesta.

Tästä ylläolevasta VR toteaa: opimme joka päivä uutta.

Muitakin esimerkkejä riittäisi, mutta taitaa blogitila loppua kesken.

Huhuu, Mikael Aro! Voisin tulla joko pientä korvausta vastaan, tai jos koville ottaa, ihan ilmaiseksikin pitämään teille pari henkilöstökoulutuspäivää. Aihe voisi olla vaikka: miten käytän omaa järkeäni asiakaspalvelussa. Jään odottelemaan yhteydenottoasi.

Muutama päivä lomaa takana, ja mieli on laimea. Ei 'lagom' niin kuin ruotsalainen sanoisi, vaan laimea.
Olisikin lagom, itse kun ainakin ymmärrän sen positiiviseksi olemiseksi, kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Ehei, mieli on haluton tarttumaan mihinkään kiinnostavaan tai uuteen. Negatiivisen laimea, siis. Sopisin hyvin Suomen olympiajoukkueeseen, heittäisin heti kisan kesken kun alkuun pääsisin. Tahi alisuoriutuisin muuten, mitäs sitä ponnistelemaan.

Mistä tämä laimeus oikein tarttui matkaan? Koulutuspäivästäkö Tampereella? Teema oli kuitenkin kiinnostava - ainakin osittain. Parin päivän kylpylälomasta äidin kanssa? Loma sinänsä oli virkistävä, seurasta en menisi takuuseen. Yksinäisestä ajelusta Etelä-Suomen moottoriteillä? Mene ja tiedä. Jostain se tuli, ja imeytyi ihon alle turhankin tehokkaasti. Eikä tahdo heti haihtua.

Laimeuden mukana liiveihin ui myös ripaus alakuloa. Sitä ei pitkään aikaan siellä ollutkaan, vaikka joskus ammoin tuntui suorastaan arkivaatteelta. Alakulo siis.

Alakulo on pannut myös miettimään omia valintoja. Se taitaa kuulua sen luonteeseen, ainakin minun kohdallani. Enkä nyt tarkoita valintoja myslin ja puuron välillä, vaan valintoja joita olen tehnyt koulutuksen ja ns. ammatin suhteen. Olenko sellaisessa kohtaa elämässäni, jossa oikeasti haluan olla? Monessa mielessä kyllä, mutten välttämättä työn osalta. Pystyisinkö liikkumaan oikeampaan kohtaan? Varmasti, ja liikunkin mutta ehkä liian hitaasti. Suurin kysymys kaikista: tiedänkö mihin kohtaan haluan liikkua? En ihan saletisti, ja siitä se kai kiikastaakin.

Voiko ihminen yli nelikymppisenä edelleen pohtia sitä, miksi haluaa tulla isona? Helppo todeta että voi, vallan mainiosti ja kokopäiväisestikin. Monasti arjen pyörityksessä pohdinta voi kaikota hieman kauemmas tietoisuuden rajoille, mutta kyllä se siellä jossain pyörii. Uskollisesti kuin lammaskoira.

Tiettyjä eroja tässä pohdinnassa kyllä on verrattuna siihen, jota tuli käytyä läpi parikymppisenä. Tässä kohtaa elämäänsä sitä ainakin luulee tuntevansa itsensä jo paremmin. Tässä kohtaa on myös jo tietoinen siitä, etteivät kaikki vaihtoehdot ole enää oikeasti tarjolla. Valintojen ja niiden seurausten arvioiminen kiinnittynee realismiin siis hitusen paremmin. Elämä ei ole pelkästään loputon mahdollisuuksien kirjo, ja vaikeus valita niiden välillä. Pikemminkin se on välillä tuskainenkin tietoisuus siitä, että on elettävä tekemiensä valintojen seurauksien kanssa.

Miksei siis tyytyä valintoihinsa ja niiden seurauksiin? Vai onkohan niin, että juuri tuon opetteluun tulee käyttää seuraavat vuodet ja vuosikymmenet, kelle niitä sitten onkaan suotu.

Hohhoijaa, jostain tällaisesta mielenmaisemasta se laimeus ja alakulo saa ravintonsa. Lamauttaa samalla kaiken säkenöivän järjenjuoksun, jos moista koskaan olemassa ollutkaan. Mistäs tämmöiseen vaivaan löytyisi troppia? Tai edes dopingia.

Uusi, uljas Komissio on sitten valittu tähän rakkaaseen unioniimme. Katsoinpa aamulla kuvaa, jossa Monsieur Barroso poseeraa komissaariensa kanssa. Hieraisin silmiäni ja katsoin uudemman kerran. Kehotan muitakin katsomaan.

Aina välillä keskustellaan siitä, onko tasa-arvoa olemassa, tai onko sen olemassaolo tärkeää. Välillä keskustellaan jopa siitä, miten se näkyy, jos se on tärkeää. Välillä ihan jopa siitä, miten tasa-arvoa voisi edistää. Niin myös tämän Komission valinnassa: on keskusteltu siitä mikä määrä naisia olisi tarpeeksi ja ketkä naiset olisivat sopivia komissaareiksi.

Jos joku luulee, että miesten ja naisten valinta komissaareiksi on tasa-arvoista ja tasapuolista, niin katsokoon tuota kuvaa. Siinä Barroso on eturivissä, ympärillään kaikki naiskomissaarit. Mieskomissaarit on tungettu sivuille ja takariviin.

Mikäli naisten ja miesten valinta Komissioon olisi tasapuolista, olisi toisin. Naiskomissaarit seisoisivat kuka missäkin, mieskomissaarien seassa. Satunnaisesti, joku olisi joutunut eturiviinkin, kaiketi.

Nyt on Barroso, Barroson Tytöt, ja sitten Ne Muut. Enää pitäisi tietää, ketä tässä ylistetään, tai ketä ylistämällä alistetaan. Oli miten oli, tasa-arvosta ei ole kyse. Vallasta? Ilman muuta.

Lueskelinpa hiihtolenkin jälkeen viikon lehtiä, joita oli kertynyt tänne nurkkiin. Osui silmään juttu Novasta. Siis siitä radiokanavasta.

Tehdäänpäs ensin pari asiaa selväksi. Nova on meidän perheessä se kanava, jota vältellään viimeiseen asti. Se kanava, joka kuuluu kovaa kaikkialla, missä sattuu aikaansa viettämään. Jossa on siis myös välttelemistä. Se kanava, jonka tunnistaa sinänsä-ihan-ok-musasta-ja-biiseistä. Sekä siitä, että ne ok-biisit toistuvat järkyttävän usein. Sanalla sanoen: se kanava, jota ei koe omakseen ja jota ei halua kuunnella.

Ennemmin vaikka Radio X3M ja sen pohjanmaanruotsia kikattavat teinijuontajat. Tai Radio Suomi ja sen aluetoimitus A, B tai C, jonne on päässyt jälleen kerran jokin virkaheitto kesätoimittaja vakihommiin. Mutta ei siis Radio Novaa, kiitos.

Nyt selvisi syykin, kiitos tuon em. lehtijutun. Kaikki Novan ohjelmat tehdään kuvitteelliselle Nooran ja Valtterin perheelle, jossa Noora kuskailee lapsia harrastuksiin ja Valtteri paiskii töitä (lasten kuskailuista ees sun taas voisi sinänsä lausua pari sanaa, mutta ehkä joskus toiste). Ja tämän tietäminen on suuri helpotus. Minä kun olen väliin epäillyt, että meidän makumme on vain kehittymätön, liian kyyninen, omahyväinen tai mitä lieneekään. Epäillyt ja miettinyt, josko pitäisi antaa Novalle uusi tilaisuus.

Katin kontit! Meidänhän ei kuulukaan tykätä Novasta. Homoparista ei ole puhtoiseksi heterolapsiperheeksi (mitä ne heterolapset sitten ovatkaan). Ellemme sitten brändää perhettämme uuteen uskoon. Enää vain pitäisi päättää, kumpi haluaisi olla Noora...

On tullut matkailtua siellä ja täällä. Pää ei pysy koko ajan perässä missä mennään. Eikä ruumiskaan, sen puoleen. Löydän itsestäni säännöllisesti pienen eevaahtisaaren, joka ei ehdi mukaan omiin käänteisiinsä.

Niin, työ se tätäkin matkaajaa kuljettaa. Itselleni tyypillisesti suhtaudun tähänkin asiaan kaksijakoisesti: kärsin siitä, miten se kaventaa itsemääräämisoikeuttani vapaa-aikani suhteen. Kärsin siitä, miten se rajoittaa elämääni. Kärsin vaihtuvien hotellihuoneiden ja matkustusvälineiden kavalkadista.

Samalla pidän vaihtelusta. Iloitsen muuttuvista maisemista, ihmisistä, paikkakunnista. Arvostan sitä, ettei minulla ole tismalleen samana toistuvia viikkorutiineja.
Nautin työpäivistä, joina olen blokattuna pois sähköpostin ja netin äärestä. Harva asia on nautinnollisempi kuin matkustaminen junassa, jossa on aikaa olla, miettiä, nukkua.

Nyt matkustamistani ryydittää sairastelu. Minä, normaalisti terve kuin pukki, oireilen sieltä ja täältä. Ärsyttää. Hirvittääkin, kun lääkäri maalaili omasta mielestäni pienistä oireista suurempiakin tauteja. Ensi viikolla tulee selvyyttä, ehkä. Ennen kuin taas pakkaan laukkuni ja matkaan muuanne.